Shirley Manson on asunut Los Angelesissa yli kolmekymmentä vuotta. Hänellä on koti myös lapsuutensa maisemissa Skotlannissa, jossa hänen isänsä edelleen asustaa. Edinburghista tavoitettu muusikko kertoo, että kävisi kotimaassaan mielellään useamminkin, vaan kun mannertenvälinen matkustaminen on niin pirun kallista.
Se on hauskasti sanottu, kun puhujana on miljoonia levyjä myyneen Garbagen laulaja. Sitähän sanotaan, että skotit ovat saitoja, mutta ehkei ole fiksua tehdä oletuksia vieraan ihmisen rahatilanteesta.
Se ainakin on varmaa, että Garbagen musiikki kertoo Shirley Mansonin sielunelämästä. Viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana bändi on painunut syvälle pimeyteen. Nyt se on muuttanut suuntaa. Kääntynyt kohti valoa.
Strange Little Birds (2016) oli Garbagen aiempia albumeja pimeämpi ja elokuvallisempi teos. Varsinainen käänne tapahtui kuitenkin vasta sen jälkeen. No Gods No Masters (2021) oli synkkä ja poliittinen levy, jolla Manson purki turhautumistaan kaikkeen siihen, mikä maailmassa oli pielessä: naisvihaan, rasismiin, vallan epätasapainoon ja kapitalismin sisäänrakennettuihin sortomekanismeihin.
Toukokuun lopussa julkaistu Let All that We Imagine Be the Light (2025) on toista maata. Se hehkuu toivoa ja valoa.
Manson sanoo, että kaikki lähtee aina siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ja kun katsoo ympärilleen juuri nyt, vain vainaja voisi olla reagoimatta siihen mitenkään.
– Olen sillä tavalla ihmeellisessä ja etuoikeutetussa asemassa, että olen ammatiltani muusikko, joka saa kiertää maailmaa. Matkustaessa huomaa kaikenlaisia pieniä kulttuurisia muutoksia. Kun kiersimme Strange Little Birds -levyn tiimoilta, aloin huomata eri puolilla huolestuttavia juttuja. Oikeistolaiset ideologiat näyttivät olevan nousussa paikoissa, joissa en olisi ikinä olettanut niin käyvän. Juttelin havainnoistani perheeni ja ystävieni sekä toimittajien kanssa, ja kaikki muutkin olivat huomanneet saman kehityksen. Se tyrmistytti minua entisestään.
George Floydin murha toukokuussa 2020 oli Shirley Mansonille henkilökohtaisesti merkittävä tapaus. Floyd oli 46-vuotias afroamerikkalainen mies, jonka konstaapeli Derek Chauvin tukehdutti hitaasti hengiltä. Poliisi painoi apua anelevan Floydin kaulaa polvellaan yli yhdeksän minuutin ajan.
– George Floydin tapaus sai minut katsomaan maailmaa eri tavalla. Tulin yhtäkkiä erittäin tietoiseksi voimista, joita kaltaiseni etuoikeutettu valkoinen nainen ei ollut aiemmin juuri noteerannut. Siihen saakka olin nähnyt elämästä vain sen siivun, jota valtaapitävät ja media olivat katseltavakseni tarjonneet. Aloin kyseenalaistaa kaikkea.
Maailman pimeän puolen tiedostaminen voi lamauttaa tai inspiroida. Garbagen onneksi Manson pystyi kanavoimaan järkytyksensä musiikkiin.
– Kun teimme No Gods No Mastersia, olin todella levottomassa ja rauhattomassa mielentilassa. Ne biisit syntyivät niistä tunteista. Se on poliittisesti ladattu albumi, tyrmistyneen ihmisen huutoa tyhjyyteen. Kuin hälytyskellojen sointia.
Tärkeiksi koetut asiat on hyvä sanoa ääneen, mutta maailman paino on raskas kantaa. Siksi Let All that We Imagine Be the Light on edeltäjäänsä valoisampi levy – sen on pakko olla.
– Kun aloimme kirjoittaa uusia biisejä, tajusin, että jos pysyisin siinä samassa mielentilassa, se veisi minulta hengen, Manson sanoo.
– Ellen oppisi uskomaan muutoksen mahdollisuuteen, minulle kävisi kehnosti. Levystä tuli minulle elämänlanka, pelastusköysi. Se on oma suunnitelmani siitä, miten jatkan tästä eteenpäin ihmisenä maailmassa. Siinä on rakkautta, toivoa ja luottamusta.
Harjoittaminen on harjoittelua
Kasvutarinat ovat paperilla ihanan yksinkertaisia. Artisti tekee taidetta maailman pahuudesta, kunnes se alkaa ahdistaa liikaa. Niinpä hän ryhtyy katsomaan maailmaan kirkkaammin silmin inspiroituen ihmisen hyvyydestä ja planeetan kauneudesta, jotka ovat aivan yhtä totta kuin kamalatkin asiat.
Oikeassa elämässä asiat eivät muutu näin helposti. Kun on vaipunut kerran synkkyyden juoksuhiekkaan, sieltä ei nousta niin vain. Shirley Manson on puhunut viime aikoina positiivisen ajattelun tärkeydestä. Hän uskoo, että katsantokantaansa voi muuttaa.
– Kun puhun positiivisen ajattelun harjoittamisesta, tarkoitan sen harjoittelemista. Treenaan itseni pelastamista joka päivä. Uskon ihmismielen ällistyttävään voimaan ja siihen, että ihmiset voivat tehdä paljon kauniita asioita. Voin käyttää omaa mieltäni jonkun toisen olon parantamiseen. Voin istuttaa puun tai pelastaa eläimen. Voin tuoda omaan elämääni kiltteyttä, kauneutta ja rakkautta. Ne ovat pieniä asioita, mutta ne ovat minun vallassani.
Kyse ei ole maailman muuttamisesta vaan valon luomisesta ympärilleen ja huomion kiinnittämisestä hyvyyteen.
– Joku voi pitää tällaista ajattelua kornina, mutta minulle on tärkeää pitää siitä kiinni. Jos en tee niin, vajoan. Heräsin yhtenä aamuna uutiseen, että pieniä lapsia oli palanut elävältä johonkin saatanan telttaan. Silloin mietin, että herran-vitun-jumala, velvollisuuteni on tehdä tässä maailmassa jokainen kaikkein pieninkin hyvä asia, johon vain pystyn. En salli rakastamani maailman olla pelkästään tuollainen.
Manson kertoo, että vietti vuodenvaihteen tienoilla vajaan kuukauden Egyptissä. Hän toteaa menneensä sinne ”kai etsimään jotakin” ja myös löytäneensä sen.
– Yhtenä päivänä seisoskelin kadunkulmassa Kairossa ja mietin, että muinainen Egypti tuhoutui, minkä jälkeen maa jyrättiin ja alistettiin, ja paikassa vallitsi vuosisatojen ajan käsittämätön kaaos. Tajusin, että siellä minä silti olin ja ympärilläni kuhisi hymyileviä egyptiläisiä, joilla on upea kulttuuri.
Se ”jokin” kuulostaa ihan perspektiiviltä.
– Tuon tiedostaminen oli kuin joku olisi sytyttänyt valot pääni sisälle. Historiassa on ollut hyvin monenlaisia kriisejä, joista on päästy yli. On tärkeää muistaa, että vaikka auto olisi matkalla tiettyyn suuntaan, sen voi ohjata toisaalle. Tuo kuulostaa kliseiseltä, mutta kliseet ovat kliseitä siksi, että ne ovat totta.
Erilaisia valaistumisia
Kun Manson kirjoitti osuuksiaan Let All that We Imagine Be the Light -levylle, hänellä oli haasteita paitsi maailman myös terveytensä kanssa. Hän oli rikkonut lonkkansa pudottuaan lavalta vuonna 2016. Sitten toinen lonkka särkyi omia aikojaan.
– Minulle tehtiin lonkkaleikkaus, ja kärsin kovista kivuista kolmen vuoden ajan. Välillä en pystynyt kävelemään tai edes seisomaan viittä minuuttia kauempaa, joten olin vuoteenomana. Sellaisessa tilassa katsoo elämäänsä eri kulmasta. Toipuminen teki biisien kirjoittamisesta aivan erilaista. Siinä vasta olikin tarvetta positiiviselle ajattelulle.
Nyt Manson on fyysisesti hyvässä kunnossa. Laulaja kertoo kokemuksen myös antaneen hänelle jotakin.
– Toipuminen opetti kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole koskaan juurikaan ollut. Kun aikuinen ihminen joutuu opettelemaan kävelemään uudelleen, se on mieletön pitkämielisyyden oppitunti. Ensin sitä vain katsoo jalkaansa, joka ei suostu liikkumaan, vaikka fysioterapeutti käskee liikuttaa sitä.
Seuraavana päivänä jalkaa pystyy liikuttamaan ihan vähän. Ja seuraavana päivänä taas hiukan enemmän. Mutta niiden pienten askelten välissä on täysin varma, että tämä oli tässä, terveyteni on lopullisesti mennyttä. Se oli uskomattoman jännittävä ja tarpeellinen kokemus.
Samalla, kun laulaja yritti saada jalkansa toimimaan entiseen malliin, hän kirjoitti uusia biisejä bändikaveriensa kanssa.
– Garbage toimii niin, että muut lähettävät minulle biisien instrumentaalipohjia, sellaisia elokuvallisilta kuulostavia ääniraitoja, joiden päälle hahmottelen tekstejä ja melodioita. Tällä kertaa tein sitä samalla, kun yritin saada jalkani toimimaan polkemalla sen helvetin kuntoilulaitteen pedaaleja. Sisyphus oli ensimmäinen biisi, jota työstin.
Sehän oli sitten ihan henkilökohtainen Sisyfos-kokemus. Tuo kreikkalaisen mytologian hahmohan joutui manalaan ja tuomittiin ikuisiksi ajoiksi puskemaan kivenlohkaretta ylös jyrkkää rinnettä.
– No todellakin! Siihen oli kerättävä jokainen voimanripe pienestä kehostani. Siinä prosessissa Sisyphus oli kuin loitsu, taika tai rukouskynttilä. Kutsuin sillä luokseni voimia, jotka auttoivat minua kokoamaan itseni uudelleen. Ne voimat olivat kaikkea sitä, mistä välitän ja mikä täyttää minut rakkaudella ja positiivisuudella. Tämän vuoksi Sisyphus on hyvin lähellä sydäntäni.
Toinen Mansonille erityisen läheinen uusi Garbage-kappale on Let All that We Imagine Be the Lightin viimeinen biisi The Day I Met God.
– Olin taas siinä juoksulaitteessa ja kuuntelin bändin lähettämää instrumentaalia. Se kuulosti minusta todella kauniilta ja aloin kävellä sen tahtiin. Astuin pois laitteelta ja ilmoitin miehelleni, joka on ammatiltaan äänittäjä ja tuottaja, että hänen on viritettävä minulle mikrofoni, jotta voin laulaa.
– Kohta istuin sängynlaidalla pyjama päällä, meikittä ja rähjäisenä, ja lauloin sen, mitä mielessäni oli. Sitten käännyin katsomaan miestäni ja nauroin, koska tilanne oli jotenkin niin kaheli. Kysyin, miltä kuulosti. Mieheni sanoi, että otto oli tosi hieno. Se sängyn laidalla pyjama päällä laulettu liidilauluraita päätyi levylle.
Kyseessä ei ollut vain teknisesti hyvä otto vaan myös oivallustason onnistuminen. Vähän niin kuin se hetki kairolaisessa kadunkulmassa, kun mielen valot syttyivät ja hälyn takaa pilkahti totuus.
– The Day I Met Godia laulaessani tajusin, että jokainen, jota olen rakastanut tai joka on rakastanut minua, opettanut minulle jotakin tai pitänyt minua kädestä, on uskontoni. Siihen minä uskon tässä maailmassa. Se oli kuin valaistuminen.
Seuraa pieni hiljaisuus. Tuntuu kuin laulaja huomaisi puhuvansa Los Angelesissa asuvan Shirleyn pehmeydellä, jossa on aivan liian vähän skotlantilaista ronskiutta.
– Olin silloin niin kovassa kipulääkepöllyssä, että en tiedä, löydänkö sitä valoa enää koskaan uudelleen, hän hörähtää. – Toivottavasti löydän.
Menestyksestä ja itsetunnosta
Rumpali Butch Vig, kitaristi-kosketinsoittaja Steve Marker ja basisti-kitaristi-kosketinsoittaja Duke Erikson perustivat Garbagen Yhdysvaltain Wisconsinissa vuonna 1993. Skotlantilainen Shirley Manson liittyi bändiin seuraavana vuonna. Särmikkäänä keulakuvana ja persoonallisena laulajana hän oli juuri se puuttuva palanen, jonka kasvottomien keski-ikäisten yhtye tarvitsi menestyäkseen.
Garbagen levyjä on myyty kaikkiaan yli 17 miljoonaa kappaletta. Puolet määrästä on bändin kahden ensimmäisen albumin saldoa. Nimetön debyyttialbumi (1995) ja sen singlet Stupid Girl ja Only Happy When It Rains ovat sitä klassisinta Garbagea. Kakkoslevy Version 2.0 (1998) saateltiin maailmalle kuuden singlen – tunnetuimpina Push It ja I Think I’m Paranoid – tuella, ja suksee sen kuin jatkui.
Shirley Mansonin muistoissa menestysvuodet eivät kuitenkaan ole erityisen mukavia aikoja.
– Moni muu alalla osasi pelata kuuluisuuden kanssa. Se näytti minusta tosi vaivattomalta. Minulle se ei todellakaan ollut sitä. En nauttinut urani alkuvaiheista, koska en uskonut olevani saavuttamieni asioiden arvoinen.
Se on yllättävää kuulla. Muistan ajatelleeni, että vaikutit tosi coolilta.
– Kiitos kohteliaisuudesta, mutta olen tosi kaukana coolista. Olin aivan toista maata kuin vaikkapa Madonna. Ihailen häntä ja olen kiitollinen siitä, että hän on muuttanut maailmaa paremmaksi naisille, mutta hän tekee kaiken hyvin suunnitellusti ja miettii tarkkaan, miten tuo minkäkin asian esille. Minä taas olin täysin lonkalta vedetty hahmo. Olin vaihtoehtorokkari, joka pukeutui klubivaatteisiin. En tiedostanut tätäkään silloin lainkaan.
Sitäkin selkeämmin Manson tiedosti sen, mitä hänestä kirjoitettiin. Monille Vig, Marker ja Erikson olivat
Garbagen sydän, sielu ja luova voima. Manson oli pelkkää pintaa, kasvot.
– Ajattelin, etten ole kovin lahjakas. Monet myös sanoivat minulle, etten ollut. Minua verrattiin lehdissä bändikavereihini ja todettiin, että Garbagen miehet olivat neroja, mutta minä en osannut muuta kuin olla kuuluisa. Tunsin olevani pelkkä huijari. Mietin, että niin moni muu ansaitsisi paljon enemmän sen, mitä minulle oli annettu.
Mansonin kipuillessa kohtelunsa ja huijarisyndroomansa kanssa Garbage puki musiikiksi vuosituhannen viime hetkien jännitteen. Yhtyeen uudesta teknologiasta inspiroitunut kitararock oli samassa vireessä zeitgeistin kanssa. Se päivitti rockin tuotantoa millenniumin tasalle, ja suosiosta päätellen sellainen puhutteli maailmaa.
Mutta kun Garbagen laulaja luki kriitikoiden näkemyksiä, hän uskoi eniten siihen, mitä pahaa hänestä sanottiin.
– Ajattelin, etten ole kovin hyvä laulaja enkä osaa tehdä biisejä. Että en ole sitä enkä tätä. Annoin muiden määritellä itseni ja median nielaista minut. Olin täysin maassa sen vuoksi. Mutta enhän minä tajunnut, mistä siinä oli kyse. Tein vain kovasti töitä ja yritin todistella, että minusta oli johonkin. Ja tulin hulluksi siinä sivussa.
Ehkä se johtui sukupuolestasi. Vanhoista musiikkilehdistä näkee, miten asenteet naisia kohtaan ovat muuttuneet. Ennen vanhaan sanavalinnat olivat välillä todella erikoisia, ulkonäön kautta alentavia, vaikka kyseessä olisi ollut Kate Bushin kaltainen arvostettu muusikko. Kulttuuri on kehittynyt, mutta eipä maailma taida olla vieläkään valmis.
– Harvoin kuulee, että miespuolinen toimittaja on edes ajatellut tuota asiaa. Puhuin aiheesta jo 1990-luvulla, ja minua pidettiin mielipuolena. Olin kuitenkin täysin oikeassa silloin ja olen edelleen. Naisia arvostellaan edelleen ulkonäön perusteella, seksikkyyden pohjalta ja pukeutumisen kautta. Heitä fetisoidaan ja esineellistetään. Mies voi tulla samaan tilanteeseen tukka takussa ja yllään samat vaatteet, joita hän on pitänyt viimeiset 20 vuotta, eikä kukaan paheksu. Se on raivostuttavaa, väsynyttä, turhauttavaa ja epäoikeudenmukaista. Toivottavasti sellaista ei enää ole myöhemmin tällä vuosituhannella.
Hautajaisia, fiasko ja paluu
Kun kalenteri käännettiin 2000-luvun puolelle, Garbagen momentum alkoi olla ohi. Kolmas albumi Beautifulgarbage (2001) laajensi palettia ja Bleed Like Me (2005) lähestyi bändin livesoundia, mutta kahden ensimmäisen levyn menestystä ei tavoitettu. Eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä nettiteknologian tuoma piratismi kriisiytti musiikkibisneksen ja käänsi äänitteiden myynnin laskuun.
Bleed Like Me’n jälkeen bändin henki oli niin huono, että jotakin oli tehtävä. Syksyllä 2005 yhtye ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle.
Kun Garbage nostettiin telakalle, Shirley Manson ei juurikaan ajatellut koko bändiä. Hänen läheisilleen tapahtui niin paljon surullisia asioita, ettei rokkaaminen ollut mielessä päällimmäisenä.
– Vaikeinta oli äitini menettäminen. Hän menehtyi aggressiivisesti edenneeseen dementiaan. Se oli äidin tytölle musertavaa. Äitini kuoleman aikoihin yksi parhaista ystävistäni jäi täysin odottamatta leskeksi. Parilla oli kuusi lasta, ja se oli ihan hirveää. Sitten eräiden toisten ystävieni kuusivuotiaalla lapsella todettiin aggressiivinen syöpä. Pari vuotta meni niin, että hyppelin hautajaisista toisiin ja yritin pitää itseni kasassa.
Tässä ei ole aivan koko totuus: Garbagen ollessa tauolla Manson ryhtyi tekemään sooloalbumia, joka ei koskaan ilmestynyt.
– Ai niin, se soololevy! Sehän se vasta fiasko olikin, laulaja naurahtaa.
– Homma meni niin, että Interscope heivasi Garbagen mutta halusi jatkaa yhteistyötä kanssani. ”Uskomme, että voisit olla kansainvälinen poptähti”, minulle sanottiin. Mietin, etten edes halua olla sellainen, mutta vastasin, että okei, tehdään jotakin.
– Tein levyä Greg Kurstinin kanssa. Hän on erittäin menestynyt amerikkalainen tuottaja ja hyvä ystäväni. Mukana oli muitakin, kuten Grant Lee Buffalon tyyppejä ja The Blue Nilen Paul Buchanan, jota palvon. Kun sitten soitin soolomusiikkiani levy-yhtiölle, sain kuulla, että se oli liian synkkää. Sieltä sanottiin, että minun pitäisi tehdä poplevy. Vastasin, että painukaa helvettiin. Lähdin kotiin ja sanoin miehelleni, että minähän en tee mitä käsketään vaan mitä haluan.
Seuraavaksi Manson halusi olla tuhoutumaton robotti – hän sai roolin televisiosarjasta Terminator: The Sarah Connor Chronicles.
– Joo, minusta tuli telkkarisarjan terminaattori. Sarja oli tosi suosittu ja kaikkivoipaisen koneen näytteleminen tosi jännää. Tein sitä seuraavat pari vuotta.
Musiikki ei kuitenkaan unohtunut kokonaan.
– Jonain vuonna kävin Coachella-festivaalilla katsomassa bändejä. Ajattelin, että minäkin voisin ihan hyvin laulaa täällä – miksi mahtava bändini ei tee mitään? Eiväthän monet näistä bändeistä ole mitään Garbagen rinnalla.
Tarvittiin vielä yhdet hautajaiset, ennen kuin Garbagen paluu kävi toteen.
– Se syöpään sairastunut lapsi, josta kerroin, kuoli puolessatoista vuodessa. Lauloin hänen muistotilaisuudessaan David Bowien Life on Marsin. Myös Butch oli paikalla, ja me juttelimme. Hän sanoi, että oli upeaa kuulla lauluääntäni pitkästä aikaa. Kysyin, miksi emme tee musiikkia. Butch alkoi nauraa ja ehdotti, että ”soita sinä Dukelle, niin minä soitan Stevelle”. Vastasin, että selvä. Siihen loppui se telakalla oleminen.
Hyviä aikoja
Garbagen paluulevy Not Your Kind of People (jolla muuten soittaa sahaa suomalainen näyttelijä Irina Björklund) ilmestyi vuonna 2012. Sen jälkeen bändi on tehnyt uutta musiikkia ja kiertänyt maailmaa itselleen sopivaan tahtiin.
– Bändi on elämäni rakkaus, mutta eihän tämä ole mitään huvipuistoajelua. Riitelemme kuten kaikki perheet. Bändissä oleminen on haastavaa ja mutkikasta, mutta myös todella palkitsevaa. Aika usein sitä haluaisi tulittaa yhtyettään liekinheittimellä, mutta jo seuraavana aamuna tuntuu, että kyllä se siitä, Manson nauraa.
Garbagen ensimmäinen albumi täyttää tänä vuonna kolmekymmentä, mutta bändi ei aio juhlia sen kummemmin. Loppuvuosi menee keikoilla uusia biisejä soittaessa. Mansonin bändikaverit ovat seitsenkymppisiä, ja hän itse täyttää elokuussa 59. Kaikki ei ole niin kuin ennen, mistä universumille kiitos.
– Nykyisin en ajattele kovin paljon sitä, millaisen kuvan annan itsestäni. Minusta on tullut sen suhteen oudon estoton. Jos joku tunnistaa minut kadulla, en mene siitä tolaltani – mutta en kyllä siitäkään, jos kukaan ei tiedä, kuka olen. Minusta on hienoa nähdä keikoilla, miten syvällä musiikissamme yleisö on. Muuten en välitä vittuakaan mistään tunnustuksista.
– Katselen ihmetellen julkkiksia, joilla näyttää olevan pohjaton tarve saada osakseen huomiota ja ihailua. En ole cool, enkä haluakaan olla. Maine ja vauraus eivät ole minusta erityisen houkuttelevia. Olen kohta kuudenkymmenen, ja huomaan, että minulle tapahtuu kaikkein innostavimpia juttuja juuri nyt. Mietin, että jestas, minähän olen artisti! Ei minun tarvitse olla suosittu tai lehden kannessa! Voin olla muusikko!
Shirley Manson on kuitenkin myös vaikuttaja, varsinkin niille naisille, jotka löysivät Garbagen 1990-luvun puolivälissä. Ja hän kyllä tietää sen.
– Alussa olin todella erilainen kuin muut. Jonkinlainen raikas tuulahdus. Sain osakseni paljon huomiota, ja sanottiin, että nuorten naisten sukupolvi saa minulta vaikutteita. Olin kauhuissani pelkästä ajatuksesta.
– Nyt näen asian toisin. Olen valinnut lapsettomuuden, ja pidän näitä naisia eräänlaisina lapsinani. Koen olevani valtavan etuoikeutettu, kun saan olla kulttuuristen lasteni palveluksessa. Ojensin heille käteni ja sanoin, että me ajattelemme samalla tavalla, lähtekää mukaani.
Nuorta artistia piinannut huijarisyndrooma ei enää häiritse.
– Jossain vaiheessa vain tajusin, että hei kusipäät, vedän Garbage-kärryä eteenpäin ihan siinä missä nuo teidän ”neronnekin”, laulaja räkättää.
– Tiedän, että olen päässyt elämässäni tähän pisteeseen, koska olen tarpeeksi kova. Olen ottanut riittävästi riskejä. Panin itseni peliin ja näin vaivaa tullakseni paremmaksi laulajaksi, esiintyjäksi, biisintekijäksi ja tuottajaksi. Olen tehnyt tosi paljon töitä.
Mutta pelkästään se ei riitä, huomaa Skotti-Manson ja täyttää Amerikan- Shirleyn menestymisteorian aukkokohdat tuurilla.
– Olen myös ollut tarpeeksi onnekas. Onni on valtavan tärkeä tekijä tällä alalla. Moni, joka olisi ansainnut ja voinut menestyä, ei ole menestynyt. Ei se ole pelkästään itsestä kiinni. Jos Bob Dylanilla olisi ollut huono tuuri, hän ei olisi saanut ääntään kuuluville. Silloin kukaan ei tuntisi häntä, vaikka hän on nero.
Menneen elämän ja nykyisyyden ajatteleminen synnyttää Shirley Mansonissa epäuskoa.
– Joskus ihmettelen, olenko minä tosiaan yksi niistä, jotka ovat saaneet osakseen kaiken tämän. Samaan aikaan tiedän, että olen ansainnut sen. Tiedän olevani hyvä siinä mitä teen. Viimeinkin uskon sen, ja se täyttää minut ilolla.