”Bändi ylitti omat rajansa ja kohosi jonkinlaiseen ideaalitilaan” – Tekijät muistelevat Karkkiautomaatin Suudelmilla-levyä

"Seikkailuun!" Karkkiautomaatti Suudelmilla-levyn aikaan. (Kuva: Kati Rapia)

Persoonallinen ja rakastettu lahtelaisbändi Karkkiautomaatti jätti jälkeensä 59 laulua sisältävän diskografian, jonka huippuna on 1990-luvun parhaisiin suomalaisiin albumeihin lukeutuva Suudelmilla (1998). Svart Records julkaisee albumin nyt ensimmäistä kertaa vinyylillä. Soundi heittäytyi Karkkis-muistojen vietäväksi bändin jäsenten ja muiden lähietäisyydeltä tapahtumia seuranneiden kanssa. Artikkeli on julkaistu alun perin Soundissa 9/2015. Teksti: Juho Hänninen

Tuskin olen ainoa, jolle on lauantaiaamuna sängyn reunalla istuessa soitettu Karkkiksen Mä tahdon romanssin vihjaillen odotuksista vastasolmitulle ihmissuhteelle. ”Kaupungille käymään, veisin vaikka syömään, sellaisen, vai rakkauden, ei mitään liian pitkää, tää viikonloppu riittää, suhteeseen uuteen, on mennyt aikaa, niin kauan aikaa, mä tahdon romanssin…” Niin taitavasti sulosointuinen Janne ”Jansku” Kuusela laulaa rakkaudesta, elämästä ja ihmissuhteista teinimäisellä kiihkolla heleiden ja psykedeelisten popmelodioiden keskellä.

Mä tahdon romanssin löytyy Karkkiautomaatin Suudelmilla-albumilta. Vuonna 1998 julkaistu pitkäisoitto jäi paitsi viimeiseksi, myös viisi vuotta aiemmin soittotaidottomana purkkapunk-bändinä aloittaneen yhtyeen huipennukseksi. Se nauttii yhä suurta suosiota suomi-indien klassikkona. Eikä syyttä, sillä Suudelmilla kerää yhteen kaiken aiemmin tapahtuneen ja enemmän.

Ensimmäinen laulu Rio Wamba vie latinalaisamerikkalaisiin tunnelmiin, toisaalta koko albumin pohjana on suomipunkin viattomimmat kuten Kollaa Kestää ja Ypö-Viis, sekä brittipoppareiden lisäksi uuden aallon edustajat The Undertones ja The Buzzcocks. Silti lähes ihmeellisesti punkista lähteneen yhtyeen viimeistä levyää tuntuu reiluimmalta verrata yhtyeen suomalaiseen esikuvaan Leevi And The Leavingsiin. Niin tyylitaitoisesti albumi sekoittaa eri genrejä luoden itseltään kuulostavaa pop-musiikkia.

Kaiken kaikkiaan Suudelmilla on klassinen esimerkki albumista, joka on enemmän kuin osiensa summa. Tai kuten albumin tuottanut toimittaja–kitaristi Pekka Laine toteaa:

– Bändin soittajat olivat päättäneet panna kaiken intonsa ja luovuutensa likoon ja se on minulle Suudelmilla-levyn tarina. Sanon tämän rakkaudella ja kunnioituksella: sitä Karkkiautomaattia, joka levyllä esiintyy, ei todellisuudessa ole koskaan ollut olemassa. Bändi ylitti lähtökohtansa ja omat rajansa ja kohosi jonkinlaiseen ideaalitilaan. Unelmaksi.

***

”Klassinen kuvio, jossa ujo tyyppi ilmaisee itseään luovin tavoin.”

Karkkiautomaatti on hellyyttävä, sympaattinen ja suloinen. Sanalla sanoen ihana. Se on myös yksi niitä ilahduttavia yhtyeitä, jotka varhain alkaneen ja vimmatun levytystahdin ansiosta dokumentoivat ainutlaatuisen taiteilijan synnyn ja kasvun – Janne Kuuselan eli Janskun.

Karkkiautomaatti oli ehdottomasti yhtye, se oli kokonaisuus joka toimi Sami Häikiön (basso), Mikko Huuskon (rummut 1993-1996), Vesa Lehdon (rummut 1996-1998) ja 1997 yhtyeeseen liittyneen Jenni Ropen (koskettimet) käsivarsilla. Sen musiikillinen ja taiteellinen sydän oli kuitenkin yhtyeen laulaja, kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja Jansku, joka syntyi 1976 Karkkilassa.

– Janskua jännitti keikat helvetisti, vaikka se rakasti esiintyä, Sami Häikiö muistelee. – Se oli vaan tosi ujo ja on yhä edelleen ilmeisesti. Klassinen kuvio, jossa sairaan ujo tyyppi ilmaisee itseään luovin tavoin.

Stupidon vuonna 2006 julkaiseman Kaikilla-kokoelma kattaa yhtyeen kaikki 59 laulua. Ensimmäinen on Karkkiautomaatin perustamisvuonna 1993 paikallisen pienlevy-yhtiö Levy-Yhtiön kokoelmalle nauhoitettu En kai koskaan löydä sitä oikeaa. Biisi on hivenen horjuva, mutta siitä löytyy jo kaikki Karkkiautomaatin elementit. Tarttuva kitaramelodia, naiivit sanat ja kestoa alle kolme minuuttia. Se on punkia, kiitos ilmaisuvoimansa ja välittömyytensä, sekä myös yksinkertaisuutensa ja treenikämppäsoundiensa.

En kai koskaan löydä sitä oikeaa ei ole sentään Janskun ensimmäinen sävellys. Soittoharrastus oli alkanut jo ala-asteella rumpalina. Yläasteella Jansku vaihtoi kitaraan, teini-iän viritelmien jälkeen syntyi Häikiön kanssa Karkkiautomaatti-esiaste The Smiles. Siinä Sami Häikiö aloitti basistina perinteisellä ”neljä kertaa tota, kaks kertaa tota ja kaks kertaa tota” -linjalla.

– Oikeastaan me kimpassa se Janskun kanssa perustettiin. Oltiin samaa kaveripiiriä Tehosekoitin-tyyppien ja muiden taidelukiolaisten kanssa. Törmättiin ja meillä synkkasi hyvin ja päädyttiin yhteiseen bändiin. Smilesissa oli pari vanhempaa heppua, goottityyppejä. Jansku teki poppibiisejä ja goottityypit goottityyppejä. Jossain vaiheessa vain todettiin, että olisi kivempi tehä punkia suomeksi, Häikiö muistelee.

Aluksi tarkoitus oli perustaa Tehosekoittimen Otto Grundströmin silloisen tyttöystävän Even kanssa bändi nimeltä Eveliina & Karkkiautomaatti. Eve olisi soittanut rumpuja. Ajatus jäi, ja ensimmäiseksi rumpaliksi saatiin punkkarikaveri Rurik eli Ruile.

Karkkiautomaatti oli siis osa laajempaa Lahden Kasisalin ympärille rakentunutta kaveriporukkaa. Aikansa punkskeneä. Tavallisia poikia ja tyttöjä, jotka halusivat tehdä maailmasta vähän paremman paikan elää ja olla, samalla hauskaa pitäen. Rakastaen musiikkia, taidetta, maailmaa ja toisiaan.

Kasisali oli kaveriporukan keskus. Se oli 1980-luvun alussa aktivoitunut keikka- ja harjoittelutila paikalliselle musiikkinuorisolle. Jopa pieni studio paikalta löytyi, myös Karkkiautomaatille tuttu.

1990-luvun alussa tila oli punkin nimeen vannovien aktivistien hallussa: Kasisalilla järjestettiin lukuisia eläin- ja ihmisoikeusrokkeja. Sellaisella Karkkiautomaatinkin ensimmäinen keikka järjestettiin. Häikiön kommentti ensimmäisen keikan synnystä kertoo kynnyksen matalauudesta:

– Se oli tuttavapiiriä. Sanottiin jollekin, että meillä on nyt tämmönen bändi. Tunnettiin joitakin hahmoja, jotka järjesti keikkoja ja oli itse soittamassa siellä. Joku puhu jollekin ja sitten päästiin sinne. Yleisössä oli heti varmaan pari-kolmekymmentä kaveria. Ehkä siitä tuli illuusio, että on jotenkin suurestikin bändi kun ainaki jotkut tykkäs siitä.

***

27. maaliskuuta 1993 Amnesty Rock II -keikalla alle kymmenen biisiä esittänyt Karkkiautomaatti oli vain yhdeksän päivää vanha. Kynnys oli siis huomattavan matalalla, into taas taisi olla korkealla. Ennen kaikkea keikan synty yhdeksässä päivässä bändin perustamisesta kertoo Janskusta säveltäjänä. Kiire ei ollut, mutta sanottavaa riitti – Häikiö kertoo vauhdin olleen jossain vaiheessa uusi kappale joka harjoituksia varten.

– Aluksi syntyi nopeasti, Jansku itse kuvailee säveltämisen makuun pääsyä. – Myöhemmin sitä alkoi valikoivammaksi ja kappaleet muuttuivat monimutkaisemmiksi. Alussa syntyi nopeasti tosi monta biisiä. Se oli alkuajan innostusta.

Karkkiautomaatti triona: Mikko Huusko, Jansku Kuusela ja Sami Häikiö.

Voi vain kuvitella, millainen vaikutus Janskun toisella varhaisella musiikkiprojektilla Tyhmä Valtio oli mieheen säveltäjänä. Tyhmä Valtio ajoittuu samanaikaisesti Karkkiautomaatin synnyn kanssa. Bändi koostui Janskun lisäksi Pietari Kiviharjusta (Pietarin Spektaakkeli) ja Otto Grundströmistä (Tehosekoitin). Silti yhtye oli olemassa lähinnä nimenä. Pojat nauhoittelivat Pietarin kämpillä kasetille nopeasti kyhättyjä, osittain improvisoituja kappaleita, joiden sanat lainattiin anarkistilehti Kapinatyöläisestä. Hassuttelunauhoite päätyi kuitenkin Jonte Ekmanin Merwi Recordsin käsiin ja sitä kautta levylle asti. Legendan mukaan Tyhmä Valtio -ep:n päädyttyä parivaljakon M.A. Numminen ja Pedro Hietanen käsiin olivat he halukkaita näkemään yhtyeen lämmittelijöinään, mutta Janskun huomion kohteena oli jo Karkkiautomaatti.

Sanat eivät siis olleet Janskulle varhaistuotannossaan tärkein osa.

– Alussa oli tärkeää, että oli hyvä melodia, Jansku pohtii. – Sanoja ei miettinyt niin tarkkaan, että ne voisi olla jotain. Myöhemmin vasta alkoi miettiä. Intuitiivista vaan, vaiston varassa laulettua.

Sanoittamisen nopea tahti, perinteisen kirjallisten vaikutteiden välttäminen ja tietty välinpitämättömyys laulamastaan – voisi myös sanoa rohkeus tuoda itsensä esiin paljaana – loivatkin Karkkiautomaatille verrattoman tehokeinon kertoa teini-ikäisen tunteiden myrskystä. Ja vaikka Jansku ei aloittaessaan sanoituksia niin miettinyt, huomasi hän varhain kirjoittamisen puhdistavan vaikutuksen.

– Kun alkoi tehdä niistä aiheista lauluja, tuli olo, että pääsi niistä asioista yli.

Kuten Häikiö totesi, oli Jansku joskus ujo poika, joka alkoi soittaa kitaraa ja eli murheidensa yli. Klassinen taiteilija siis. Mutta kuinka lahjakas tuosta nuoresta karkkilalaispojasta kasvoikaan!

Jo Karkkiautomaatin alkuvaiheessa Häikiölle selvisi bändikaverinsa lahjakkuus. Ensimmäisen ep:n jälkeisistä kokemuksista Häikiö sanoo:

– Varmaan siinä vaihessa Janskusta alkoi paljastua sellasta spectorismia. Itse kykeni just kuulemaan mitä bändi soittaa treeneissä kolmestaan, mutta Janskulla alkaa tulla visiota, että mitä kaikkea, mitä raitoja sinne lisätään. Se oli sellainen, mistä tuli matseja bändin sisällä: ”Ei tuon nyt tuolta pitänyt kuulostaa!”

Kuitenkin sekä Häikiö että Kuusela korostavat väliensä pysyneen teini-ikäisenä tutustumisesta lähtien kasassa. Molemmat varmaan tiesivät, ettei Karkkiautomaatin takia kannattanut oikeasti tapella. Studiossa bändi työskenteli hyvin yhteen, mutta oli toisinaan autuaan tietämättömiä tekniikan mahdollisuuksista.

Karkkiautomaatti Suudelmilla-levyn aikaan. (Kuva: Kati Rapia)

Pekka Laine kertoo bändin studiotyöskentelystä avaavasti:
– Bändin dynamiikka oli hieman erikoinen. Toisaalta ryhmä oli erittäin musikaalinen ja innovatiivinen, toisaalta hyvin hauras rakennelma, avuttomuuteen asti. Ihmettelin aluksi perusviritystä: olenko studiossa maailman parhaan popyhtyeen vai yläasteen bändikerhon kanssa? Aineksia oli molemmista. Veskulla oli hyvät vintage-rummut. Muuten oltiin liikkeellä ihan ritsapohjalla, joka aiheutti toimenpiteitä. Lainasin omat kamani sessioihin ja hommasin myös muualta asiallisia kaluja. Pöytään heitettiin usein ideoita, joiden toteutuksesta esimerkiksi Janskulla ei ollut hajuakaan. ”Tähän sellainen ovela wou wou.” ”Ai wah wah -pedaali?” ”Just se.” Mielestäni tätä puolta tehtiin todella hauskassa ja luovassa hengessä.

Karkkiautomaatissa kaikki olivat löytäneet paikkansa ja henki oli hyvä. Häikiökin kokeili laulun kirjottamista parilla ramopunk-vedolla.

– Pari hassua kaahausta, Häikiö vähättelee omaa luovaa panostaan. – Tietenkin inspiroituu, kun näkee että joltain vain tulee sitä juttua päästä. Halusi yrittää itsekin pari kertaa. Ei taidot riittäneet: enhän minä koskaan osannut soittaa muuta kuin bassoa, niin paha siinä oli keksiä jotain. Sanotuksia varmaan heittelin Janskulle – halusin saada vaan kommentteja siltä.

Pekka Laine kertoo Janskun sanoitusprosessista:

– Sanoitukset olivat kokonaan toinen juttu. Niitä väännettiin ihan loppumetreillä ja välillä aika tukalissa tunnelmissa – esimerkiksi vessassa tuherrettiin ”pyssyn piippu ohimolla”. Jansku oli todella kovissa paineissa. Pahimmillaan laulusessiot olivat erittäin ahdistavia. Sami auttoi ja patisti, samoin äänittäjä Jyrki (Häyrinen).

– Muistan, kun ollaan studiossa ja kuusi kättä vääntää liukuja, Häikiö muistelee. – ”Nyt vittu kaiku isommalle, ja nyt taustalaulut täysille.” Pekka Laine, minä ja Jansku, kuusi kättä tiskissä kiinni. Se oli sairaan hauskaa tekemistä.

”Pekka Laine, minä ja Jansku, kuusi kättä tiskissä kiinni. Se oli sairaan hauskaa tekemistä.”

***

Häikiö ottikin bändissä basistin ja liukujen vääntäjän lisäksi organisaattorin roolin. Kauppaoppilaitoksessa opiskellut Häikiö alkoi myydä bändin keikkoja ja esimerkiksi suurena räminärokkiin keskittyneen Räkärodeo-radio-ohjelman fanina toimitti Karkkiautomaattia heti kuultavaksi sen toimittajalle Miettiselle soittoajan toivossa. Ja sitähän saatiin: syntyi kumma tilanne, jossa Miettinen oli Karkkiautomaatin fani ja Karkkiautomaatti Miettisen. Parhaimmillaan Karkkis soi Räkärodeossa viikkoja putkeen.

Yhteyden kautta bändi päätyi Miettisen uudelleen henkiin herättämälle Hilse-levymerkillekin ja ensi kertaan oikeaan studioon Hämeenlinnaan.

Janskua siirto on myöhemmin harmittanut. Karkkiautomaatin ensimmäiset levyt julkaissut Levy-Yhtiö oli Tehosekoitin-kitaristi Ari ”Arska” Tiaisen oma paikallinen levy-yhtiö. Karkkiautomaatti olikin kova tee-se-itse-toiminnan fani, punk- tai vaihtoehtobändi siis toimintamalleiltaankin.

Karkkiautomaatti näyttää halunneen aina pitää oman päänsä, myös uran aloitettua nousunsa. Karkkiautomaatti vaihtoi mahdollisuuden päästä suuremmille markkinoille nuorisotiloja läpi sahaamalla ja nuorta fanikuntaa kasvattamalla yliopistokaupunkien baaripiireihin. Helsingin Semifinaliin, Tampereen Klubille, Turun Dynamoon, Oulun 45 Specialiin ja niin edelleen.

– Kun pääsi siihen ympyrään, niin se tuntui vaan että tää on niin hienoa, ei paremmaksi muutu, Häikiö muistelee.

Karkkiautomaatissa onkin yksi outous. Hyvin ymmärrettävä, mutta hämmentävä: Karkkiautomaatista pitävät kaikki, myös dogmaattisin musiikkidiggareiden ryhmä eli hardcorepunkkarit. Toisaalta mikseivät olisi pitäneet – Karkkiautomaatti oli lähtöisin samasta skenestä. Lahtelaisen noiseakti Arseslaughterin kanssa syntyi myös ensimmäinen Karkkiautomaatti-julkaisu eli split-ep Rakkaudella. Kaksikymmentäyhdeksän Arseslaughter-rykäisyä toisella puolellaan Karkkiautomaatin laulut kuten Hei Johanna ja Annathan anteeksi. Huumoriahan se tietysti oli, sellaista johon pystyy vain jossain määrin itsetietoinen bändi: ei epäilystäkään, etteikö Karkkiautomaatti olisi tiennyt olevansa hyvä.

Huumori onkin olennainen osa Karkkiautomaatin tarinaa. Tarkkasilmäinen lukija saattaa olla huomannut kaikkien Karkkiautomaatti julkaisujen nimen lla- ja llä-päätteen, siis adessiivimuodon. Kyseessä ei ollut sattuma, bändi teki asiasta sopimuksen aloittaessaan. Muita karkkishuumorin ilmentymiä on esimerkiksi esikoisalbumin Karkuteillä julkaisuajankohta: vuonna 1994 kuudes kuudetta kello kuusi oli tarkoitus kokoontua juhlimaan albumin syntyä treenikämpälle. Ja Häikiön mukaan siellä jo seitsemältä oltiinkin.

666-yhtälö ensialbumin yhteydessä viehätti vanhoja hevidiggareita. Kaikki Karkkiautomaatin jäsenet olivat 1980-luvulla kasvaneita lapsia, joten KISS ja WASP olivat tulleet tutuiksi. Niin myös Venom. Koska Apulanta soitti Lahdessa Misfits-lainakeikkoja, tahtoi Karkkiautomaattikin omansa. Pyövelin huput päässä bändi raastoi Kasisalilla läpi kuuden Venom-kappaleen (keikkatallenne löytyy Youtubesta).

– Ei se vitsi ollut, mutta oli siinä jotain sen suuntaista, Jansku kommentoi keikkaa. – Heavy oli hauska juttu punk-touhussa, kun se tuli lapsuudesta. Heavy on kuitenkin maskuliinista ja mahtipontista, punk on taas sisäänpäin kääntymistä ja erilaista.

Äärimmäisin Karkkiautomaatin huumorintajun ilmentymä oli Venomin soittaminen Olympiastadionilla vuonna 1995 järjestetyssä Puhdas elämä lapselle -konsertissa yli kymmentuhatpäiselle yleisölle itseään jättiskriineiltä katsellen.

Tosiaan, Karkkiautomaatista piti kaikki ja kaiketi Karkkiautomaattikin piti kaikista. Punkkareiden lisäksi Karkkiautomaatti vetosi opiskelijanuoriin, poppareihin ja indiekansaan. Häikiö oli syystäkin ylpeä, kun Suudelmilla soi radioaalloilla sekä Räkärodeossa että Gösta Sundqvistin Koe-eläinpuistossa ja Radiomafian kokeellisempaan musiikkiin päin kallellaan olleessa Avaruusromua-ohjelmassa. Vain bändin uran loppuvaiheille sijoittuvalla keikalla viimeisenä biisinä soitettu Oasis-laina oli liikaa.

– Vanhempi punk-pariskunta matkusti monesti meidän keikoille ympäri Suomea, Häikiö kertoo. – Soitettiin joku Oasis-coveri puolitsoukilla encorena, niin punkkarit oli äärimmäisen pettyneitä. Näyttivät keskisormea koko sen biisin ajan. Itse vain halusi soittaa mistä diggasi. Ylitettiin vaan joku raja. Ei ehkä oltu cool enää joidenkin tiukkojen mielestä.

***

Kun bändi lopetti, se vain loppui. Viimeinen keikka järjestettiin monella tapaa samalla lailla kuin ensimmäinen: Karkkiautomaatti soittaa kavereille, tosin nyt Helsingissä. Tarkoituksena oli pitää keikkataukoa ja palata sitten Karkkiksena takaisin. Toisin kuitenkin kävi, eikä keikkatauko päättynyt koskaan. Oli puhetta uuden bändin perustamisesta eri nimellä – eräänä iltapäivä lahtelaisessa kahvilassa keksitty nimi oli käynyt taakaksi.

– Bändi nimi oli alkanut ärsyttää, Jansku sanoo. – Koin, ettei sen nimisellä bändin nimellä voi jatkaa ikuisesti. Halusin sellaisen bändin nimen, mitä ei tarvitse miettiä. Karkkiautomaattia tarvitsi. Miltä Karkkiautomaatti kuulostaa?

Toisaalta Suudelmilla oli todella ollut bändin ideoiden huipennus, eikä suuntaa enää ollut. Ei ehkä yksinkertaisesti ollut mitään, minkä takia jatkaa. Häikiö näki lopettamisen myös nuoruuden ideologiaa noudatelleena päätöksenä:

– Muistan kun me aloitettiin ja oltiin vähän nuorempia kuin ajan muut bändit, ja aina sitä kelasi ”vittu mä en jaksa, miksi täällä on vain 30-vuotiaiden bändejä soittamassa.” Ajateltiin, että pitäähän meidän itse toimia esimerkkinä – jos ollaan sitä hommaa vastaan, niin miksi meidän pitää soittaa vielä nelikymppisinä.

Häikiö lisää, että ymmärtää myös 40- ja 50-vuotiaiden rockin soittajien päälle, onhan harrastuksesta ammatin saaminen monen unelmana.

Jansku sai merkityksistä vapaan bändin nimen perustaessaan Liekin, jonka kuutta albumia on hehkutettu omassa genressään aikansa parhaimmistona. Häikiö julkaisi niistä ensimmäisen, Magio (2001), omalla Hawaii Sounds -levymerkillään.

Mahdollisesta Karkkiautomaatin paluusta kysyttäessä kumpikaan perustajajäsenistä ei sitä kiellä, mutta Häikiö pitää osallistumistaan sulana mahdottomuutena ilman kolmen kuukauden lomaa töistä bassotelun sujumaan saamiseksi. Parhaista Karkkiautomaatti-muistoista kysyttäessä molemmat vastaavat selväsanaisesti keikat, matkustelun ja yhdessäolon.

Annetaan vielä artikkelissa hiljaa olleen Kimmo Miettisen muistella hetki Karkkiautomaatin ensimmäisiä studiokäyntejä. Bändi nukkui Miettisen kotitalossa, kun hotellista säästettiin.

– Äänitysten yhteydessä oli eräskin hieno hetki, kun katseltiin Samin ja Mikon kanssa auringonlaskua tai nousua meidän omakotitalon katolta ja suunniteltiin tulevaisuutta. Jansku taisi olla jo nukkumassa. Myöhemmin kannettiin talven polttopuita isäni kanssa liiteriin ja pojat tuli avuksi. Jansku tosin taisi lintsata ja Sami hyytyi jossakin vaiheessa. Faija ihmetteli, kuinka Mikko jaksoi raataa vaikka sillä on niin ohuet kädetkin.

Artikkeli on julkaistu alun perin Soundissa 9/2015. 
Teksti: Juho Hänninen