Säveltäjä, tuottaja Jim Steinman kuoli munuaisten pettämiseen 19.4.2021, 73-vuotiaana. Lauluntekijöiden Hall Of Fameenkin nimetty legenda tunnetaan ennen kaikkea Meat Loafin valtavien menestyslevyjen Bat Out Of Hell (1977) ja Bat Out Of Hell II: Back Into Hell (1993) taustahahmona, mutta löytyypä klassikkokatalogista säveltäjänä, tuottajana tai sekä että paljon muutakin: Bonnie Tylerin Total Eclipse Of The Heart ja Holding Out For A Hero, Fire Inc. -studiokokoonpanon Tonight Is What It Means To Be Young, Sisters Of Mercyn This Corrosion, Celine Dionin It’s All Coming Back To Me Now.
.
Siinä vain muutama esimerkki.
.
Kaikkia näitä teoksia yhdistää tolkuttoman överiksi vedetty mahtipontisuus ja melodraama. Ilman näitä attribuutteja ei voi kuvata Jim Steinmanin musiikkia.
USA:n itärannikon pojan tausta onkin taideopiskelijan, joka ajautui 60-luvun lopulla säveltämään musikaaleja ensin opiskelijateatteripohjalta. Perinteistä bändimenneisyyttä Steinmanilla ei ollut, ja on selvää, että korkeakulttuuri ja korkealentoiset fantasiat kiinnostivat häntä enemmän kuin rock’n’roll.
Toisaalta Bat Out Of Hell -levyjen myyttimaailman yksi perusta on nimenomaan romanttisessa fantasiassa 50-luvun amerikkalaisesta teini-elämästä: kohtalokkaista hetkistä avoauton takapenkillä drive-in-teatterissa sietämättömän seksikkään ja herkälle pojalle ilman muuta vaarallisen tytön kanssa. Kaikkea tällaista todellisuuteen jotenkin kytkeytyvää Steinman kappaleissaan vain paisutteli mittasuhteisiin, joita useimmat rokkarit karsastaisivat naurettavina. Steinmanille taas sellaisia kysymyksiä ei vaikuta olleen olemassakaan.
Kokonaisvisio syntyi varhain: jo vuoden 1969 The Dream Engine -musikaalista päätyi elementtejä vuosia myöhempiin töihin, esimerkiksi Bonnie Tylerin laulamana tunnetuksi tullut säe ”turn around, bright eyes”. Steinmanille olikin luonteenomaista lainata ja kierrättää loputtomasti itseään. Toisaalta hän näyttää pyrkineen tuotannon mittaisen Suuren Tarinan kertomiseen, toisaalta hänen työtapansa vaikuttaa olleen niin perfektionistinen ja luomukset niin kunnianhimoisia, ettei kokonaan alusta aloittaminen kaiketi ollut useinkaan mahdollista.
Marvin Lee Adayn eli Meat Loafin Steinman tapasi niin ikään musikaaliprojektissa vuonna 1973, ja he alkoivat suunnitella Steinmanin laulujen ympärille rakentuvaa temaattista kokonaisuutta, joka päätyi Todd Rundgrenin tuottamaksi. Lukuisat levy-yhtiöt hylkäsivät Bat Out Of Hellin, mutta Cleveland Recordsin syksyllä 1977 julkaisemana se kasvoi vähitellen niin isoksi myyntimenestykseksi, että löytyy useimpien kaikkien aikojen myydyimpien albumeiden listojen kärkipäästä.
Jatko oli vaikeampaa. Batin seuraajaa valmisteltaessa Meat Loaf kärsi ääniongelmista ja Steinman alkoikin keskittyä ainoaan soololevyynsä Bad For Goodiin (1981), jonka lauloi suurimmaksi osaksi itse. Lopputulos ei ehkä siltä osin ollut ihanteellinen, mutta biisivalikoimassa riitti kierrätettävää myöhemmille vuosille ja muille artisteille.
Meat Loafin Dead Ringer -albumilla (myös 1981) Steinman oli silti muutamalla biisillä mukana, mutta sitten yhteistyö kariutui vuosiksi myös juridisiin kahnauksiin. Steinman keskittyi erillisiin tuotantotöihin: tyypillisesti häneltä tilattiin pari sävellystä tai tuotantoa yhdelle levylle, ja hänen mittakaavassaan kokonaisen älppärin tuottaminen olisikin ollut massiivinen projekti. Sitäkin yritettiin Def Leppardin Hysterian kohdalla, mutta kemiat eivät tainneet toimia lainkaan ja yhteistyö jäi muutamaan viikkoon.
Harvinainen albumiprojekti – täysin masinoidun Pandora’s Box -naisbändin albumi Original Sin (1989) floppasi täysin eikä sitä aikanaan edes julkaistu USA:ssa, mutta vaikka pettymys lie kirvellyt, tästäkin lohkesi materiaalia niin Bat Out Of Hell II:lle kuin Celine Dionillekin (se It’s All Coming Back To Me Now).
Uusi yhteistyö Meat Loafin kanssa kariutui periaatteessa yhteen levyyn, vaikka myöhemminkin laulaja levytti Steinmann arkistoista kaivettuja kappaleita. Bat Out Of Hell II oli kuitenkin valtava paluutriumfi molemmille asianosaisille ja poiki klassisen hehkutuksen I’d Do Anything For Love (But I Won’t Do That). Senkin alkuitu oli Steinmanin vuosia aiemmin keksimässä fraasissa.
Tämän jälkeen säveltäjä keskittyi yhä enemmän musikaaleihin, kunnes 2000-luvulla terveysongelmat hidastivat työtahdin minimiin. Aivan uusia julkaistuja sävellyksiä häneltä ei käsittääkseni koko vuosituhannen aikana syntynyt ainuttakaan.
Steinman oli säveltäjänä ja tuottajana maksimalisti, joka kasasi koskettimia, orkestraatioita ja lauluraitoja toistensa päälle, päämääränään aina jokin, mistä itse olen tottunut käyttämään nimitystä ”mystifioiva spedeilyn katedraali”. Biisien piti kestää pitkään, mutta ne rakentuivat toistolle ja vyörytykselle, eivät äkkikäännöksille. Eipä ihme, että ilmeisesti Def Leppard -leiristä lähtenyttä legendaa, jonka mukaan tuottaja olisi ravintolassa tavannut tilata koko menun, on nettiaikana toisteltu niin mielellään.
Sanoittajana Steinman rakasti hölmöjäkin sanaleikkejä, sulkumerkkejä ja pitkiä biisinnimiä, teiniromantiikkaa, suuria sanoja ja yleistä sturm und drangia. On kuvaavaa, että hän mainitsi Emily Brontën goottilaisen tykittelyn Humiseva harju mielikirjakseen.
Rockmusiikissa hän oli ulkopuolinen, mutta kymmenet miljoonat ihmiset rakastuivat hänen estetiikkaansa. Suuri osa heistä ei varmaankaan tiennyt, kuka oli Jim Steinman. Mutta hänellä oli ja on myös enemmän omistautuneita faneja kuin monellakaan taustahahmolla popmusiikissa on koskaan ollut.
Yngwie Malmsteenille kreditoidut, internetissä kuolemattomat sanat sopivat kuvaamaan Steinmanin näkemystä:
”Less is more… how can that be? It’s impossible. More is more!”
Niko Peltonen