Riihimäen ydinkeskustassa sijaitsevan Kahvila Mokkakuun viihtyisässä kulmapöydässä on sopivasti tilaa. Tuskin ehdin istahtaa alas Janne Tammista vastapäätä, kun eteeni jo kiikutetaan tuoksuvaa kauralattea.
Haastattelupaikka on mitä sopivin. Vaikka Tamminen on käynyt työnsä puolesta maailman toisella laidalla, vain muutaman kivenheiton päästä löytyy useita hänelle tärkeitä paikkoja: Euthanausean ja Endstandin entiset treenikämpät, vanha keikkapaikka Monttu, Riihimäen Levyn ja Kasetin entiset tilat ja niin edelleen. Kauppakeskus Majakan kuntosalikin on aivan vieressä, mutta sen käyttöaste jäi lopulta vähälle – suurista haaveista huolimatta.
Täytät loppuvuodesta viisikymmentä ja olet asunut Riihimäellä pyöreästi 45 vuotta. Kantahämäläisen pikkukaupungin tunnelma ei ole hirveästi ahdistanut?
– Vuosituhannen vaihteessa asuin puolisoni kanssa jonkin aikaa Turussa. Mietittiin sinne jäämistä ja myös Helsinkiin muuttamista, mutta palattiin kuitenkin Riihimäelle.
– Viihdyn Riihimäellä hyvin, ja tiedän kaupungin hyvät ja huonommat puolet. Sijainti on loistava. Helsinki ja Tampere ovat tunnin päässä ja Lahti on vieläkin lähempänä.
Millainen olit pikkupoikana?
– Sellainen vilkas, utelias ja levoton vilpertti. Halusin kokea kaikenlaisia asioita jo pienenä, ja se luonteenpiirre on edelleen tallella. Suomalaista juroutta minusta ei sitten juuri löydykään.
– Koulunkäynti ei pahemmin kiinnostanut. Hauskinta oli, että koulussa näki kavereita – ja pystyin kopioimaan läksyt välitunnilla heidän kirjoistaan. Peruskoulun jälkeen menin ravintolakouluun ja valmistuin sieltä työttömäksi.
Oliko sinulla mitään toiveammattia?
– Isoveljeni harrasti punttiennostelua ja lisäksi Riihimäellä asui virolaislähtöinen bodari Olev Annus, joka voitti maailmanmestaruudenkin. Muistan joskus haaveilleeni, että minustakin tulee kehonrakentaja, mutta niin ei käynyt. En ole itse asiassa käynyt salilla kovin usein koko elämäni aikana.
Luureissa luultavasti Hurriganes, Stray Cats, Matchbox tai Crazy Cavan.
Miten musiikki alkoi löytää paikkaa elämässäsi?
– Veljeni suosikkeja olivat Hurriganes, Stray Cats, Matchbox ja Crazy Cavan. Niiden musassa oli outoa voimaa ja energiaa, mikä kosketti sisimpääni. Aika pian löysin myös Kissin, joka iski voimalla. Kohta soitettiin tennismailoilla Kissin biisejä ja leikittiin rokkitähtiä.
Olet kertonut, että Metallica räjäytti pankin lopullisesti. Miten se tapahtui?
– Olin ehkä kymmenvuotias, kun kuulin kaverin luona Ride the Lightning -levyn. En ollut törmännyt sellaiseen kamaan aiemmin, ja vaikutus oli järisyttävä. Metallican äänimaisema oli kylmä ja pelottava, mutta samalla se kiehtoi. Sen jälkeen aloin etsiä rankempaa ja rankempaa musaa. Esimerkiksi Sepulturan Beneath the Remains ja Entombedin Left Hand Path iskivät täysillä.
– 90-luvun taitteessa grindcoren ja death metalin kyllästämä underground-skene alkoi avautua tosissaan. Ostelin innolla demoja ja fanzineja ja vaihtelin kasetteja. Uuden ja rankan musiikillisen maailman aukeaminen oli huikeaa.
1990-luvun alkupuolella perustit kaveriesi kanssa thrash/death metal -yhtye Euthanausean. Millaisia muistoja siitä nousee mieleesi?
– Treenasimme todella intensiivisesti. Halusin soittaa rumpuja, mutta Marko Jokinen oli rumpalina niin paljon parempi, että aloin huutaa. Ennen Euthanauseaa olin ajatellut, että oikeassa bändissä soittaminen on taitavampien ja uljaampien ritarien hommaa, mutta niin vain mekin saimme homman pyörimään.
– Julkaistiin kahden biisin vinyylisingle vuonna 1991 ja soitettiin keikkoja underground-tapahtumissa eri puolilla Suomea. Esimerkiksi Raahessa esiinnyttiin Sentencedin kanssa. Myös Riihimäellä järjestettiin keikkoja, ja legendaarisin tapahtuma oli tietenkin Darkthronen tähdittämä iltama urheilutalolla keväällä 1991. Paikalla oli ehkä parisataa katsojaa, eikä se näyttänyt kovin kummoiselta määrältä isossa salissa. Maskinaamaiset Darkthrone-kielisoittajat seurasivat rumpali Fenrizin touhuja, sillä he eivät nähtävästi muistaneet kappaleita kunnolla. Keikkana se ei ollut häävi, mutta on mukavaa päästä sanomaan, että olen nähnyt Darkthronen livenä.
– Nyt tilanne on toinen, mutta eihän silloin ajatellut, että tällaiset keikat ovat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä. Silloin ne tuntuivat hyvin pienen piirin kokoontumisilta, joihin mentiin juomaan olutta ja tapaamaan kavereita.
Oma kaljoittelusi loppui kuin seinään vuonna 1995.
– Ryyppyhommat alkoivat 13-vuotiaana, ja pian niistä tuli osa jokaista viikonloppua. Kun yläaste eteni, touhu alkoi mennä rankempaan suuntaan, ja muistan olleeni kännissä jopa koulussa.
– Kun täytin 18, saatoin juoda neljä tai viisikin kertaa viikossa. Kaiken lisäksi ryyppäämiseni oli ihan holtitonta. Jos minulla oli vaikka kymmenen kaljaa, ne menivät ihan hirveällä tahdilla, enkä välttämättä muistanut loppuillasta mitään. Jälkikäteen katsottuna touhussa ei ollut mitään tolkkua.
Miten lopetuspäätös syntyi?
– Siinä kävi niin, että kiinnostukseni metallijuttuja kohtaan alkoi laimentua 90-luvun edetessä. Olin tottunut siihen, että hevityypit ovat kivoja ja naurua riittää. Sitten kun black metal alkoi vallata alaa, joistakin hahmoista tuli ihan ”saatanan true” ja he julistivat vihaavansa kaikkea. En kokenut sitä nihilististä ilmapiiriä omakseni.
– Samoihin aikoihin edesmennyt ystäväni Henkka Furu alkoi käydä punkkikeikoilla. Lähdin messiin ja kaltaiseni pitkätukka otettiin vastaan lämpimästi. Huomasin löytäneeni uuden musiikillisen kodin ja kaveripiirin. Seuraavaksi törmäsin helsinkiläisiin straight edge -tyyppeihin, joilla näytti olevan hirveän hauskaa selvinpäin. Kun kevät 1995 koitti, päätin itsekin olla kesän juomatta. Se asetus jäi päälle pysyvästi. Ehkä hyvä niin, sillä veljeni joi itsensä hengiltä muutama vuosi sitten.
– Kun raittiudestani tulee puhe, useimmat tuumivat, että mahtava homma. Varmaan joo, mutta jokainen tyylillään. Tämä on minulle hyvä vaihtoehto, mutta en ala jeesustelemaan tai neuvomaan ketään – varsinkaan nykyään.
Et ole myöskään syönyt lihaa 1990-luvun puolivälin jälkeen. Silloin mielipiteesi taisivat olla tiukempia?
– Olin toki sitä mieltä, että kaikkien pitäisi toimia niin kuin minä. Veganismi ja eläinten oikeudet olivat todella tärkeitä ja tunteenpalo vahva. Se oli totuus, ja kaikkien muidenkin olisi pitänyt ajatella samoin.
– Johtuu se sitten iästä tai jostain muusta, mutta nykyään katson asioita ymmärtäväisemmin. Tajuan senkin, että muutokset tapahtuvat hitaasti – jos niitä tapahtuu ikinä. Mutta onhan se silti huvittavaa, miten paha kirosana veganismi on monille… Ja jos aletaan puhua vaikkapa lihansyönnin rajoittamisesta, tunteet ylikuumentuvat saman tien. Veganismista ei ole mitään muuta kuin hyötyä ihmisille, eläimille ja koko maapallolle, mutta asian ymmärtäminen tuntuu olevan aika vaikeaa.
– Olen puhunut näistä aiheista myös Endstandin keikoilla. On ollut hienoa kuulla, että jotkut ovat alkaneet miettiä elintapojaan spiikkieni takia. Ja tehneet jopa isoja muutoksia.
Punk/hardcore-yhtye Endstand perustettiin vuonna 1996. Millainen oli bändin alkutaival?
– Kitaristi Mika ja rumpali Jani olivat alkaneet soittaa ”Rage Against the Machine kohtaa Refusedin” -kamaa, ja seuraavaksi minä ja basisti Joel liityttiin messiin.
– Homma lähti liikkeelle rivakasti. Soitettiin joka päivä ja biisejä syntyi hyvällä tahdilla. Sitten kutsuttiin ruotsalainen Outlast Suomeen ja soitettiin heidän kanssaan kolme keikkaa – Endstandin ensimmäiset siis. Sen jälkeen meitä kysyttiin soittamaan sinne ja tuonne. Endstandin keikat olivat alusta asti energisiä, intensiivisiä ja viihdyttäviä. Jengi tuntui viihtyvän.
Kuinka monta kertaa Endstand esiintyi ensimmäisen aktiivikautensa aikana?
– Keikkoja oli yli kuusisataa, mistä yli puolet tehtiin ulkomailla. Kun päästiin esiintymisten makuun, se oli menoa. Meillä oli hirveä palo matkustaa ympäriinsä ja soittaa joka puolella. Ei otettu stressiä mistään ja nukuttiin missä nukuttiin. Vallattujen talojen ikivanhat patjat ja huoltoasemien pihojen puskat tulivat tutuiksi.
– Jo eka Euroopan-kiertue kertoi, millaista touhu tulee olemaan. Meidän piti käyttää Riihimäen Palloseuran vanhaa pakettiautoa, mutta kahta päivää ennen lähtöä suunnitelma kuivui kasaan. Onneksi me saatiin lainattua Henkan äidin Ford Sierraa ja päästiin tien päälle. Autoon ahdettiin kuusi tyyppiä ja jotain soittokamoja. Se oli ihan mahtava parin viikon mittainen seikkailu.
– Endstandin aktiivikausi kesti lopulta kaksitoista vuotta. Loppuaikoina oltiin jo ihan kohtalaisen iso nimi Keski-Euroopassa ja vedettiin porukkaa yhtä paljon kuin samantyyliset jenkkibändit.
Mikä Endstand-albumi on lähimpänä sydäntäsi?
– Minun oli pitkään vaikea suhtautua niihin, sillä en ollut tyytyväinen omiin suorituksiini. En kokenut olevani studiossa parhaimmillani ja rentous puuttui. Nykyään ajattelen levyistä lempeämmin ja pidän eniten viimeiseksi jääneestä Sparkista [2007]. Ison yleisön silmissä meidän paras levy taitaa olla Never Fall into Silence [2002].
Endstand Lahden Kasisalilla 1997. Ilmaa välissä. Kuva: Jenni Räikkönen
Miksi bändi lopetti talvella 2008?
– Tehtiin Sparkin jälkeen keikkoja Suomessa ja muualla. Kun tultiin joulukuussa kotiin, rumpali Pekka ilmoitti, ettei ehdi enää panostaa bändiin entiseen malliin. Alkuvuodesta 2008 mietittiin porukalla, olisiko se sitten siinä. Kun asiaa puntaroitiin lisää, alettiin tajuta, että Endstand on saavuttanut sarallaan kaiken. Että tämä voisi olla hyvä hetki vetäytyä sivuun. Ja niinhän se olikin. Monen bändin loppu ei ole järin kaunista katseltavaa, mutta me lopetettiin hyvässä yhteisymmärryksessä.
Palataanpa vuosituhannen vaihteeseen. Kaiken muun ohella ehdit työskennellä MoonTV:llä vuosina 2001–2003. Millainen kokemus se oli?
– Olihan se aikamoista. Haastattelin artisteja laidasta laitaan, aina Sugababesistä Slayeriin. Ikimuistoisin taisi olla Lemmyn haastis helsinkiläisessä hotellissa. Jännitti aivan saatanasti, sillä olin kuullut, että herra Kilmister saattaa olla joskus melko hankala hahmo. Onneksi Lemmyllä oli hyvä päivä ja haastattelusta jäi hienot muistot.
Sinun ja Manifesto Jukeboxin Jani Koskisen levy-yhtiö Combat Rock Industry sai puolestaan alkunsa vuonna 2000.
– Oltiin laitettu tahoillamme pihalle joitain pikkulevyjä ja alettiin miettiä, että meidän kannattaisi yhdistää voimat. Ensimmäiseksi julkaistiin Wastedin ja Manifesto Jukeboxin albumit sekä Endstandin ep. Meillä oli hyvät kontaktiverkostot myös ulkomaille, ja homma lähti liikkeelle hienosti.
– Combat Rockin levykauppa perustettiin 2003. Eräänä päivänä Jani kuskasi myytäviä levyjä maineikkaaseen Oskun Divariin, ja siinä selvisi, että Osku on lopettamassa hommiaan. Me alettiin sitten pyörittää omaa kauppaa samoissa tiloissa.
– Kun 2000-luku eteni, meidän toiminta kasvoi ja siitä tuli hyvinkin näkyvää. Samalla kävi tietysti niin, että me myytiin joidenkin ”tosipunkkareiden” mielestä itsemme ja periaatteemme… Niinpä tosiaan, julkaisemalla hc- ja punklevyjä!
Fyysisen levymyynnin väheneminen taisi tarkoittaa taloudellisia vaikeuksia myös Combat Rockille?
– Joskus vuonna 2010 tuli selväksi, ettei kaupan pyörittäminen enää elätä kahta ihmistä. Siirryin muihin hommiin, ja Jani jäi pitämään kauppaa. Se oli ilman riitoja tehty järkipäätös.
Mitä aloit tehdä?
– Ryhdyin kiertämään bändien mukana. Rotten Soundin solisti Keijo Niinimaa pyysi minut kiertuemanageriksi, ja kun ruotsalainen grind-suuruus Nasum teki maailman eri laidoille ulottuneen jäähyväiskiertueen vuonna 2012, toimin silloinkin rundimanuna. Keijo oli silloin Nasumin laulajana vuonna 2004 menehtyneen Mieszko Talarczykin tilalla.
Miten päädyit HIMin kiertuemanageriksi?
– HIM teki perinteisen uudenvuoden keikkansa Tavastialla 2012, ja olin kuskaamassa bändiä. Heitin manageri Seppo Vesterisen yöllä kotiin, ja hän tiedusteli kiinnostustani HIMin kiertuemanagerin paikkaan. Kysymys tuli ihan puun takaa, mutta kun perhe näytti vihreää valoa, ilmoitin hyppääväni mukaan. Se oli iso loikka tuntemattomaan, ja vietin monia unettomia öitä miettien, suoriudunkohan hommasta. Suoriuduin.
– Kiersin HIMin kanssa maailmaa 2012–2014. Jonakin vuonna olimme tien päällä sata päivää. Kokemus oli huima, ja opin tietysti valtavan määrän asioita. Vastuu oli kova ja henkinen paine välillä ankara. Niinä vuosina ei ollut muutenkaan vapaa-ajan ongelmia, sillä työskentelin myös helsinkiläisessä The Circus -keikkapaikassa. Kun tulin reissusta kotiin, keskityin niihin hommiin.
– Vuonna 2014 totesin, että minun on aika jättäytyä sivuun HIM-karusellista. Ulkomailla ravaaminen alkoi yksinkertaisesti riittää.
Seuraavaksi menit töihin Warner Music Livelle. Oliko se taas yksi hyppy syvään päähän?
– Aloitin Warnerilla keväällä 2014, jolloin työskentelin vielä myös HIMin kanssa. Warner oli järjestämässä Cheekin stadionkonsertteja elokuulle, eikä minulla pitänyt olla isompaa osaa tai arpaa siinä touhussa, mutta katsohan vain: kesäkuussa minusta tehtiin Cheek-keikkojen päävastaava. Siitä tulikin sitten mielenkiintoinen kesä!
– Olympiastadionin-keikkoja oli kaksi. Perjantai meni ihan hyvin, mutta lauantaina sää oli todella surkea. Vettä tuli julmetusti ja ukkosmyrskyn odotettiin nousevan stadikan päälle. Jos tilanne olisi kehkeytynyt todella pahaksi, minun olisi pitänyt tehdä päätös keikan keskeyttämisestä. En tietenkään halunnut olla se tyyppi, joka keskeyttää kymmenientuhansien ihmisten ilonpidon. Onneksi pilvirintama repesi kuin ihmeen kaupalla ja tapahtuma toteutui suunnitellusti.
Olit ehtinyt palata freelanceriksi, kun pandemia sulki maailman vuonna 2020. Millä mielin muistelet sitä aikaa nyt?
– Olin tehnyt duunia yhteen putkeen varmaan kaksikymmentä vuotta. Kun kalenteri tyhjeni keväällä 2020, se oli kaksipiippuinen juttu. Yhtäkkiä ei ollut kiire mihinkään, mikä oli hirveän vapauttavaa ja helpottavaa. Toisaalta tulevaisuus oli täysin auki, mikä tuntui vähintäänkin haasteelliselta.
Sitten tulit siihenastisen elämäsi kovimpaan paikkaan. Kertoisitko hieman saamastasi sydänkohtauksesta?
– Oli loppuvuosi 2020, ja olin ollut monta kuukautta ihan iisisti. Yhtenä päivänä tunsin oloni vähän nuutuneeksi, mutta päätin lähteä lenkille. Jossain vaiheessa voimat ehtyivät totaalisesti enkä jaksanut enää edes kävellä. Soitin pojalleni, että tule hakemaan minut mopoautollasi. Ajoimme terveyskeskukseen, missä selvisi, että minulla on sydäninfarkti. Sitten lähdettiin Tampereelle. Veljeni hautajaisista oli vierähtänyt vain muutamia viikkoja, ja mietin ambulanssissa, etten voi kupsahtaa tähän. Että en voi tehdä vanhemmilleni sitä, että minäkin kuolen!
– Kaikki meni hyvin ja tilanne saatiin tasaantumaan, mutta se oli tiukka paikka. Lääkäri tuumasi seuraavana päivänä, että jos olisin mennyt kotisohvalle lepäämään, en olisi enää täällä. On myös selvää, että tällainen läheltä piti -tilanne muutti elämänasennettani – esimerkiksi niin, että jos haluan nykyään tehdä jotakin, en välttämättä jää odottelemaan huomista.
Liittyykö Endstandin paluu keikkalavoille näihin ajatuksiin?
– Toki. Käytännössä Endstandin paluuajatus syntyi loppuvuodesta 2023, kun olin katsomassa Tryerin viimeistä keikkaa Helsingissä. Paikalla olivat myös Hero Dishonest ja Lighthouse Project. Siellä oli paljon vanhoja kavereita, ja tunnelma oli aivan huikea. Tajusin, miten paljon olen kaivannut näitä juttuja. Seuraavaksi aloin pohtia, voisiko Endstandillä olla vielä jotain annettavaa. Kyselin muiden jätkien mielipiteitä, ja kaikki kääntyivät aika nopeasti paluuajatuksen kannalle.
Treenasitte ensimmäisen kerran Jyväskylässä kesällä 2024. Miltä se tuntui?
– Ideana oli katsoa, onko meistä vielä tähän. No, homma napsahti saman tien kohdalleen. Fiilis oli sellainen, että tämähän on parasta ikinä.
– Sitten buukkasin meille, Manifesto Jukeboxille, Wastedille ja Abduktiolle keikan Tampereen Tavara-asemalle toukokuulle 2025. Ajatuksena oli, että juhlistetaan samalla Combat Rockin 25-vuotista taivalta. Ensimmäinen iltama myytiin täyteen saman tien, ja yli tuhat ihmistä vetävän paikan lisäkeikkakin meni loppuun nopeasti. Se tuntui aika absurdilta.
Endstand vuosimallia 2024. Kuva: Wille Naukkarinen
Sitten keikkoja buukattiin muuallekin. Montako Endstand-esiintymistä on lopulta luvassa?
– Näillä näkymin yhdeksän. Kun Tampereen-keikat menivät täyteen, porukka alkoi kysellä, että kai te soitatte muuallakin Suomessa. Mietittiin sitten, että kun kerran treenataan biisit kuntoon, niin samallahan sitä heittää useammankin keikan.
Aikooko Endstand pysyä aktiivisena kesän jälkeen?
– Emme ole puhuneet aiheesta. Mutta jos ja kun meillä on kivaa, niin miksi emme keikkailisi myöhemminkin.
Kiirettä pitää joka tapauksessa, sillä olet nykyään promoottorina Nelonen Media Livellä. Ensi kesänä vastuullasi on kolmetoista isoa festivaalia, ja heti kesän alkajaisiksi on luvassa Turussa järjestettävä Rockfest. Millaista sen esiintyjälistan kasaaminen oli?
– Viime syksynä otsalla oli kylmää hikeä, sillä palikat eivät tahtoneet osua paikoilleen ja monien bändien hinnat tuntuivat tähtitieteellisiltä. Sitten sain viestin, että kiinnostaisiko Muse. Todellakin. Muse soittaa lauantain päänimenä, kun taas torstain ja perjantain tarjonta on raskaampaa. Olen tyytyväinen kattaukseen.
– Olen buukannut aiempiin Rockfesteihin muun muassa Iron Maidenin, Danzigin, Def Leppardin ja Mötley Crüen, mikä tuntuu aika hullulta. Pitääkin antaa kiitosta isoille pomoille, jotka ovat suoneet budjetit ja luottamusta kaverille, jonka taskusta löytyy tarjoilijan paperit!
Palataan vielä vanhan suosikkiyhtyeesi Kissin pariin. Kiinnitit Gene Simmons Bandin viime kesän Kuopiorockiin, mutta ilmeisesti keikka ei vastannut odotuksia?
– Kun asioista sovittiin, ymmärsin Genen livesetin sisältävän pari soolobiisiä sekä Kissin tunnetuimpia kappaleita. Etukäteen vaikutti siis siltä, että pimenevän lauantai-illan päätteeksi olisi luvassa hieno hittikimara. Odotukset olivat korkealla.
– Keväällä selvisi, että Genen ryhmään kuuluu kuusi ihmistä. Hänen bändinsä oli kiinnitetty ison festarin pääesiintyjäksi, mutta heidän mukanaan ei olisi edes omaa äänimiestä. Mitä ihmettä? Toisin sanoen siinä vaiheessa selvisi, että herra Simmons on tulossa Kuopioon säästöbudjetilla.
– No, keikka oli luokaton. Setissä oli joitain Kissin biisejä, mutta myös turhia soolokappaleita ja Ace of Spadesin tapaisia kuluneita covereita – rumpalin laulamana. Kaiken huipuksi välispiikit venyivät, ja loppujen lopuksi encoreosuus jäi soittamatta. Jotenkin sitä kuvittelisi, että Genelle olisi kunnia-asia tarjota kaikkien kilometrien jälkeen hieno show, mutta siitä ei todellakaan ollut kysymys.
Viimeinen kysymys. Jos saisit buukata kesän 2026 Rockfestiin minkä tahansa bändin, minkä kiinnittäisit?
– Foo Fighters sopisi tapahtuman luonteeseen hienosti. En kuitenkaan voi olla mainitsematta Venomia, sillä sehän on monin tavoin kovinta koskaan!