Kuinka ihmeessä Elvis Costello päätyi kaikista maailman paikoista Helsinkiin levyä äänittämään?

EPA-EFE / JuanJo Martin / AOP

Elvis Costello työsti uusinta Hey Clockface -albumiaan Helsingin Suomenlinnassa. Jussi Niemi otti selvää, miksi veteraanimuusikko päätti lähteä kaukaiseen Suomeen levyä tekemään. Lue koko haastattelu Soundista 11/20.

Mikä sai sinut hakeutumaan Helsinkiin?

– Sanoin puolitosissani haluavani studioon jossain, missä minua ei tunneta kauhean hyvin, missä minulla ei olisi bändiä ja olisin oman neuvokkuuteni varassa. Kuultuani ihastuttavasta studiosta, joka sijaitsee saarella Helsingin ulkopuolella, ajattelin, että siellä voisin kirjaimellisesti leikkiä kuin lapsi konsanaan.

­– Tilanne oli vähän samanlainen kuin mennessäni levyttämään ensimmäistä albumiani (My Aim Is True, 1977). Silloinkaan minulla ei ollut bändiä. Jouduin lainaamaan yhtyeen enkä tietysti ymmärtänyt studiotekniikasta mitään. Helsingissä minulla oli siis samankaltainen vapaus tehdä mitä huvittaa. On hyvä aina välillä viskata menemään kaikki tietämänsä ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

– Nuori äänittäjäni Eetu (Seppälä) ja hänen assistenttinsa saivat minut tuntemaan oloni erittäin kodikkaaksi. Minusta oli mahtavaa lähteä aamulla hotellista kun ihmiset olivat pääkadulla menossa töihin. Hyppäsin lautalle puolelta päivin, 20 minuutissa olin studiolla ja tein töitä iltakahdeksaan. Sitten taas lautalla kotiin. Tunsin itseni oikeaksi työläiseksi! Se oli mukavaa. 17-vuotiaasta olen tehnyt joka päivä töitä, joten ei se mitenkään outoa ollut, studion sijaintia lukuun ottamatta.

Soitit siis kaiken itse?

– Kyllä, se tuo musiikkiin oman sävynsä. Enhän minä soita mitään instru menttia sääntöjen mukaan, kitaraa toki parhaiten. Rummut koottiin siitä mitä lauloin puhelimeeni ja ikivanhasta Rhythm Ace -rumpukoneesta, jonka panin päälle kolmantena päivänä. Se oli kuin jokin amuletti minulle, ja jälkeä tuli nopeasti. Nykypäivänä, kun kaikkea hiotaan ikuisuuksia, on harvi naista saada täysin valmiiksi kolme kappaletta kolmessa päivässä, mutta minusta nopeasti työskentely on kivaa. Siinä auttoi, että sain työskennellä joustavien ihmisten kanssa, jotka olivat aina valmiita tukemaan ideoitani. Se tuntui melkein esiintymiseltä, vaikka soitin yksin.

­Bändin kanssa vuorovaikutus on ydinasia, mutta kun soitat kaiken itse, kommunikoit tavallaan itsesi kanssa.

– Se ei ole minulle mitenkään uutta. Olen tehnyt useita erikoisempia levyjäni yhden miehen bändillä. Simppelit rockbiisit olivat alun perin hyvin epäsovinnaisia, koska ne tehtiin muiden tyylien palasista, mutta muutamassa vuodessa syntyi selkeästi rajattu tyyli ja musiikki muuttui paljon sovinnaisemmaksi. Jännitys palasi vasta kun alettiin uudestaan ottaa vaikutteita rockin ulkopuolelta.

Beatles toi musiikkiinsa runsaasti brittiläistä music hall –perinnettä. Psykedelian myötä tuli kaikenlaisia villimpiä soundeja, itämaisia kaikuja ja improvisaatiota, rytmiikkakin muuttui. Jos teet biisejä kolmella soinnulla ja kovaäänisellä kitaralla, niin pitää olla tarkkana, ettei homma mene ohjekirjasta maalaamiseksi, jossa tietyn tyyppisen soundin seuraksi tulee juuri tietty rytmi ja niin edelleen.

– Nykyään menneisyys on monille melkein fetissi: he hakevat täsmälleen samat instrumentit ja soundit, joita ovat kuunnelleet suosikkilevyltään 60-luvulta, ihan niin kuin biisin muka voisi säveltää uudestaan. Siinä, että ihailee jotain musiikkia ja yrittää asettua sen tekijöiden tajuntaan, ei ole mitään väärää. Olen tehnyt sitä itsekin, mutta… välillä on vaan mentävä taaksepäin päästäkseen eteenpäin.

Imposters (Costellon yhtye) osaisi soittaa No Flagin (Hey Clockfacen ensimmäinen single) komeasti, mutta ei niin kuin minä sen tein sen. He tekisivät sen ehkä konservatiivisemmin… pienellä k:lla.

No Flag on aivan huikea biisi ja pidän siitä todella paljon, mutta sitten menit Pariisiin ja teit albumin ”jazzpuolen” täsmälleen päinvastaisella tavalla Helsinkiin verrattuna.

– Aah, en kuule sitä oikeastaan jazzina lainkaan, vaikka sellaista levytystapaa on toki käytetty jazzissa ja vaikka lainasin pari kolme rytmiä Fats Wallerilta ja lauluissa on elementtejä 1930-luvulta. Jotkut biisit ovat kuin synteesi kamarimusiikista ja jazzista, mutta en missään nimessä lähtenyt tekemään jazzia. Minulla vain oli Pariisissa nippu huippusoittajia, jotka pystyivät lähestymään musiikkia avoimin mielin.

– Kuten Helsingissäkin, me lähdimme pöyhimään jonkinlaista äänimyräkkää uteliaina. Pariisissa minulla oli valmiit sointukulut, mutta ei mitään sovituksia. Kaikki, mitä levyllä kuulet, on soittajien spontaania reagointia siihen miten lauloin ne biisit. Tein samalla tavoin King of American (1986), Secret, Profane & Sugarcanen (2009), National Ransomin (2010) ja monta muuta levyä – lopputulos kuvitellaan tekohetkellä ja myöhemmin ehkä täydennetään jollain.

Teksti: Jussi Niemi
Lue koko haastattelu Soundista 11/20.