Kolmekymmentä vuotta. Jumalauta, kolme vuosikymmentä. Se on helvetin pitkä reissu yliäänikoneensa kierroksia vuodesta toiseen kiristävälle grindcore-yhtyeelle, mutta underground-piireissä suurta maailmanlaajuista arvostusta nauttiva Rotten Sound ei edelleenkään suunnittele eläkepäiviä. Päinvastoin.
– Jos katsotaan ensin kauas taakse, niin espanjalaisen Repulse Recordsin julkaisema debyyttialbumi Under Pressure (1997) oli meille ensimmäinen iso juttu. Sen jälkeen erilaisia merkkipaaluja on kertynyt varsin mukavasti, aloittaa
solisti Keijo Niinimaa.
– Ulkomaille lähdettiin jo 90-luvulla. Ensin mentiin soittamaan Ruotsiin 1999, ja seuraavana vuonna jatkettiin Tšekkiin (Obscene Extreme -festivaali) ja Saksaan (Fuck The Commerce -festivaali). Sitten jenkkiläinen Necropolis Records julkaisi Still Psycho -ep:n, ja lähdettiin isolle rundille Malevolent Creationin kanssa. Sieltä tultiin takaisin todella hyvin hioutuneina ja marinoituneina. Hah hah!
– Seuraavaksi syntyneen Murderworks-albumin (2002) jälkeen alettiin kiertää muilla mailla ihan säännöllisesti. Esimerkiksi USA:ssa rundattiin 2004 ja 2005, ja ensimmäinen eurokierros pääesiintyjänä tapahtui vuonna 2006. Ja niin edelleen… Eräs hienoimmista jutuista onkin ollut se, että jokainen uusi levy on poikinut jotain uutta. Esimerkiksi Species At Warin (2013) jälkeen tehtiin ensimmäiset vierailut Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Vuonna 2017 taas paiskattiin kattava Aasian-kiertue ja pari vuotta myöhemmin päästiin vihdoin myös Etelä-Amerikkaan. Kyllähän se on niin, että keikkailu on meille koko homman maittavinta suolaa.
Mitkä Rotten Soundin vanhemmat levytykset ovat teille itsellenne erityisen tärkeitä?
– Kaikki ovat oikeasti tärkeitä, mutta jo mainittu Murderworks oli todella iso loikka eteenpäin. Exit (2005) ja Cursed (2011) veivät bändiä uusiin suuntiin ja Abuse To Suffer (2016) sekä Suffer To Abuse (2018) ansaitsevat ehdottomasti maininnan, nyökkää Niinimaa.
Kitaristi Mika Aalto nappaa puheenvuoron.
– Murderworks oli ensimmäinen julkaisu, joka tuntui ”ihan oikealta levyltä”. Sitä edeltävät jutut olivat enemmän jonkinasteisia kokeiluja. Itselleni kaikista tärkein vanha julkaisu taitaa silti olla vuonna 2008 ilmestynyt Cycles.
Kokonaisista kiertueista puhuttiinkin jo hieman, mutta mitkä yksittäiset keikat tai keikkareissujen tapahtumat nousevat ensimmäisenä mieleen?
– Muistoja olisi toki kirjan verran! Ensimmäiseksi tulee mieleen keikka eräässä paikassa Itä-Helsingissä, sillä ilmassa oli lievää väkivallan uhkaa, kun emme soittaneet pidempää settiä. Niin, uhka tuli siis promoottorin puolelta, hymähtää Niinimaa.
– Obscene Extreme Asia -keikan aikana taas tempaisin naamaan Shivas Regal -pullon, ja lopulta päädyin indonesialaisyleisön keskelle mutaiseen pittiin. Tällainen homma olisi ollut muuten ihan normaalia ”grindcore- ja/tai Gutalax-menoa”, mutta iltaan kuului kaikenlaista muutakin. Päädyin esimerkiksi myöhemmin nukkumaan ihan väärään hotellihuoneeseen – edelleen yltä päältä mutaisena. Onneksi siellä ei ollut tuona yönä ketään muuta asukasta… Täytyy muuten samalla mainita, että nykyään viski menee useimmiten alas vähän sivistyneemmin. Toisin sanoen Japanese Highball -muodossa soodan kanssa!
– Obscene Extreme -tapahtuman ”Tšekki-versiosta” tulee mieleen eräs tarina, hymyilee puolestaan Aalto.
– Kävi nimittäin niin, että tuolloin Rotten Soundin rumpalina toiminut Kai Hahto katosi jonnekin tuntikausiksi. Lopulta mies löytyi! Olin eräällä kattoterassilla, ja menin sitten tyhjentämään rakkoa terassin kaiteen viereen, sen kummemmin alas katsomatta. Kohta kuulin Hahdon huudahtavan: ”Ei helvetti, nyt rupeaa satamaan!” No, jos sai rumpali kuset niskaan, niin itse sain kohta kaljat naamalle!
– Pariisissa taas vedettiin kerran jokilaivalla, ja se paatti näytti lopulta melkein uppoavan. Paikalla oli aivan liikaa porukkaa. Laivan kattopaneelit taas hajosivat turhan raivokkaan crowdsurfingin seurauksena, ja siitä taisi tulla hieman sanomista myöhemmin. Niin joo: torniolaisen keikkapaikan portsari ei uskonut, että tämän näköinen lauma on tulossa paikkaan soittamaan, ja meidän pitikin sitten jättää takit narikkaan. Maksua vastaan tietenkin.
Entä miten Rotten Sound juhlistaa kolmen vuosikymmenen mittaista taivalta? Julkaisemalla uuden studioalbumin, tietenkin.
– Tuoreen Apocalypse-levyn kappaleiden tekeminen alkoi jo vuonna 2018. Sitten tuli pandemia, ja hommat pysähtyivät. Se ei ollut pelkästään huono asia, sillä saimme samalla lisää aikaa biisien värkkäämiseen ja uusien näkökulmien miettimiseen. Meille oli myös ihan selvää, ettemme julkaise uutta levyä ennen kuin kiertäminen on taas mahdollista, sanoo kitaristi.
Millaisia isoja ajatuksia ja tavoitteita teillä oli uuden materiaalin suhteen?
– Halusimme tehdä aggressiivisen albumin, jossa ei ole mitään turhaa tai ylimääräistä. Ei mitään. Tämä tarkoitti sitä, että biiseistä tuli todella ytimekkäitä, aggressiivisia, lyhyitä ja nopeita. Lisäksi meille usein tunnusomaiset vähän metallisemmat riffit jäivät nyt lähes kokonaan pois.
Määritelmä ”lyhyt ja ytimekäs” pitää todellakin paikkansa. Apocalypsella on nimittäin mittaa noin kaksikymmentäyksi minuuttia, ja se koostuu kahdeksastatoista musiikin muotoon puetusta raivonpurkauksesta.
– Meillä oli enemmänkin uusia biisejä, mutta tämän mittainen kokonaisuus tuntui juuri sopivalta. Omasta mielestäni levy ei ole missään nimessä liian lyhyt, sillä kappaleissa tapahtuu todella paljon ja toistoa on verrattain vähän. Ja jos yksi kierros ei riitä, niin kannattaa toki ottaa uusi erä, tuumaa Niinimaa.
– Kaksikymmentäyksi minuuttia voi kuulostaa lyhyeltä mitalta, mutta kuunnelkaapa albumi ennen lopullisen mielipiteen muodostamista. En nimittäin usko, että kovinkaan moni jää kaipaamaan pidempää levyä. Lisäbiisit olisivat vain puuduttaneet, sanoo Aalto.
Tulevatko varastoon jääneet kappaleet kuultaviksi jossain vaiheessa?
– Kyllä. Tämän hetken suunnitelmissa on julkaista seuraavaksi minialbumi, ja sinne tulee Apocalypse-levykokonaisuuteen ”sopimattomia” biisejä sekä ihan uusia juttuja.
Myös Apocalypsen aggressiivinen tuotanto osuu nappiin, ja levy ottaa kuristusotteeseen ensimmäisestä sekunnista alkaen.
– Materiaali nauhoitettiin Hämeenlinnan Sound Supremessa (rummut, laulu) ja Vaasan Nordic Audio Labissa (kitara, basso). Sitten raidat lähetettiin kanadalaiseen Rain City Recorders -studioon Jesse Ganderille, ja hän teki loistavaa työtä miksauksen suhteen, kertoo Aalto.
– Masteroinnin taas teki Brad Boatright Audiosiege -studiossa, ja myös tämä viimeinen silaus osui nappiin. Biisit todella vyöryvät kuulijan päälle.
Mistä tuli albumin otsikko Apocalypse?
– Oltiin jo studiossa, kun vaihdoin Positivity-työnimellä kulkeneen biisin otsikoksi Apocalypsen. Samalla tajusin kirjoittaneeni kokoelman erilaisia tekstejä, joissa pohdiskellaan tämän maailman menoa. Ja vaikka se onkin harmillista, Apocalypse-sana tuntui yhdistävältä tekijältä, sanoo laulaja.
– Olen usein sanonut, ettei meidän ideana ole ennustaa mitään vaan pikemminkin me nostetaan ”tuhoon” johtaneita syitä ja aiheita esiin. Mutta samalla on sanottava, että onhan se älyttömän surkeaa, että vuonna 2019 kirjoitettu sotien vastainen Pacify – uuden levyn avausraita – on ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin omana elinaikanani. Toivottavasti sota Ukrainassa loppuu mahdollisimman pian ja saadaan ihmiskuntaa taas takaisin raiteilleen, parempaa tulevaisuutta rakentamaan.
– Kerrottakoon tekstien varhaisesta työstövaiheesta vielä se, että käsissä oli ”sarkastisia tarinoita” – esimerkiksi mainittu Positivity – ja ideana oli antaa muillekin kappaleille ”hyvän fiiliksen” nimiä, mutta varsinaisessa tekstissä asiat eivät olisikaan olleet kovin hyvin. Lopulta käänsin ajatuksen melkeinpä toisin päin, ja sanoituksista löytyy myös toiveikkuutta. Sillä onhan se nyt niin, että vaikka asiat olisivat todella huonosti, toivon menettäminen ei pitkällä tähtäimellä auta ketään tai mitään!
Miltä Rotten Soundin pitkän tähtäimen suunnitelmat näyttävät?
– Keikkoja on tulossa paljon, ja esimerkiksi Suomen-festareita on luvassa enemmän kuin aikoihin. Aikomuksena on rundata taas kaikkialla: Euroopassa, Etelä-, Keski- ja Pohjois-Amerikassa, Aasiassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa. Ja esimerkiksi Islannissa me ei olla vielä käyty, ja se on ehdottomasti to-play -listalla!
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/23.