1. 9. Pratteln
Seuraavaksi Radler-Mustakynnen (aka Jukka Pelkosen) musta alus miehistöineen seilasi Saksan autobaanoilta Sveitsin autostraadoille suuntimanaan Pratteln. Sveitsi, tuo Euroopan Norja, on yleensä ollut meille erittäin suopea. Seudun rikkailla aristokraateilla on myös tapana tuhlata runsaasti ränkylää ja tseegeliä merchandise-tiskillä, mitä me vaeltavat vaatemyyjät tietenkin arvostamme.
Päivän keikkamestana toimi Galery. Varsin hämmentävä, mutta hienohko klubi sijaitsee ostoskeskuksen yläkerrassa. Ja taas mentiin hetki Spinal Tap –meiningillä pelipaikkaa etsien. Illan erikoisuutena oli lemmikkikauppa klubista suoraan seuraavana. Välissä ei ollut edes seinää, vain suljettava ristikkoaita.
Veto meni jopa yli odotusten, koska sunnuntaisin saattaa olla joskus hieman sunnuntainen yleisö. Vaan eipä ollut nyt, ja Suomi-poikain ryskäys upposi herrakansaan varsin hyvin. Mutta koska ilmanvaihto ei pelannut lavalla yhtään, tuli tästä yksi hikisimmistä keikoista koskaan.
Rumpalimme Jarmon yläpuolella kulki vielä joku kuumailmaputki ja ukko hikosi niin paljon, etteivät tahtoneet jalat pysyä pedaalien hikilammikossa.
2. 9. Venetsia Day-Off
Seuraavaksi oli vuorossa matkustus/lomapäivä, ainoa laatuaan OG:n tällä Euroopan-pätkällä. Onneksi kiertuemanageri teki suopean päätöksen ja jousti originaali-ideastaan, jonka mukaan olisimme ajaneet suoraan huomisen keikkapaikalle Serbiaan Belgradiin. Lähdimme siis vapaille Venetsian suuntaan. Ei paha update alkuperäiseen suunnitelmaan.
Kunnes bussin ilmastointi hajosi mukavasti ajomatkalla Italiaan. Ulkona riitti lämpöä tuollaiset 30 astetta, joten kehitimme uusia harrastusmuotoja. Esimerkiksi pääsurffaus bussin katolla. Tämän menopelin kattoluukut aukeavat nimittäin harvinaislaatuisesti siten notta päänsä ja itsensä muutenkin voi tunkea aika helpostikin bussin katolle. Kovasti siinä kyllä hengenvaarasta varoitellaan “älä pistä päätäsi ulos”, muttapa mutta… Kielletty hedelmä ja raitis ilma kiinnostivat kummasti. Muutamat matalien siltojen väistöliikkeet kieltämättä jännittivät, ja suorituksen palkaksi sain miksaajamme Samin kanssa parit oksat naamaan.
Päivän parasta antia oli sekin, kun kitaristimme Jonasch Coto tuli kaapista volume-neuroosinsa kanssa. Herra ei voi kuunnella musiikkia lainkaan parittomilla lukemilla, eli esimerkiksi yhelletoista ei voi mennä. Se on kuulemma joko kymppi tai kaksitoista.
Vapaapäivä kului helteisessä Venetsiassa hyvin leppoisissa tunnelmissa tanskalaisten matkakavereiden kanssa, ja pyhänä Markuksena tuli totta kai vierailtua muun muassa Pyhän Markuksen aukiolla.
Pientä rokkarirasismiakin koimme, kun menimme kyseisellä aukiolla sijaitsevaan fiiniin, James Bond –leffoistakin tuttuun, ravintolaan. Klassinen viulu/flyygeli/torvi –orkesteri valkoisissa puvuissaan viihdytti kansaa, ja tarjoilijaherra nyrpisteli meille nokkaansa antaen rivien välistä ymmärtää, ettei seurueemme ole ihan parasta a-ryhmää kyseiseen paikkaan. Niinpä nuolimme haavamme ja otimme suunnaksi naapurin Hard Rock Cafén.
Matka takaisin pimeässä Venetsian metrin levyisten katujen labyrintissä olikin vähän kinkkisempi pähkinä.
Valo-Ollimme on edelleen sairaalassa Münchenissä, mutta positiivisena asiana hän informoi meitä, että tohtori oli käskenyt juomaan weissbieriä eli vehnäolutta lääkitsemistarkoitukseen. Vain Saksassa! Sieltä ukkeli soitteli iloisessa hiprakassa, että nyt on lääkintätoimet isollaan. Ilmeisesti ja toivottavasti mies pääsee rykmentin matkaan Budapestin suuntaan.
3. 9. Belgrad
Tänään vuorossa rundin jännäosuus, eli Serbian Belgrad ja oivasti nimetty Gun Club! Emme olekaan aiemmin soittaneet Serbiassa, joten tästä tulee jotakin uutta. Eräällä menneellä rundilla soitimme Bosnia-Herzegovinassa ja kun bussi piti ajaa Serbian läpi, ilmoitti kuski rajalla, että maassa ei sitten pysähdytä kertaakaan! Rajalla meni tuolloin pari tuntia ja tullivirkailijoille piti ojentaa votkulipulloa notta proseduuri nopeutuisi. Herätti luottamusta.
Tänään rajan ylitys meni onneksi hyvinkin nopeasti ja helposti. Tuli sen verran säkää mukaan, että tullivirkailija osoittautui Mercenary-faniksi! Eli ukko oli innoissaan ja palvelualtis heti kun sai uuden cd:n nimikirjoituksilla. Kiertuemanagerimme oli onnessaan ja tuumaili, että minkälaisella todennäköisyydellä tällaista yleensä tapahtuu.
Haiskahti tasan samalta todennäköisyydeltä kuin Insomnium-rundilla Texasissa viime vuonna. Silloin rumputaiteilijamme joutui erittäinkin kielletyn julkisen viunapullottelun tuloksena vähän kahnaukseen lain kouran kanssa, mutta kun loppupeleissä selvisi, että seriffi olikin Inso-fani, asia ratkesi fanikaverikuvilla. Ja siis ilman rumpalipojan muuten vääjäämätöntä putkareissua.
Saapuminen Belgradin kaupunkiin ja Gun Clubille oli melkoista eksotiikkaa; klubi sijaitsi kaupungin ghettoisemmalla puolella ja antoi varsin neuvostoliittomaisen ja räjähtäneen kuvan pitäjästä. Mestakin osoittautui nimensä mukaisesti ei suinkaan vitsiksi vaan ihka aidoksi pyssyklubiksi. Lava ajoi rokkikeikkojen ulkopuolella ampumaradan virkaa ja oli kaikkiaan pienehkö liiteri.
Valitsimme tässä vaiheessa paremmaksi optioksi siirtyä viereiseen Harley Davidson -baariin arpomaan onneamme. Ammutaankohan meidät ampumaradalla vai prätkäbaarissa? No, eipä tullut kutia otsaan ja olutkin oli länkkäreille mukavasti hinnoiteltua. Kuusi tuoppia alle kymmenen euroa. Tästä Suomen hallitukselle vähän baarihinnoittelun mallia. Pidemmälle kaupunkiin Jarmon kanssa vaelleltua alkoi löytyä hienoakin naapurustoa, Tonavan vartta ja linnaa.
Keikka oli kyllä aikamoista punkmeininkiä, mutta äänitaikurimme loihti pikkustereoista kaiken irti. Esitys oli pienehköstä yleisöstä huolimatta todella hektinen ja paikalle valunut noin 50-päinen yleisö aivan liekeissä. Se on se laatu, joka määrää, vai miten se nyt meni? Fanien kanssa tuli turistua ahkerasti jälkikäteen, ja kun paikalliset kertoivat tienaavansa noin 200 euroa kuussa, selvisi mistä hienoinen yleisökato kenties johtui. Liput keikalle maksoivat kaksi kymppiä.
Sitten käynnistyikin yllättäen illan säätöosio kun ajurit alkoivat osoittaa vahvaa osaamistaan. Bussissa kyllä on tuplakuskimiehitys pitkiä siirtymiä varten, mutta kumpikaan germaaneistamme ei ollut nukkunut lainkaan. Näin ollen bussi ei päässyt hakemaan meitä sovittuun buscalliin eli kello yhteen mennessä ja samalla lain puitteissa.
Klubihan nimittäin meni kiinni kutakuinkin samalla kellonlyömällä, eivätkä paikalliset edes rahaa vastaan suostuneet pitämään liiteriä auki meille yösuojana. Siispä roudasimme kaikki soittokamat, merchandiset sun muut turtimet Belgradin kadulle odottamaan kolmeksi tunniksi keskellä yötä notta mobiilikoti tulisi noutamaan ja pääsisimme pois Serbian helmestä.
Siinäpä eleskeli suomalaistanskalainen rokkirykmentti heavy-unelmaa Belgradin kaupungin ghettoisemman puolen kadulla hereillä pinnistellen ja omaisuuttaan vartioiden. Hieman saattoi miestä vahvempaa tulla otettua kipinävuorossa.
Bussi saapui lopulta hieman ennen aamuviittä. Siitä sitten tatti otsassa nukkumaan, sillä edessä oli tuhat kilsaa ajoa ja myöhässä oltiin jo lähtiessä. Eli ei muuta kuin pyörillä liikkuva krypta kohti Romaniaa ja Bukarestia!
4. 9. Bukarest
Itäblokin kiekaus jatkui siten, että istuimme bussissa iltaan asti vailla ilmastointia melkoisen kuumissa tunnelmissa. Mutta kyllähän se Bukarest sieltä löytyi, kunhan teutonikuskit taas tarpeeksi arpoivat. Illan areenana toimi Kulturhaus. Ihan ookoo venue, jossa oli paljon portaita roudattavaksi kiireessä. Hommat saatiin aikataulu-kusemasta huolimatta hyvin hoitoon, ja illan keikka oli taas itäeurooppalaista hekumaa eli hyvinkin isoa plussaa.
Draculat, Seivästäjä-Vladit ja muut tämän maan asukit osaavat selvästi antaa rokkipojille ansaittua arvostusta. Hommat menivät Romaniassa lopulta niin isolleen, että joku täti perusti siellä ihan Markus Vanhala faniklubin Facebookiin, hehheh.
Myöhästelyjen tähden ei ollut hirveästi aikaa heilua kaupungilla, mutta keikan jälkeen löysin Erkin kanssa sopivasti klubin alakerrasta kunnon kreisidiscokellarin täynnään bilehilettä romania. Vodkashotti 0,80 euroa ja rokkiporvareina otimme totta kai kalleinta drinksua mitä listalta löytyi: Long Island Ice Tea ja sekin alle kolme euroa. Itäblokissa jopa köyhä rokkaripuli on rikas vanha mestari.
Bileet jatkuivat bussin yömyllyssä 1990-luvun euroteknon tahdissa suomalais-tanskalaisissa tunnelmissa. Jonka johdosta todennettuna seikkana täten kerrottakoon, että Scatman toimii mantereella kuin mantereella sekä ministeriin että ministeriin!
Aamulla tuli antihyviä uutisia: erikoisajurit olivat taas ajaneet harhaan ja ihmettelivät vanhan liiton paperikarttaa keskellä Romanian vuoristoa. Rundimanagerimme Tommy alkoi käydä pikkuhiljaa aika kuumana dynaamiselle kuskiduolle, jolle oli tässä vaiheessa jo vakiinnutettu lempinimetkin. Älli ja Tälli. Tai vaihtoehtoisesti Aki ja Turo.
Eli lottopallot pyörivät, posetiivi soi ja apinat istuvat kuumassa tuubissa. Sanoisin tähän, että jos ei osaa käyttää navigaattoria tahi karttaa edes kahteen pekkaan, voi näin bussin perältä katsoen alkaa vaikuttaa siltä, että nyt ollaan pikkuhiukkasen väärällä alalla linjuroimassa.
Lopulta kommellus tarkoitti sitä, että istuimme kärryssä 17 tuntia putkeen matkaten kohti niin kovin kaukana siintävää Budapestiä. Kuten Mercenaryn johtotähti René totesi, heidän otsikkonsa tälle rundin osuudelle alkoi käydä toteen. Ja sehän on ”Through Our Darkest Days”.
5. 9. Budapest
Taas saavuimme hyvinkin myöhässä perille eli tässä tapauksessa Budapestiin. Kamat kasaan ja mölyt ulos hieman vaisuhkolle slaavilaisyleisölle. Ja sitten kylmän suihkun (rundien perusluksusta!) kautta nukkumaan.
Illan kiistatta paras uutinen oli, että valo-Olli palasi ruotuun. Kenttä on taas kasassa, valot vilkkuvat ja perjantaiksi Wieniin!
6. 9. Wien
Aamusella tuli haikeata infoa, kun olimme ajamassa Wienin lentokentälle päin. Nuoremmat tanskalaiset matkakumppanimme eli Essence päättivät jättää kiertueen kesken. Koska johtotähti Lasse oli pari edellistä päivää taistellut äänensä kanssa ja huusi jo kurkustaan verta ilmoille, näkivät rässärit paremmaksi suunnata kotiin. Ikävämpi homma, jannut kun olivat mukavaa bussiseuraa. Vaan minkäpä siinä laulajanikkari tekee, jos nielu hajoaa.
Hyvällä vaihtokurssilla hommasta kuitenkin kaikkiaan selvittiin: yksi suomalainen valomies takaisin bussiin ja neljä tanskalaista rässinuorukaista pois.
Illan areenana Wienissä toimi tuttu Escape-klubi. Tämä hyvin pieni kellari tuli tsekattua jo parin vuoden takaisella Rotting Christ -rundilla. Roudauksen jälkeen ilmestyikin tuolloinen paitamyyjätär Jay mestoille aikeenaan päräyttää meille turistikierros Wienissä. Sinne siis Jopen kanssa kamerat tanassa pitäjää tarkastelemaan.
Wien on hieno kylä, josta tulee aina samanlainen tuntuma: tänne voisi hyvin lähteä ilman kitaralaukkuakin joskus oikein kunnolla turisteilemaan.
Kaupungista löytyy historian pöhinää, samoin kuin asfaltille rakennettua hiekkarantabaaria ihan ydinkeskustassa, Tonavan kanavan rannalla. Ja sinnehän myös nämä suomalaismatkaajat tietenkin eksyivät. Ja niin mukavaa se turistiviihtyminen lopulta oli, että melkein myöhästyimme omalta keikalta! Saavuimme kuitenkin parahiksi ryskäyspaikalle toteamaan, että klubihan oli aivan täyteen pakattu.
Keikka oli yksi kaikkien aikojen hikisimmistä, mutta silkkaa parhautta. Ja tätähän piti hieman yömyllyttää. Karkeloiden myötä tuli myös yksi vanha sanonta todettua oikeaksi. Sitä mukaa kun väki vähenee, bileet todellakin paranee. Mercenaryn René nimesikin rundin uudelleen maanmiestensä ratkaisua kunnioittaen. Ei enää ”Through Our Darkest Days” vaan nyt “Cancel If You Want To”!
7. 9. Brno
Yömyllyn seurauksena allekirjoittanut heräsi bussista Faval -klubin pihalla, eli olimme siis jo Brnossa Tšekin tasavallassa. Koska kello oli kolme iltapäivällä, seuraavaksi pitikin hyökätä suoraan soundcheckiin. Koko päivän oli havaitavissa pientä haikeutta ja koti-ikävää, joihin löytyi onneksi oiva apukeino naapurin Holiday Innistä– sauna! Löylyttelimme koti-ikävän pois, jonka jälkeen suoraan lauteilta klubin lauteille.
Tšekkilä näytti kyntensä, ja vähän vaisumman Unkarin-vedon jälkeen onkin nyt palattu taas täyteen heavy-hekumaan. Brnon keikka oli rundin tähän mennessä paras.
Tunteiden vuoristorataahan rundaaminen aina on, aamujen syvistä vesistä kohotaan iltojen vuorten huipuille. “Deep Shadows and Brilliant Highlights”, kuten muuan suomalainen profeetanhippi aikanaan hoilasi.
Sangen mukavaa on ollut huomata, että vedämme myös ns. omillamme ihka hyvät määrät populaa klubeihin. Homma siis varmasti toimisi myös ilman isompaa headliner–bändiä.
Henkseleitä voi nimittäin epäsuomalaiseen tapaan paukutella myös siitä syystä, että vaikka Tanskan Mercenary toki onkin tämän turneen headlineri eli soittaa marssijärjestyksessä meidän jälkeemme, ovat yhtyeen yleisöt järjestäen jääneet pienemmiksi kuin meidän, piskuisen “lämppäribändin”. Kurssi hyvä, seuraavaksi Berliiniin!
Teksti ja kuvat: Markus Vanhala
Tekstin toimitti Petri Silas