Konservatiivisia faneja haastamassa – Soundi tapasi Red Hot Chili Peppersin Malibussa

Steve Keros

Red Hot Chili Peppers soittaa Hartwall-areenalla syyskuun 13. ja 14. päivä.

Rumpali Chad Smith puhuu Soundin haastattelussa yhtyeensä uudesta levystä, bändin sisäisestä kemiasta – ja politiikasta: miksi hän ja bändi heittäytyivät tukemaan ”sosialistiksi” leimattua presidenttiehdokasta?

Teksti: Pasi Kostiainen
Julkaistu alun perin Soundissa 7/2016

Tältä näyttää maailma amerikkalaisen unelman keskeltä: taivas on sininen, meri syvemmin samaa väriä, aurinko paistaa ja maisemaa halkoo vain leijalautailija.

Näitä Malibun maisemia Etelä-Kaliforniassa katsovat kotoaankin Red Hot Chili Peppersin kolme tunnetuinta jäsentä, laulaja Anthony Kiedis, basisti Flea sekä rumpali Chad Smith.

”Vain Flealla on talo näin rannalla”

– Me kaikki tosiaan asumme tässä ihan lähellä, mutta vain Flealla on talo näin rannalla, Smith sanoo Soundin haastattelussa.

Tämä talo on vuokrattu sitä varten, että Red Hot Chili Peppers voi puhua täällä uudesta levystään The Getaway. Tai mistä tahansa kansainvälinen toimittajajoukko keksii omilla haastatteluvuoroillaan kysyä.

Seuraavan puolen tunnin aikana puhutaan siis levystä ja poliittisesti aktiivisen yhtyeen maailmankuvasta.

Mutta ei ole lainkaan itsestään selvää, että Red Hot Chili Peppers on vuonna 2016 puhumassa teoistaan ja ajastamme miljonäärimuusikon näkökulmasta. Matka Malibuun on ollut hauska ja hillitön, mutta vaaroja täynnä.

Danger Mouse uudisti työtavat

Red Hot Chili Peppers saapuu syyskuussa Helsingin Hartwall Arenaan kahdelle keikalle. Siihen päättyy yli neljään vuoteen venyvä odotus, sillä viimeksi yhtye esiintyi Tampereen Ratinan stadionilla loppuunmyydyssä konsertissa elokuussa 2012.

Tuon kiertueen jälkeen Kiedis, 53, Flea, 53, Chad Smith, 54 ja yhtyeeseen edellistä albumia I’m With You varten liittynyt kitaristi Josh Klinghoffer, 36, vetäytyivät paitsi lomailemaan, myös uudistumaan.

Jotain oli tehtävä, sillä bändin ydinkolmikko tuntui kaipaavan tekotapojensa raikastamista, uutta näkökulmaa. Muita nuorempi ja bändin jäsenenä tuoreempi Klinghoffer ei.

– Hän ehdotti, että mennään vaan studioon ilman tuottajaa ja jammaillaan. Mutta sen me olemme jo tehneet, Smith kertoo.

Siksi yhtye siis hylkäsi pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa, rockbändejä ja artisteja Slayerista Johnny Cashiin ansiokkaasti taltioineen Rick Rubinin ja palkkasi peräti kaksi miestä tekemään uudesta levystä uudenlaisen – ja ennen kaikkea uudella tavalla.

Valituksi tuli jenkkituottaja Brian Burton eli Danger Mouse, jonka ansiolistalta monet muistavat muun muassa Black Keysin hienon levyn El Camino (2011), Beckin Modern Guiltyn (2008) – tai vaikkapa U2:n Songs Of Innocencen (2014). Eipä ole Mouse siis ensimmäistä kertaa auttamassa kokenutta rockyhtyettä löytämään uutta näkökulmaa.

Lisäksi miksaajaksi palkattiin englantilainen Nigel Godrich, joka tuotettuaan Radioheadin OK Computerin 19 vuotta sitten on saanut työtarjouksia ”kaikilta”, niin U2:lta kuin Paul McCartneyltakin.

”Ainoa ongelmamme oli, että emme halunneet kuulostaa samalta kuin Danger Mouse.”

Mutta oliko yhtyeen, joka on tottunut esiintymään levyillään autenttisen paljaana, helppo oppia muun muassa hip hop -maailmassa työskennelleen Danger Mousen työtapoja?

Ja miten suhtautuisi yleisö, bändin fanit, jotka ovat tottuneet tähän paljauteen ihan kirjaimellisesti? Esimerkiksi Flea on esiintynyt niin paljon sukka munissaan, kokonaan alasti tai ainakin ilman paitaa, että Malibun haastattelutalossa basistia on vaikea tunnistaa vaatteet päällä.

Smithin mukaan asetelma oli selkeä sen jälkeen, kun päätös ulkopuolisen tuottajan käyttämisestä – ja henkilöstä – oli tehty:

– Brian on ehdottomasti lahjakas kaveri. Tunsimme hänet ja hänen työnsä etukäteen. Ainoa ongelmamme oli, että emme halunneet kuulostaa samalta kuin Danger Mouse. Hänellähän on oma, tunnistettava soundinsa. Emme kuitenkaan olleet asiasta järin huolestuneita, koska tiesimme, että loppujen lopuksi kuulostamme Red Hot Chili Peppersiltä heti, kun alamme soittaa ja Anthony avaa suunsa.

Auditiivisesti asia on siis noin yksinkertainen, onhan 80 miljoonana äänitteenä myyty Red Hot Chili Peppersin soundi tunnetumpi ja tunnistettavampi kuin minkään tuottajan äänimaailma sinänsä – eikä bändi taatusti ole helppo yhteistyökumppani.

– Kyse on makuasioista, eikä meitä ole helppo ohjailla suuntiin, joihin emme halua lähteä, Smith kuittaa.

– Kiusaamista ei tapahtunut kummankaan taholta. Kunnioitimme Brianin kanssa toisiamme.

Jammailua ei hylätty

Tuottajan ja taiteilijan välinen yhteistyön sujuvuus on musiikkilehtien bändihaastattelujen vakioaihe. Se kiinnostaa yleensä musiikkiin intohimoisesti suhtautuvia, sillä erilaisten lahjakkuuksien törmäyttäminen studiossa synnyttää parhaimmillaan jotain uutta.

Mutta nyt tätä yhteistyötä hahmottaessa on jo mainittu sana ”kiusaaminen”.

Se on harvinaista rockyhtyeiden haastatteluissa. Vaikka bändit olisivat maineeltaan kyseenalaisia tai taiteensa sisällön osalta vastoin yleisiä moraalisia arvoja tai jopa lakeja, liukuhihnalta tehtävät haastattelut ovat yleensä kohteliaita markkinointihuitaisuja. Artisti toistelee niissä samat asiat moneen kertaan eri toimittajille. ”Kiusaamisen” kaltaisen epämiellyttävän ja missä tahansa koulu- tai työyhteisössä samastuttavan asian esille nostaminen, vaikka se kieltäen, ei yleensä tule kysymykseenkään.

Mutta Smith on erilainen. Detroitissa kasvanut ja Red Hot Chili Peppersiin ”vasta” 1980-luvun lopussa liittynyt rumpali vaikuttaa luonnonlapselta. Häneltä ei kannata perätä analyysiä Red Hot Chili Peppersin sanoituksista (”Anthonyn hommia, hän puhukoon”), mutta monesta asiasta rumpali innostuu puhumaan rehellisen oloisesti. Hän on nauravainen, rento ja hyväntuulinen kuten monet kalifornialaistuneet rock-tähdet ovat. Ja mikäpä ollessa, menestyksen merkit ovat haastattelukartanon ympärillä. Meri rannassa, ja ehkäpä joku talon oven eteen ajetuista hienoista autoista, uutuuttaan kiiltelevä Tesla tai vaikkapa vuosikerta-Corvette ovat juuri Smithin.

Ei kuitenkaan puhuta rahasta ja sen jakautumisesta vielä, vaan sulkeudutaan vielä hetkeksi The Getawayn sessioihin.

Käytännön tasolla ”Brian”, kuten Smith Danger Mousea kutsuu, pisti Red Hot Chili Peppersin työtavat uusiksi.

– Hän on hyvin musikaalinen tyyppi ja hänen työtapansa mielenkiintoinen: hän menee studioon – ja aloittaa nollasta. Se tapahan on hyvin yleinen hip hopissa: ensin on biitti pohjaksi ja siihen aletaan kasata kerroksia päälle… eli meidän tapauksemme rumpu ja basso ovat pohjalla ja sen päälle läimitään kitarat ja koskettimet, lopuksi sitten Anthonyn laulu, melodia ja sanat, Smith kertoo.

”Minun piti mennä soittohuoneeseen yksin ja Brian käski minua vain soittamaan”

– Tällä tavalla levylle tehtiin viisi, kuusi biisiä – Dark Necessities oli yksi niistä. Se oli erilaista meille ja opimme uuden tavan luoda musiikkia – ja kaikkein erilaisinta se oli minulle: olin tottunut jammailevaan työtapaamme, mutta nyt minun piti mennä soittohuoneeseen yksin ja Brian käski minua vain soittamaan. Olin aluksi ihmeissäni, että mitä hän tahtoo minun soittavan? Sitten aloin vain takoa perusbiittiäni ja hän oli tyytyväinen.

Ihan koko levylle Red Hot Chili Peppers ei ollut valmis omaksumaan uutta työtapaa.

– Levyllä on yhä myös biisejä – esimerkiksi Sick Love ja Detroit – jotka tehtiin vanhalla tavalla. Menimme treenikämpälle jonkun idean kanssa, se saattoi olla kitarariffi tai melodianpätkä. Tai sitten menimme vain jammailemaan ja katsoimme, mitä syntyy.

The Getaway on siis yhdistelmä Briania ja meitä. Siis sitä, miten normaalisti toimimme. Uskon, että tämä työskentelytapa on tuonut tekemiseemme tuoreutta.

Rick Rubin vaihtopenkille

Rockhistorian suurimmat bändit kietoutuvat vahvojen persoonallisuuksien, useimmiten parivaljakkojen ympärille. Lennon–McCartney, Jagger–Richards, Tyler–Perry, Monroe–McCoy… onhan noita nähty.

Red Hot Chili Peppersin voimamiehet ovat ulospäin laulaja Kiedis ja basisti Flea. He ovat selvinneet kaikesta, kitaristi Hillel Slovakin kuolemasta pian bändin ensimmäisen Suomen-keikan jälkeen vuonna 1988, päihdeongelmiensa taltuttamisesta ja siitä, että yhtyeen kitaristit ovat vaihtuneet kuin rumpalit Spinal Tapissa.

Kiedis ja Flea ovat fyysisestikin voimakkaat ja kiivasmaineiset kaverukset, joilla on ikäeroa vain pari viikkoa ja jotka ovat tunteneet toisensa teini-iästä lähtien. (Kaksikon, erityisesti tietysti Kiedisin värikkäästä nuoruudesta voi lukea hänen muistelmakirjastaan Arpikudos, 2005).

Kuva: Steve Keros
Kuva: Steve Keros

Voisi kuvitella, että muita nauravaisempi ja koomisia tv-esiintymisiä ja hyväntekeväisyysprojekteja koomikko Will Ferrellin kanssa tehnyt Smith on bändissä diplomaattinen tasapainottaja. Ja Klinghoffer muita nuorempana ja tuoreempana jäsenenä jokseenkin vailla äänioikeutta.

Rumpalin mukaan kuitenkin ”kaikki ovat vahvoja persoonallisuuksia”.

– Olemme sellaisia jokainen – ja meillä kaikilla on vahvoja mielipiteitä. Juuri siksi me tuottajaa levyille tarvitsemmekin, hän hymähtää.

– Osaamme käyttäytyä, mutta tarvitsemme jonkun ulkopuolisen sanomaan objektiivisesti, mikä on milloinkin hyvä ratkaisu. Keskenämme emme aina välttämättä näe metsää puilta, kun olemme kaikki eri mieltä jostain. Tällaista toiminta usein on luovien ihmisten kesken – ja niin pitää ollakin.

”Osaamme käyttäytyä, mutta tarvitsemme jonkun ulkopuolisen sanomaan objektiivisesti, mikä on milloinkin hyvä ratkaisu”

Miksi Rick Rubin, yhtyeen sovittelijana pitkään toiminut legenda, ei sitten enää kelvannut?

– Hän on yhä rakas ystävämme, mutta hänen kanssaan olemme tosiaan jo työskennelleet pitkään, monen levyn ajan. Halusimme jotain uutta, Smith vastaa.

– Luotimme siihen, että huomaamme heti, jos emme luota Brianiin ja hänen ideoihinsa.

Smith myös näkee ison eron Danger Mousen ja Rick Rubinin välillä: ”Brian” on musikaalinen multi-instrumentalisti, Rick Rubin ei käytännössä ”osaa soittaa mitään”. Tämäkään ei siis ole este menestyksekkäälle tuottajan uralle, mutta on selvää, että toinen pystyy ohjaamaan bändiä eri tavoin kädestä pitäen kuin toinen.

– Me haimme Brianin kanssa yhteyttä kuunnellen kimpassa levyjä ja etsien yhteisiä ihailun kohteita. Vähitellen pääsin jyvälle, mitä hän hakee, Smith sanoo.

– Hän kuunteli soittamistani tarkasti ja haki sieltä jonkinlaista signature-osuutta. Jotain, mistä tunnistaa heti, kuka soittaa. Hän taltioi minua yhtenä päivänä ja esitti seuraavana koosteen, josta osan hän oli tehnyt loopiksi todella coolilla tavalla. Hän haki samanlaisen tunnistettavuuden myös jokaiseen kappaleeseen jokaisen instrumentin osalta. Lyhyestäkin rumpuraidan pätkästä oli siis heti tiedettävä, että ahaa, tässä soi vaikkapa Dark Necessities eikä mikään muu. Tuollainen ei ole helppoa, mutta Brian teki paljon töitä.

– Ei sillä, että olisimme hyväksyneet kaikki Brianin ehdotukset. Sellaistahan luova työ on, valintojen ja kompromissien tekemistä.

Konservatiivisia faneja haastamassa

Luova työ, työ ylipäätään… ne yhdistyvät erikoisella tavalla The Getawayn kappaleessa Detroit. Siellähän Chad Smith vietti lapsuus- ja nuoruusvuotensa – ja siellä hengasi puolet levottomasta kasvuiästään myös Kiedis.

Vaikka Smith ei mielellään puhukaan Kiedisin sanoitusten tarkoitusperistä, Detroitista hän puhuu. Energisestä rakkausrockista ”Stoogesin ja J Dillan” kotikaupungille, entiselle teollisuuden mahtikaupungille, joka koki konkurssin viisi vuotta sitten.

– Kun soitimme biisiä ensimmäisen kerran, aloin kuunnella sanoitusta. ”Ei voi olla totta, Detroitistahan Anthony laulaa – ja Stoogesista ja J Dillasta!” Olin innoissani, Detroit on minulle rakas paikka. Hieno kaupunki, joka on kokenut kovia, mutta on nyt nousemassa jaloilleen, Smith sanoo.

”Taiteilijoillakin on nyt varaa asua ja toteuttaa itseään Detroitissa. Minusta se on fantastista.”

Konkurssin jälkeenkään suurteollisuus ei ole palannut ”Motor Cityyn”. On kuitenkin käynyt niin, että tyhjiksi jääneisiin teollisuusrakennuksiin on perustettu monenlaisia pieniä yrityksiä, jotka ovat tuoneet kaupunkiin uutta energiaa. Työ on jaettu uudelleen pakon edessä, luovat nyrkkipajat ovat saaneet ja ottaneet tilaa ja toimintaedellytyksiä.

– Taiteilijoillakin on nyt varaa asua ja toteuttaa itseään Detroitissa. Minusta se on fantastista. Detroitista tulemme vielä kuulemaan!

Smith on innoissaan, niin kuin Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjassa aktiivisen taiteilijan kuuluu olla. Rumpalin ja koko Red Hot Chili Peppersin pettymykseksi heidän julkisesti ja usein tukikonsertein auttamansa Bernie Sanders ei päässyt demokraattien ehdokkaaksi. Viihdeväkihän jakautui Yhdysvalloissa Beyoncén johdolla Hillary Clintonin ja muun muassa Peppersin tukeman Sandersin taakse. Republikaanien Donald Trumpista kertovat paljon häntä tukevat viihdejulkkikset kuten Mike Tyson ja Ted Nugent.

Detroitin kesken olevaa selviytymistarinaa voi siis käyttää aasinsiltana Smithin pohdiskelulle maailman mahtavimman viran täyttämisestä. Ja sille, miksi biiseissään enemmän henkilökohtaisia kuin yhteiskunnallisia ongelmia kelaava Red Hot Chili Peppers ylipäätään innostui osallistumaan niin aktiivisesti Sandersin kampanjaan. Saattaahan osallistumista pitää bändille riskinäkin, osa sen hauskanpitohiteistä lienee tuttuja myös Trumpin kannattajille, joille Sanders oli kärjekkäimpien tulkintojen mukaan ”sosialisti”.

”Olemme aina sanoneet, mitä ajattelemme. Jos meillä on jotain konservatiivisia faneja, joita loukkaamme… Oh well!”

– Minulle Bernie on järjen ääni muiden ehdokkaiden keskellä, Smith kiteyttää ja sanoo arvostavansa tämän ajatuksia tasapuolisemmasta rahanjaosta yrityksissä ja amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

– On surullista ajatella muita ehdokkaita, emmekö tosiaan pysty tuottamaan parempia vaihtoehtoja näin tärkeään tehtävään? Yhdysvaltain presidentiksi?

Vaikka Red Hot Chili Peppers on laulanut kalifornikaatiosta ja esittänyt Malibun kupeeseen leviävän Los Angelesin monitahoisena unelmien hautausmaana ja Hollywoodin viihdebisneksen tasapäistäjänä, Smith on samalla viivalla Yhdysvaltain länsi- ja itärannikon valveutuneiston kanssa.

– Rannikoilla Bernien ajatuksia ei pidetä liian rohkeina, mutta tuossa välissä on paljon Amerikkaa, jossa ei ajatella samoin. Heille Bernie on liian edistyksellinen. Mutta minusta hän ei tosiaankaan ole mikään sosialisti, vaan ainoastaan järkevä vaihtoehto. Ei siinä ole mitään kohtuutonta, että ihminen pystyisi elämään palkallaan.

Eikö sinua pelota, että menetätte konservatiivisia fanejanne?

– Too fuckin’ bad. Olemme aina sanoneet, mitä ajattelemme. Jos meillä on jotain konservatiivisia faneja, joita loukkaamme…, Smith sanoo, hakee kädet toisiaan vasten ja läimäyttää ne äänekkäästi yhteen:

– Oh well! Niin olkoon! Voimme elää onnellisina tämän asian kanssa.

Haastattelun jälkeen Smith kävelee bändikavereiden luo ja katsoo merelle Malibun rantatalon suurista ikkunoista. He eivät vaihda montakaan sanaa, mutta voisivat todeta, että pitkälle on päästy. Jo 33 vuotta koossa ollut Red Hot Chili Peppers on asemassa, jossa voi valita asuinpaikkansa, yhteistyökumppaninsa ja sen, kenelle he suovat poliittisesti tukensa – ja valinnalla on kansainvälistä huomioarvoa.

Ja sitten on jokaisen omat projektit, Smithin tapauksessa muun muassa vierailu Tarja Turusen levyllä (”Kutsuin häntä Tarzaksi, se sopi hänelle hyvin”, ”Mimmihän on oopperalaulaja”), soittaminen Bombastic Meatbeats -yhtyeessä – ja tosiaan yhteistyö koomikkotähti Will Ferrellin kanssa.

– Jos voin kerätä miljoonia hyväntekeväisyyteen sillä, että olen jonkun toisen ihmisen kanssa saman näköinen, miksi en tekisi niin?

Teksti: Pasi Kostiainen
Julkaistu alun perin Soundissa 7/2016