Hyvästi, Pharoah Sanders – John Coltranen luottomiehen soundissa saattoi olla koko universumi jo yhdessä nuotissa

Matti Nives muistelee Jazz kiinnostaa -palstallaan 24. syyskuuta kuollutta Pharoah Sandersia. Mestarifonisti ehti elää todella vaikuttavan elämän.
1.12.2022 13:09

Saksofonisti Albert Aylerin (1936–1970) sanoin: ”Trane was the Father, Pharoah was the Son, I am the Holy Ghost.” Vapaan jazzin ylistetyn saksofonistikolmikon läsnäolo jatkuu tästä lähin reaalimaailmassa ainoastaan äänilevyillä ja muilla tallenteilla, sillä 24. syyskuuta 2022 myös kolmikosta viimeinen, Pharoah Sanders, siirtyi ajasta iäisyyteen 81 vuoden iässä. John Coltrane olisi muuten täyttänyt 96 vuotta edellisenä päivänä.

Pharoah Sanders syntyi Farrell Sandersina Little Rockin kaupunkiin, Arkansasin osavaltioon vuonna 1940. Lukion jälkeen Sanders muutti Kaliforniaan ja sieltä edelleen New Yorkiin muusikkounelmansa perässä, mutta hänen vähemmän tunnettu synnyinpaikkansa on sekin ikuistettu musiikin kaanoniin. Pharoah
levytti sopimusteknisistä syistä nimellä Little Rock Leon Thomasin albumilla Spirits Known And Unknown (1969).

1960-luvun alku New Yorkissa ei ollut mitään juhlaa Sandersille. Mies oli toisinaan jopa koditon, mutta onneksi Sun Ra otti hänet siipiensä suojaan. Sun Ra kuulemma myös kannusti Farrelia ottamaan käyttöön nimen Pharoah. Sandersin uran kivikkoisista alkuvaiheista on saatavilla informatiivisia haastattelupätkiä miehen itsensä kertomana suoratoistopalveluista löytyvällä kattavalla kokoelmalevyllä In The Beginning 1963–64.

Jotenkin hommat lähtivät siitä onneksi lutviutumaan, ja 1960-luvun puolivälissä Sanders löysi itsensä jumalhahmo John Coltranen yhtyeestä. Juuri tällä yhteistyöllä oli lähtemätön vaikutus koko hänen myöhempään uraansa. Inspiraatio virtasi ilmeisesti myös toiseen suuntaan Tranen viimeisinä vuosina. Sanders oli tuolloin vasta alussa, Coltrane jo lähellä uransa ja elämänsä loppua, ja heidän risteyskohdassaan musiikki jo jollain toisella tasolla aiemmin kuultuun verrattuna. Yhteislevyjä ei ehtinyt montaa tulla, mutta onneksi Ascension (1965) ja Meditations (1966) saivat seurakseen äskettäin julkaistun livenauhoituksen A Love Supreme – Live In Seattle (1965/2021).

Saksofonisti Pharoah Sandersin soittotyyli on tunnistettava. Hänen soundissaan on massaa, voimaa ja ennen kaikkea henkistä syvyyttä. Sanders kertoo hylänneensä sointuvaihdosten kautta soittamisen jo kauan ennen Coltranen vapaan ajattelun ilmapiiriin saapumistaan. Miten Sandersin soundia voisi kuvailla? No, kuuntele vaikkapa Africa-levyn (1987) avaavan Pharoah-klassikon You’ve Got To Have Freedom pari ensimmäistä sekuntia, niin homma on oikeastaan hetkessä selkeä. Sandersin soundissa on koko universumi, useimmiten jo yhdessä nuotissa.

Kun ajattelee mitä usein vatvottu ”spiritual jazz” on tai ei ole, voi hyvin käyttää mittatikkuna useita Pharoah Sandersin levytyksiä. Vuoden 1969 Karma-levyltä löytyvä Sandersin sävellys The Creator Has A Master Plan on tunnustettu ja moneen kertaan versioitu klassikko, joka on aina ajankohtainen. Mutta onko se ollut koskaan ajankohtaisempi kuin nyt, maailmassa, jossa henkevä jazz on nostettu jalustalle ja koko jazzkiinnostuksen keskiöön?

Toinen yhden biisin Pharoah-intro voisi hyvin olla Alice Coltranen Journey In Satchidananda -albumin (1971) nimikkoraita. Toki niin paljon muutakin ehti tapahtua, enkä ainakaan itse voi sanoa kuulleeni kaikkia Sandersin levytyksiä vieläkään. Useat tuntemistani kyllä lukeutuvat kaikkien aikojen suosikkiäänitteisiini, ja joukossa on monia melko vähän tunnettuja helmiä. Mainittakoon tässä vaikka yllä vilahtaneen erinomaisen African jälkeen julkaistu Moon Child (1990).

Muutamiin levytyksiin tiivistäminen tuntuu hankalalta, sillä Pharoah Sandersin voisi jopa sanoa olleen pitkän uransa huipulla yhä 2020-luvulla. Floating Pointsin kanssa tehty Promises (2021) jää elämään tärkeänä teoksena siitä huolimatta, että levy on laajassa Sanders-kaanonissa eräänlaisen kuriositeetin asemassa. Se on omalta osaltaan tärkeä palanen kokonaisuutta, mutta silti hieman irrallisen oloinen myöhäisteos.

Omiin muistikuviini piirtyi ikiajoiksi muutama Sandersin live-esiintyminen, varsinkin Espoon April Jazzissa 2008 kuultu keikka. Vakava ja hitaasti lavalla jo silloin liikuskellut Sanders intoutui setin loppupuolella aurinkoiseen tanssahteluhetkeen, johon kuului myös hoilottava lauleskelu fonimikkiin. Tuntui, että kontrastista syntyi jokin syvempikin oivallus. Tässä hän on: henkevä jazzin legenda, eräs aikansa suurimmista, syvän sielunhohteen terävin tulkki, ikiaikaisen elämänaineksen kanavoija. Mutta ei sen kaiken ole pakko olla pelkkää ihmissielun takimmaisen kaarteen silittelyä. Välillä voi irrotella!

Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/22.

Lisää luettavaa