The Flaming Sideburns ei ollut telakalla montaakaan vuotta, mutta Silver Flamesin ja edellisen studioalbumin välissä vierähti melkein puolitoista vuosikymmentä. Helsinkiläisen rock’n’roll-bändin laulaja Eduardo Martinez kertoo, että siihen oli syynsä. Hän muistelee bändin tulevaisuuden näyttäneen hämärältä jo silloin, kun Keys to the Highway (2007) ilmestyi.
– Me vedettiin sillä kokoonpanolla niin kuin kyseessä olisi ollut viimeinen levy, laulaja sanoo.
– Meni useita vuosia, että bändi ei tehnyt muuta kuin soitti keikkoja.
Tilanne oli ristiriitainen. Vaikka Sideburns oli hyvässä iskussa ja soittaminen tuntui hauskalta, bändi oli samaan aikaan myös jumissa.
– Meillä ei ollut levy-yhtiötä eikä manageria. Mä myin ulkomaankeikat itse. Jotain äänitettiin, mutta ne eivät oikein onnistuneet. Sitten tuli perhekuvioita eikä pelkällä musalla enää voinut elää. Oli pakko keskittyä muihin asioihin.
Varsinainen tauko alkoi seitsemän vuotta sitten, kun rumpali Jarkko Jokelainen muutti Lontooseen. Basisti Marko ”The Punisher” Perälä oli jo siinä vaiheessa lähtenyt bändistä.
– Siinä vaiheessa ei tietenkään voinut tehdä mitään. Me oltiin ihan pulassa vähän ennen kuin Arimatti tuli takaisin kuvioihin.
Kitaristi Arimatti Jutila oli eronnut The Flaming Sideburnsista bändin ensimmäisen studioalbumin Hallelujah Rock’n’Rollahin (2001) jälkeen, koska oli muuttanut pois Suomesta. Yhteys avautui uudelleen keväällä 2018, kun Sideburns nousi tolpilleen Espanjan-kiertuetta varten. Perälä, Jokelainen ja kitaristi Jukka Suksi olivat mukana, ja Martinez pyysi pitkästä aikaa Jutilaa kitaristiksi
– Suostuin, mutta mua kiinnosti eniten uuden musiikin tekeminen. Mulla oli kaikki nämä vuodet ollut sellainen olo, ettei Flaming Sideburns ollut tehnyt vielä parasta levyään, Jutila muistelee ja jatkaa, että eteenpäin ajoi myös oman kuolevaisuuden tiedostaminen.
– Lyhyen ajan sisällä moni tuttu oli sairastunut vakavasti tai kuollut. Siitä tuli sellainen memento mori -fiilis, että haluan tehdä uutta musiikkia niin kauan kuin voin.
Siinä oli vahvaa toisen tulemisen tuntua. The Flaming Sideburnsin vuoden 2018 kiertueista puhuttiin klassisen kokoonpanon paluuna. Rundattuaan Espanjassa ryhmä keikkaili Englannissa ja tietenkin Suomessa.
Jutila sanoo, että Espanjan-rundi osoittautui tärkeäksi myös Silver Flames -albumin tekemisen kannalta. Ensimmäinen uusi laulu, singlenäkin julkaistu Soulshaking syntyi siellä.
– Kun biisi tehtiin, meillä oli takana vasta yksi keikka, joka oli ollut kaoottinen mutta samalla omalla tavallaan älyttömän hyvä. Kun meillä oli vähän vapaa-aikaa Bilbaossa, me tehtiin Soulshaking hotellihuoneessa Suksin kanssa. Jännitys purkautui biisiin hyväksi, rennoksi ja onnelliseksi fiilikseksi.
Kun lähtölaukaus oli ammuttu, uusia biisejä kertyi paljon ja nopeasti. Parikymmentä vuotta poissa ollut Jutila otti heti suuren ja näkyvän roolin, mikä sopi bändin muille laulunkirjoittajille oikein hyvin.
– Meillä on yhteinen näkemys siitä, millaisia biisejä tehdään, ja Arimatin biisit ovat olleet tosi tervetulleita, sanoo Martinez, joka myös sanoittaa ja säveltää.
– Samaa rock’n’rollia vähän eri muodossa. Uutta inspiraatiota, uusia näkökulmia.
Jutila jatkaa, että hänelle biisien tekeminen on varastamisen taidetta.
– Löytyy riffi sieltä ja melodiakulku täältä… Kun kuuntelen musiikkia tai katselen elokuvia, kirjoitan muistiin hyviä laineja. Pystyisin purkamaan monet tekstini ihan atomeiksi, että mikä rivi viittaa mihinkin. Esimerkiksi Silver Flame -biisin nimi tulee Shocking Bluen Venus-biisistä: ”A goddess on a mountain top was burning like a silver flame…”
Rock’n’roll on sitaattitaidetta, mutta parhaimmillaan myös sekä hyvin henkilökohtaista että samaistuttavissa.
– Uusista biiseistä Lighthouse Keeper on tarina surusta, mutta siinä on myös jotakin kaunista, Martinez sanoo.
– Mun kohdalla siihen liittyy ajatuksia läheisten poismenosta. Nibirussa taas lauletaan siitä, millaista elämäni nykyisin on, mutta siihen on yhdistetty sci-fiä ja fantasiaa, jopa intiaanien rituaaleja. Trance-Noché saattaa olla puoliksi vitsi, mutta siinä on myös muistoja nuoruudestani Argentiinassa. Versio 13th Floor Elevatorsin Reverberation (Doubt) -biisistä me äänitettiin ennen Roky Ericksonin kuolemaa, mutta sen jälkeen se muuttui tribuutiksi sankarille.
Vaikka suuri osa uudesta materiaalista syntyi vaivat tomasti, kaikkea ei tulitettu lonkalta. Edesmenneen ystävän, muutama vuosi sitten kuolleen Hellacopters-kitaristi Robert Dahlqvistin muistolle kirjoitettu A Song for Robert oli ymmärrettävästi kaikkein vaikein tehdä.
– Sen lauluosuus ei tuntunut pitkään aikaan olevan tarpeeksi hyvä, Martinez sanoo.
– Kun Arimatti otti sovituksen haltuun ja lisäsi siihen whomaisia juttuja, biisistä tuli yllättävän hyvä. Kaikkein tärkeintä oli välittää oikeanlainen fiilis. Se on bailubiisi, rock’n’rollia, josta Robert olisi voinut tykätä, mutta kyse ei ole pelkästään hauskanpidosta. Kertosäkeen ”It’s gonna be loud tonight” on muuten Robertin omaa tekstiä. Hän kirjoitti sen Facebookiin, kun oli tulossa vieraaksi meidän keikalle vuonna 2013.
Silver Flamesin biiseistä A Song for Robert on se kaikkein selkein oman katoavaisuutensa tiedostamisen paikka. Jutila huomauttaa, että vaikka biisi on kirjoitettu ystävän muistolle, se on tehty ilon kautta.
– Me voidaan iloita siitä, että me ollaan yhä täällä ja meillä on tämä musiikki.
Ei kannata korjata sitä, mikä ei ole rikki. The Flaming Sideburns on pysynyt aina lähes samassa kokoonpanossa, ja studioon mennessään se pyysi tuottajakseen kaikilla muillakin studioalbumeillaan roolissa tai toisessa häärineen Jürgen Hendlmeierin. Tätä nykyä Hailuodossa asuva saksalainen suhtautui ehdotukseen hiukan varoen.
– Jürgen empi aluksi, haluaako lähteä tähän mukaan vai ei. Hän on kiireinen Hailuodon Panimon kanssa eikä halunnut sitoutua hommaan, johon aika ei välttämättä riittäisi. Kun sovimme, että hän saisi tehdä levyä kaikessa rauhassa, Jürgen myöntyi kokeilemaan muutamaa biisiä. Me mentiin studioon ja äänitettiin neljässä päivässä yli puolet Silver Flamesin biiseistä. Homma ryöpsähti eteenpäin nopeammin kuin moni odotti, Jutila kertoo.
Niin toimii bändi, joka todella toimii. Millainen henki The Flaming Sideburnsissa on nykyisin?
– Ei se ole ikinä ollut hyvä, Martinez napauttaa ja saa Jutilan purskahtamaan nauruun.
– Bändissä on tosi vahvoja persoonia, ja välillä sellaiset lyövät kipinää hyvässä ja pahassa, kitaristi selittää. – Pakka pysyy kasassa, koska me ei kaivella menneitä.
Voi olla hyväkin, ettei rock’n’roll-bändi ole liian lenseä joukko. Ja katse on syytäkin suunnata eteenpäin.
– Meidän pitkästä historiasta löytyy hyviä ja huonoja juttuja, mutta nyt kaikki haluavat keskittyä siihen, mitä tapahtuu nyt ja seuraavaksi. Se sopii mulle, olen melkein pakkomielteinen sen suhteen, että aina pitää mennä eteenpäin. Mua ei kiinnosta, mitä tapahtui 20 vuotta sitten. Tämä ja ensi vuosi ovat kiinnostavampia, Jutila sanoo.
Onko rock’n’rollin tulevaisuutta näkynyt? Yksi nettimedioiden vakiojutunaiheista on se, että Kiss-brändin markkinointipäällikkö Gene Simmons julistaa rockmusiikin kuolleeksi ties kuinka monennen kerran. Ollakseen kuollut genre toimii clickbaitina yllättävän hyvin, joten kysytäänpä vielä ihan oikeassa rockbändissä soittaviltakin mielipide.
– Ihmisillä on tarve tehdä ja kuulla musiikkia, oli se rock’n’rollia tai mitä tahansa, Jutila sanoo.
– En ole huolissani muusta kuin bändeistä, jotka perustetaan juuri nyt. Meillähän ei ole mitään hätää, koska me ollaan jo otettu tästä irti kaikki mitä ottaa voi, mutta nuoremmilla ei ole keikkoja.
– Ei Simmons ole ainoa, Martinez huomauttaa.
– The Whokin puhuu, ettei kannata tehdä levyjä, koska levybisnestä ei enää ole. Mutta me ei olla lähdetty tähän tekemään bisnestä. Rock’n’roll on suuri henkinen purkaus, joka ei tule ikinä loppumaan. Bisnes on ihan eri asia.
Teksti: Ari Väntänen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/21.