Helsingin keskustan eri puolilta kuuluu työmaan ääniä, jotka sekoittuvat liikenteen kolinaan ja puheensorinaan. Siirryn kadulta rappuun, jossa puolestaan tohistaan putkiremontin merkeissä. Rapun hämärästä askeleeni käyvät valoisaan asuntoon, jossa sielläkään ei levätä laakereilla. Oven avaa nimittäin Kerkko Koskinen, jota häiritsen kesken moninaisten sävellystöiden.
Koskinen alkoi säveltää helmikuussa 2024 musiikkia Risto Räppääjä -elokuvaan, minkä lisäksi käynnistyivät miehen uuden sooloalbumin äänitykset. Niin, ja onhan työn alla ollut jotain muutakin merkittävää: yhden kotimaisen populaarimusiikin suurimman suosikin, Ultra Bran, paluu tulevan stadionkonsertin ja festariesiintymisten muodossa.
Vaikka ensi kesän isot yleisöt ovat jo kulman takana, Koskinen on paneutunut syvälle soundtrackmusiikin työstämiseen. Elokuvamusiikin tekeminen onkin hänelle mielekästä puuhaa. Kyse ei ole pelkästään leivän saamisesta pöytään, vaan ääniraidan säveltäminen tuntuu aivan yhtä tärkeältä tekemiseltä kuin sooloalbumi tai Ultra Bran paluu.
– Pidän aivan mahdottomasti kaikesta mitä teen. Kaikessa säveltämisessä on kyse siitä, että innostuu jostain, ja että innostuu leikkimään. En ole koskaan kokenut, että olisin joutunut ottamaan sellaisia hommia, jotka eivät kiinnosta. Olen ollut siinä mielessä onnekkaassa asemassa, Koskinen toteaa.
Uusi Lämpö-soololevy on syntynyt Koskisen kotona – huoneessa, jossa teemme haastattelua. Kyseessä on sitten vuoden 2005 Lolita-albumin ensimmäinen levy, jolla kuullaan hänen lauluaan.
– Oli kyllä mielenkiintoista äänittää itse kotona, kun normaalisti on joku äänittäjä mukana. Kompastelin kuulokepiuhaan, unohdin painaa rec-nappulaa ja kaikenlaista muuta. Pyysin Ultra Bran miksaajalta lainaan mikrofonit ja pystytin ne tähän huoneeseen. Se tuntui vähän työläältä, muusikko myöntää.
Vieressämme seisoo uljaana upea Steinway & Sons -flyygeli. Modernin teknologian tuomien helpotusten ansiosta Koskinen säveltää paljon sähköpianolla suoraan äänitysohjelmaan sen sijasta, että soittaisi sanelimeen pianolla.
– Olen huomannut, että on paljon nopeampaa soittaa heti sähköpianolla ja laulaa suoraan tietokoneelle, jos saan jonkin biisin päähäni. Joskus kertaheitolla tulee jopa valmiita kappaleita. Uudella levyllä on aika häröinen biisi Jos kuulen äänesi viimeisenä, jonka äänitin yhdellä otolla. Toinen vastaavalla tavalla syntynyt kappale on 90-luvulla julkaistu [Ultra Bran] Sokeana hetkenä, Koskinen paljastaa.
Koskisen mainitsema ”häröinen” leikkisyys on kulkenut hänen musiikkinsa mukana aina, ja myös lastenelokuvaan sävellettävän musiikin voisi kuvitella antavan mahdollisuuksia leikitellä sävelillä.
Koskisella ei todella ole mitään muottia, jolla erottaa Ultra Bran biisit ja soolokappaleet toisistaan.
– Koetan olla miettimättä, että jonkin kappaleen pitäisi kuulostaa tietynlaiselta ja toisen taas toisenlaiselta. Kun saan tekstin, yritän nopeasti soittaa sen sellaisena kuin miltä se tuntuu, ilman että analysoin sitä millään lailla.
Koskinen haluaa päästä luonnostelemaan kappaleista mahdollisimman nopeasti eri versioita, joiden joukosta saattaa löytyä juuri se oikeanlainen tulkinta.
– On nopeampaa tehdä vaikka kolme demoa, joista voi sitten valita. Asiat edistyvät mielestäni paremmin tekemisen kautta kuin palavereita pitämällä. Ei voi päättää ennakkoon, että nyt tehdään hyvä juttu. On siis turha leikkiä, että voidaan pitää jokin palaveri, jossa sovitaan, että nyt tehdään hyvä levy tai leffascore.
Artisti vastaan säveltäjä
Vaikka Koskinen ei halua palaveerata tekemisistään liikaa, hän luottaa työssään myös niin kutsuttuihin apukorviin – niin sisällön suhteen kuin etenevästä sisäkorvan rappeumasta johtuvien kuulo-ongelmiensa takia. Koskinen kertoi viime syksynä Helsingin Sanomille olevansa ”puolikuuro” ja menettävänsä kuulonsa lopulta kokonaan.
– Riku Mattila on ollut käytännössä henkilökohtainen A&R-tyyppini vuodesta 2010 tai 2011. Teimme hänen kanssaan ensin Kerkko Koskinen Kollektiivi -levyä, jonka kokoonpanon muodostamisessa Riku oli merkittävässä asemassa. Kuvio on laajentunut siten, että kun tein vaikka saksofonikonserttoa, Riku saattoi kuunnella demoja ja antaa näkemyksiään.
Koskinen kertoo tarvitsevansa apua myös miksausten arvioinnissa, koska hän ei kuule kaikkia taajuuksia tai miksausta sellaisena kuin se muiden korviin kantautuu. Tähän tehtävään Mattila sekä muutamat luotetut kollegat ja myös ei-muusikot lainaavat mielellään korviaan.
Kuulo-ongelmat eivät kuitenkaan juuri vaikuttaneet sooloalbumin äänityksiin, silloinkaan, kun Koskinen lauloi kappaleitaan.
– Levyjeni lauluraidat ovat aina aika hiomattomia. Kun projekteissani on oikeita laulajia, he tuottavat hyvänlaatuista laulua. Itse keskityn enemmän fiilikseen kuin vaikkapa sävelpuhtauteen. Jollekin lauluni voi olla aika karskia, mutta en jaksa stressata siitä.
Edellisestä Koskisen itse laulamasta albumista on ehtinyt vierähtää 20 vuotta. Minkä vuoksi muusikolla on kestänyt näin kauan julkaista uusi soololevy?
– Jos katsoo uraani tarkemmin, on selvää, ettei se voi seurata mitään järkevää suunnitelmaa. Se on poukkoillut eri suuntiin. Mutta tämä oli myös osittain tietoinen valinta, Koskinen sanoo.
– Kaksikymmentä vuotta taaksepäin olin ollut Ultra Brassa ja julkaissut kaksi soololevyä. Se oli ehkä vähän vaivalloista, koska en kokenut artistiutta omaksi vahvuusalueekseni.
Pian Koskinen löysi itsensä päivätöistä levy-yhtiöstä. Samassa yhtiössä työskennellyt Kari Hynninen – jonka Suomen Musiikki julkaisee nyt Lämmön – oli ehdottanut Koskisen kappaleiden sovituksia kuultuaan, että hän alkaisi tehdä myös instrumentaalimusiikkia. Pian muusikko otti yhteyttä UMO-orkesteriin, ja vuonna 2007 julkaistiin instrumentaalinen Agatha.
– Elämäni muuttui aika paljon. Aikaisemmin minulla oli bändi, jolle vein sointumerkit, ja sitten kun biisi toimi, se nauhoitettiin ja sovitin siihen jouset ja torvet. Nyt minua odotti massiivinen orkesteri harjoituksissa, eikä kukaan heistä katsonut nuotteja etukäteen tai ollut kiinnostunut siitä mitä teen. Orkestrointi on todella vaikeaa hommaa, enkä vieläkään koe olevani erityisen pätevöitynyt siinä, Koskinen pohtii.
Kyseinen vaihe kannatti kuitenkin käydä läpi, sillä se on mahdollistanut entistä monipuolisemman musiikin tekemisen.
– Tuollaiset tilanteet opettavat tosi paljon, koska se materiaali kuulosti aluksi treeneissä todella karulta. On aika kuumottava tilanne hävetä sitä, mikseivät puhallinsatsit ole niin leveitä ja paksuja. Että tämänhän piti kuulostaa Gil Evansilta, Koskinen toteaa.
Koskisen ura on ehtinyt antaa lukuisia oppitunteja. Hän kertoo opetelleensa säveltämistä ja sovittamista täysin itse, vaikka on käynyt teoriatunneilla klassisella puolella ja Pop & Jazz Konservatoriolla.
– Kun tehtiin Ultra Bran ensimmäistä levyä [Vapaaherran elämää, 1996], en ollut koskaan aiemmin ollut studiossa tai kirjoittanut nuottiakaan jousille, muusikko tunnustaa.
Ensimmäisen instrumentaaliteoksensa jälkeen Koskinen koki artistielämänsä päättyneen. Hän tunsi siirtyneensä säveltäjäpuolelle. Väliin mahtui toinen jazzlevy, kansallisteatteriin sävellettyä instrumentaalimusiikkia ja elokuvasävellyksiä.
– Joku sanoi sivulauseessa, että tee instrumentaalimusiikkia, ja se määritteli yhtäkkiä seuraavat vuodet. En ehtinyt edes tajuta, että edellisestä soololevystä on ehtinyt vierähtää jo 20 vuotta.
Tajunnanvirran vietävänä
Koskinen on kiireinen mies, jonka jokainen uusi projekti on aina pois jostakin muusta. Instrumentaalilevy on pois laulumusiikista ja elokuvasävellysprojekti vaikkapa Ultra Brasta. Työn alle otettavan projektin valintaan vaikuttaa yhtäältä yllättävä ja toisaalta ymmärrettävä asia: tarjolla oleva apurahoitus.
– Minulla on kolme linjaa: instrumentaalimusiikki, jazzmusiikki ja laulumusiikki. Ne kaikki kiinnostavat minua, ja minulla on kustakin tyylistä aina jokin projekti työn alla, Koskinen kertoo.
Kun uutta soololevyä varten kirjoitettiin apurahahakemusta, Koskinen oli ajatellut tekevänsä levyllisen musiikkia pelkästään laululle ja pianolle. Toisin kuitenkin kävi.
– Jotenkin en vain malttanut pitää siitä kiinni. Voi päättää tietyn dogman, mutta yhtäkkiä partituurissa olikin käyrätorvia ja jousia. Ehkä teen sen karsitun albumin vielä jonakin päivänä, mutta se päivä ei ole nyt.
Joku voisi kuvitella, että Koskisen tapa sovittaa musiikkiinsa jousia ja torvia kertoisi jonkinlaisesta liian paljaan musiikin pelosta. Kokeeko Kerkko Koskinen tarvetta piilottaa sävellyksensä isojen sovitusten alle?
– Ei se siitä johdu. Minä vain kerta kaikkiaan tykkään orkesterisoittimista. Tiedän esimerkiksi, että 20–30 prosenttia Risto Räppääjään tekemistäni orkesterisoitinsovituksista karsitaan, koska ne ovat liikaa. Ehkä minun pitää soittaa johonkin orkesterisoitinvieroitushoitoon, Koskinen naurahtaa.
Laulumusiikissa on soittimien lisäksi myös sanat, ja Koskinen on tehnyt urallaan yhteistyötä monen eri tekstittäjän kanssa. Uudelle Lämpö-levylle yhteistyökumppaniksi valikoitui Ronja Salmi, joka on kirjoittanut tekstejä myös tuoreisiin Ultra Bran kappaleisiin.
Sanoitukset eivät kuitenkaan istahtaneet soololevylle niin vain. Ensimmäiset Salmen tarjoamat tekstit eivät sopineet apukorva Mattilan mielestä kappaleisiin, eikä Koskinen itsekään kokenut saavansa niistä suurta inspiraatiota.
– Tuli tunne, että niissä oli mietitty liikaa muotoa ja liian vähän sisältöä.
Salmi ei palautteesta loukkaantunut vaan kirjoitti tekstit uusiksi. Tällä kertaa tuli täysosuma.
– Ronja lähetti minulle seuraavana päivänä kahden liuskan tajunnanvirtatekstin, jossa ei ollut pisteitä tai pilkkuja. Se oli jotenkin ihan käsittämättömän rohkea teko.
Uusi spontaani työskentelytapa inspiroi myös Koskista, joka sävelsi heti yhden kappaleen uuden tekstimateriaalin pohjalta. Myös Riku Mattila oli tyytyväinen suuntaan, ja niinpä albumin kappaleet saivat ansaitsemansa pohjamateriaalin.
Voisiko spontaania luomisvimmaa hyödyntää samaan tapaan musiikintekemisessä, esimerkiksi nauhoittamalla kerralla pitkän pätkän pianonsoittoa, josta koostaisi sitten levyn kappaleet?
– Yritän tehdä raakaeditoinnin mahdollisimman neitseellisessä vaiheessa, etten olisi liian sisällä työssä ja aivan nääntynyt. Mahdollisimman kevyesti ja ensiyrittämällä. Painan usein aamulla ääniohjelmasta rec-nappia, soitan pianoa ja kuuntelen nauhoitteen myöhemmin.
Iloisesti flyygelillä
Koskisen lähitulevaisuudessa siintää jotain soololevyä huomattavasti suurempaa. Suomalaisten rakastama Ultra Bra tiedotti esiintyvänsä kesällä 2025 Olympiastadionilla, minkä oheen mahtuu myös muutama festivaalikonsertti.
Huhut paluusta alkoivat levitä, kun yhtye julkaisi sosiaalisessa mediassa asiasta vihjanneita kuvia ja videoita. Pian Helsingin kaduilta saattoi bongata keltaisiin sadetakkeihin pukeutuneita pyöräilijöitä.
Vaikka Ultra Bran comeback tuli monelle yllätyksenä, paluu oli ehtinyt muhia Koskisen ja muiden mielessä jo jonkin aikaa.
– Ensimmäisen kerran asia tuli esille jo vuonna 2017, kun soitimme Hartwall-areenalla. Juteltiin Live Nationin tyyppien kanssa, että olisi hienoa soittaa joskus Olympiastadionilla, muusikko muistelee.
Konsertti oli tarkoitus järjestää jo aikaisemmin, mutta vuodet ehtivät vierähtää ja ison kokoonpanon jäsenet karata omille teilleen. Lopulta aika oli oikea ja konsensus Olympiastadionilla esiintymisestä saatiin syntymään.
– Luulen, että ikäkin hieman vaikuttaa. Täytän kumminkin jo 52 vuotta. Me kaikki olemme vielä hyvässä soitto- ja laulukunnossa, mutta en tiedä, mikä asianlaita on kymmenen vuoden päästä, Koskinen pohtii.
Ultra Bran aikaisempiin paluukeikkoihin on liittynyt ulkomusiikillisia tapahtumia. Vuonna 2007 bändi esiintyi Juhani Merimaan 60-vuotisjuhlissa ja viisi vuotta myöhemmin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tukikonsertissa. Vuosien mittaan on tehty myös joitakin yksityiskeikkoja, joista suuri yleisö ei luonnollisesti ole tietoinen.
– Kun puhutaan omien keikkojen tekemisestä, minulle valkeni aika nopeasti, etten halua enää soittaa lavalla sähköpianolla vaan flyygelillä. Mutta mistä saat festareille flyygelin? Jos taas menee soittamaan Merimaan bileisiin, sinne on helpompi tuoda flyygeli minua varten.
Nyt kun bändin konsertteihin ei liity mitään ulkopuolista, onko mukana aikaisempaa isompi lataus?
– Ultra Bra oli vuosia sitten todella iso bändi, joten on tässä hieman spesiaalilatausta. Ajattelen, että jos ihmiset haluavat tulla katsomaan keikkaa, sen eteen pitää nähdä vaivaa.
Koti isolla lavalla
Olympiastadionin-keikalle työstetään parhaillaan visuaalista puolta, ja pohdinnan alla ovat myös mahdolliset lisäinstrumentit sekä laajemmat sovitukset. Alkuaikoina Ultra Bran resurssit olivat rajalliset, mutta nyt on mahdollisuus toteuttaa suurempia visioita.
– Hartwall-areenan keikkoja mietittiin paljon, ja vasta silloin oli ensimmäistä kertaa resursseja tehdä isosti. Mutta Olympiastadion on monta kertaa isompi paikka. Odotan, että saisin nämä muut työt alta, jotta voisin ruveta miettimään täysipäiväisesti, millainen stadionkeikasta tulee. Ultra Bra on kuitenkin maksimalistinen bändi, Koskinen tuumaa.
Olympiastadion on sen kokoluokan areena, että sinne lähtiessä pitääkin tehdä isosti. Pelkästään viime kesänä suomalaisyleisö pääsi nauttimaan Helsingissä esimerkiksi Metallican ja Coldplayn massiivisista tuotannoista. Kokeeko Koskinen Ultra Bran miehistön sopivan isommille lavoille?
– Kyllä me esimerkiksi Hartwall-areenalla olimme kuin kotonamme. Emme ehkä tarvitse ihan niin paljon kaikkea ekstraa, kun soittajamäärämme kasvaa lavan mukana. Uskon, että Olympiastadionin koko on meille sopiva. Meillä on niin paljon soittajia ja laulajia, että sillä saadaan isokin lava täyteen, Koskinen naurahtaa.
Myös settilistan kokoamisessa on oma työnsä. Bändin katalogista löytyy monen monta hittiä, joita ei voi olla soittamatta, mutta toisaalta mukaan halutaan myös joitakin vähemmän soitettuja helmiä.
– Ajattelen, että keikalla on tarkoitus soittaa myös harvinaisempia kappaleita, joihin yleisöllä ei ole välittömän selkeitä ja vahvoja reaktioita. Sellainen settilista olisi vähän tylsä, että tulee kymmenen hittiä peräkkäin ja se oli siinä.
Ultra Bran musiikkia voi pitää sanoitustensa ja sävellystensä puolesta jossain määrin tavallista radiopoppia intellektuellimpana. Stadion-kokoluokan paikoissa luotetaan usein musiikin kykyyn saada isotkin ihmismassat tanssimaan ja viihtymään. Onko mahdollista, että Ultra Bran älykkäämpi pop saa liikkeelle myös nuorempaa kansaa?
– Huomasin jo vuonna 2017, että yleisössä oli aika erilaisia ihmisiä, ja kun katselee keikkatallenteita, niillä näkyy monenlaista porukkaa. On vaikkapa jokin Ultra Bra -fanien lasten ikäinen jengi, joka on ehkä oppinut kuuntelemaan meitä puoliksi väkisin, Koskinen naurahtaa.
– Kun teimme stadionkonserttia varten flashmobin, vastaan tuli yksi lukiolainen, joka pyysi minulta sävellystunteja. Minulla oli hetki aikaa, joten kysyin, mitä hän haluaa oppia. Juteltuamme puolisen tuntia totesin, että olen sanonut kaiken, mitä aiheesta tiedän.
Toivo ja Aarre
Koskisen mukaan Ultra Bra ei ole ollut koskaan erityisen muodikas bändi, joka vetäisi puoleensa trendikkäitä massoja. Hän kokee bändin heijastelleen omaa sosiaalista asemoitumistaan.
– Ultra Bra ei ollut edes 90-luvulla minkään muodin mukainen. Ja se on mielestäni UB:n hyvä puoli. Itsekin olen ollut aina outsider, en ole koskaan juuri verkostoitunut tai kuulunut mihinkään liittoon.
Verkostoitumisen sijaan Koskinen keskittyy tekemään töitä ja säveltämään uutta musiikkia. Seurauksena on usein se, että muiden tekemä musiikki ja uudet ilmiöt jäävät häneltä huomaamatta.
– Jos minun pitäisi kertoa Suomen tai maailman kymmenen kuunnelluinta artistia, en pystyisi vastaamaan mitään, Koskinen tunnustaa, mutta kertoo samalla kuuntelevansa kaikki muusikkoystäviensä jakamat suositukset erittäin mielellään.
Tätä nykyä moni pitkäänkin toiminut bändi tai muusikko joutuu pohtimaan sosiaalista mediaa ja vaikkapa Tiktokin tekemistä. Koskinen on myös siinä mielessä onnekkaassa asemassa, ettei hänen juuri tarvitse välittää ulkomusiikillisesta esilläolosta.
– Kun teen vaikkapa jazzlevyn, se on itseilmaisua pienelle yleisölle. Ei esimerkiksi big band -jazzin säveltäminen ole taloudellisesti kauhean mielekästä touhua, mutta jos on pakko tehdä, niin sitten on pakko, Koskinen toteaa.
Samaan tapaan myöskään Ultra Bran musiikin ei koskaan ollut tarkoitus olla niin suosittua kuin se tänä päivänä on. Laajoja kielikuvia ja orkesterisovituksia sisältävä suomeksi esitetty jazzvaikutteinen musiikki ei varmasti kuulostanut aikoinaankaan menestysreseptiltä, mutta toisin kävi.
– Emme edes käyneet keskusteluja minkään muun levy-yhtiön kuin Johanna Kustannuksen kanssa. Kun teimme omakustanteisen demon, kukaan muu ei ollut meihin yhteydessä, Koskinen muistelee.
Konserttien lisäksi Ultra Bran fanikunta odottaa uutta musiikkia. Bändiltä julkaistiin vuonna 2024 uudet kappaleet Toivo ja Aarre, ja lisää tuoretta tuotantoa on Koskisen mukaan suunnitteilla.
– Kunhan selviän Risto Räppääjästä, pitää syventyä aiheeseen paremmin. Minulla on joitakin tekstiaihioita, joita voin katsoa. En ole halunnut tutustua niihin etukäteen, jotta ne eivät pyörisi jatkuvasti mielessäni.
Edellisestä uudesta materiaalista ehti vierähtää yli 20 vuotta, mutta Toivo ja Aarre tuntuvat istuvan bändin musiikilliseen jatkumoon hyvin.
– Nauroimme komppitreeneissä, että voimme soittaa Aarre-kappaleen juuri siihen tyyliin, johon Ultra Brata on aina soitettu. Toivo puolestaan oli niin selvästi laulu- ja orkesterivetoinen kappale, että komppiryhmällä ei oikein ollut tilaa tehdä mitään sen kummempaa.
Nostalgia
Tuleva stadionkeikka ei ole juuri pyörinyt Koskisen päiväunissa. Muusikon asenne on, että hän pysähtyy miettimään jokaista työtehtäväänsä vasta kun on sen aika.
– Stadionkeikka tulee olemaan niin ainutlaatuinen, että haluan ottaa siitä kaiken ilon irti. Kun kyseessä on käytännössä kerran elämässä tapahtuva asia, haluan miettiä sisältöpuolen huolella. Kukaan meistä ei varmasti halua, että menemme vain soittamaan autopilotilla samanlaisen keikan kuin aina aiemminkin, Koskinen painottaa.
Ultra Bra esiintyy hyvin harvoin, joten luulisi, että nykyisin soitto ei tule samaan tapaan selkäytimestä kuin bändin keikkailun kulta-aikana.
– Kyllä niitä kappaleita täytyy treenata. Se onkin outo yhdistelmä, että homma tulee toisaalta selkäytimestä, mutta ilman treenejä ei todellakaan selviäisi.
Kun kysyn Koskiselta hänen näkemystään siitä, miksi Ultra Bra on säilyttänyt paikkansa yleisön sydämissä ja paluukeikkojen toivelistalla, muusikko joutuu miettimään hetken.
– Luulen, että Ultra Bran hyve on siinä, että se on niin erilainen ja omintakeinen bändi. Sille ei ole myöskään ilmaantunut varsinaista seuraajaa kaikkien näiden vuosien aikana.
Muusikko nostaa katseensa keskeneräisistä sävellystöistään ja kysyy, mitä itse arvelen. Vastaan, että oli kyse mistä hyvänsä, moni jää varmasti odottamaan bändin paluuta vielä senkin jälkeen, kun stadionkonsertit on soitettu. Myös nostalgialla on varmasti näppinsä pelissä.
– Nostalgia on vahva asia, Koskinen myöntää ennen kuin palaa pianonsa ääreen jatkamaan töitä.