Parasta livemusiikissa on yllätyksellisyys. Ainakin itselleni on arvokasta jokainen kerta, kun joku nyhtää minut ulos omista ajatuksistani ja tuo täysin läsnäolevaksi johonkin tilanteeseen. Etenkin, kun tilanne on niin miellyttävä kuin musiikillinen live-elämys parhaimmillaan.
Kliseistä? Ehkä, mutta sain Berliinin vuosittaisella jazzfestivaalilla jälleen huomata yllä mainitun olevan ennen kaikkea totisinta totta.
Berlin Jazzfest oli vuosia pystyyn kuollut tapahtuma keskellä kaupungin vähähenkisintä osaa. Aika pysähtyi, ei hyvällä tavalla, kun otti S-Bahnin kulttuurikaupungin kaupalliseen keskukseen. Ohjelmistoon toki mahtui silloinkin onnistumisia, mutta hengetön institutionaalisuus sai inspiraation kipinän himmenemään alkuunsa.
Kaikki muuttui kuitenkin jokunen vuosi sitten uuden taiteellisen johtajan Nadin Deventerin toimikauden alettua. Yhtäkkiä Berliini olikin ”must” – se festari missä musiikki harppaa eteenpäin, ja itselleni myös yksi niistä tapahtumista, joita muistelen kun yritän saada kirkastettua tunteen tapahtumien tekemisen merkityksellisyydestä.
Viime vuosilta on jäänyt mieleen esimerkiksi Anthony Braxtonin 60 muusikon superkeikka museossa, Haus der Berliner Festspielen lavalla istuminen yleisön ja esiintyjien tilan hämärtävässä erikoiskonseptissa sekä viime vuoden väistötila Silent Green maanalaisine onkaloineen. Sekä tietenkin iso repullinen yksinkertaisesti loistavia keikkaelämyksiä.
Tänä vuonna festari oli palannut valmiiksi remontoituun kotitaloonsa Berliner Festspieleen, mutta ei tyytynyt nytkään käyttämään rakennusta sellaisenaan. Open House -nimellä ristitty esityskonsepti avasi jälleen talon rakenteet ja toi yleisön lähelle enimmäkseen akustisia keikkoja.
Mainio Umlaut Big Band ja siitä irronnut Die Hochstapler -kvartetti tekivät upean ”3D-esityksen”, jossa kappaleet jatkuivat yhtyeeltä toiselle, keikkasalin yhdestä päädystä toiseen. Istuin lattialla lähellä lavaa ja tunsin sieluni hulmuavan. Tässä. Nyt. Me. Musiikki.
Koin tunteen, jota ei edes kannata yrittää purkittaa, riittää että sen voi aina välillä kokea. Big bandin soitto pyyhälsi ylitsemme, täysin akustisesti siis, jonka jälkeen toisessa päässä huonetta esiintyneen kvartetin soitto oli kuin musiikin ihastelua mikroskoopilla, mutta ei arvottaen vaan pelkästään hämmästellen. Yleisö kulki tilassa kuin galleriassa, avoinna ja ihmetellen musiikillisten mikrobien tanssia ja niiden luomaa kokonaisuutta.
Muistin tämän: tärkeintä musiikin kuuntelussa on pysähtyminen. Älä katso somea, älä mieti mihin kaverit menivät tai mitä pitäisi hankkia illalliseksi ja mistä. Jossain on aina joku uutinen, mutta anna sen olla. Huomaa, että vain tällä hetkellä on merkitystä.
Tartu tarjoukseen: ole läsnä, havainnoi avoinna.
Kuulostaako liian helpolta? Sitä se ei ole, ainakaan minulle.
Myös keikkatalon ”perussetupissa”, eli bändin ollessa pääsalin lavalla ja yleisön istuessa kiltisti penkeissään, koettiin hienoja asioita. Ben LaMar Gay saapui Chicagosta Berliiniin kvartettinsa kanssa. Hänen esityksensä tallentui omalle kovalevylleni eräänä viime aikojen loisteliaimmista.
Ennen LaMar Gayn keikkaa tosin kuultiin tuttu kummastus: palohälytys. Yhtäkkiä koko juhlakansa olikin pihalla, viileässä marraskuun illassa, mutta iloisesti jutellen. Talo ei vaikuttanut olevan tulessa. No, äkkiäkös meidät jo kutsuttiinkin takaisin sisään, jolloin pääsin jatkamaan toimiani eli oluen ja pretzelin tilaamista ennen saliin siirtymistä.
Ben LaMar Gay teki palohälytyksestä musiikkinsa käyttövoiman. Setin keskuspisteenä kuultiin improvisoitu kappale, jossa koko yhtye hoilotti jotain ”alarm”-henkistä ja soitti kirjaimellisesti hälytyskelloja. Kuulostaa nyt lattealta, mutta vakuutan hetken olleen maaginen. Muutenkin yhtye oli suvereenilla tavalla luova ja voimakas, Ben etunenässä tulevaisuuden legendan ottein. Vieressäni istunut journalisti Andreas Müller summasi asian erinomaisesti: ”This is total music.”
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/22.