Sunnuntait ovat soittolistoja varten.
Vinyyli, lp, älppäri, älppy. 1990-luvulle tultaessa monet aikuisuuteen saatellut iso musta kiekko kuoli käytännöllisesti katsoen pois kuluttajamarkkinat kompaktiudellaan kaapanneen cd:n tieltä. Huolimatta vinskojen medioissa rummutetusta renessanssista, moni työmatkakuuntelija mieltää möhkäleet yhä tänäkin päivänä lähinnä alan ammattilaisten ja menneisyyteen juuttuneiden keräilijöiden ”hifismiksi”. Omalla kielellään kuiskivat myyntiluvut.
Tammikuun lopulla uuden Sähköinen rouva maa -pitkäsoittonsa julkaisseen Miljoonasateen kitaristi-säveltäjä Matti Nurro saapui kertomaan, miten asiat olivat ja ovat ja mihin ne eivät toivottavasti enää ole menossa. Onnistuimme saamaan mieheltä myös kymmenen kipaleen soittolistan lauluista, jotka kehittyvään muusikkoon ja vinyyliharrastajaan vuosien varrella vaikuttivat. Nykynuoriso kuulolle!
”Dynamiikka haudattiin merkitsemättömään hautaan tuntemattomalle hautausmaalle, eikä kukaan tunnu enää tietävän sen sijaintia.”
– Ennen jokaisen nuoren miehen kunnia-asiana oli omistaa paikkakunnan paras stereolaitteisto kultaisine kaiutinpiuhoineen ja supertimanttineuloineen. Se aika loppui viimeistään 1994, kun vinyylien myynti Suomessa tyrehtyi ja cd-formaatti alkoi jyrätä raikkaalla yläpään tuulahduksella sekä käytön helppoudella. Levyille pystyi tallentamaan enemmän ylä- ja alapäätä; ei tarvinnut miettiä uran syvyyttä eikä sitä, montako biisiä levylle mahtuu, ja että mikä on se levyn huonoin biisi, joka piilotettaisiin b-puolen kakkoseksi, Miljoonasade-nimisen yhtyeen yli 30 vuotta sitten Heikki Salon kanssa perustanut Nurro muistelee ja jatkaa:
– Mick Jagger aloitti loudness warin ja pian tärkeintä oli se, että oma levy soi kovempaa kuin naapuribändin levy. Dynamiikka haudattiin merkitsemättömään hautaan tuntemattomalle hautausmaalle, eikä kukaan tunnu enää tietävän sen sijaintia. Myös levynkansitaide hiipui pois; enää ei levyn visuaalisen ilmeen pohtiminen tuntunut tärkeältä. Ainoastaan se, millä levy saadaan erottumaan sadoista muista samanlaisista koteloista kaupan levyhyllyssä, merkkasi jotain.
Nurro on mielissään aikamme kiistanalaisesta trendistä.
– On todella hienoa sekä musiikin, että visuaalisen kokonaisuuden kannalta, että vinyyli tekee paluuta. Vielä kun saadaan nuoriso kuuntelemaan musiikkia oikeista laitteista korvanappien ja läppärikaiuttimien sijaan…
Ohessa Matti Nurron kymmenen tärkeää kappaletta albumeilta, jotka hän omistaa vinyyleinä.
Genesis: Dancing With The Moonlit Knight (Selling England By The Pound, 1973)
– Velipoika valmisti minut musiikille ja erityisesti progelle. Genesistä parhaimmillaan ja joku saattaa bongata tästä tutun kuuloisen kitarariffinkin…
J. J. Cale: Call Me The Breeze (Naturally, 1972)
– Kitaransoiton uusi suunta, johon lähti mukaan moni Claptonista lähtien. Omalaatuisen grooven isä.
Dire Straits: Down To The Waterline (Dire Straits, 1978)
– Sisko oli Brightonissa kielikurssilla ja toi tämän levyn sieltä mukanaan. Kolahti välittömästi nuoreen kitaristin alkuun. Edellisen oppipoika.
Juice Leskinen & Coitus Int: Per Vers, runoilija (Per Vers, runoilija; 1974)
– Hieno Mikko Alatalon tulkinta, tekstivetoinen suomirock alkaa syntyä.
Isokynä Lindholm: Kaikki menee seinään (Sirkus, 1973)
– Davella on aina ollut kyky tehdä laulukielestä toissijainen asia. Molemmat kielet soljuvat yhtä amerikaanisti laulun kuljettamina. Säveltäjänä välillä ihan Hendrix.
Wigwam: Colossus (Lucky Golden Stripes And Starpose, 1976)
– Edelleen Suomen paras bändi. Beatlesiaanisen popmelodian yhdistäminen progen monipolviseen kudelmaan loistavien muusikoiden virkkaamana vaan niin toimii.
Third World: 1865 (96° In The Shade) (96° In The Shade, 1977)
– Tukholma vuonna 1979. Työskentelyä siivoojana ja asumista monikulttuurisessa yhteisössä. Näin Peter Toshin Gröna Lundissa… Levyhyllyyn tarttui parikin Third World -levyä, joiden sofistikoitunut ja hieman funkahtava reggaepoljento kolahti.
Little Feat: Day At The Dog Races (Time Loves A Hero, 1977)
– Toinen Ruotsin tuliainen. Etelän boogien mestarit ovat siitä lähtien kuluttaneet vinyylisoittimeni neulaa liimaisella groovellaan.
Tuomari Nurmio: Punainen planeetta (Punainen planeetta, 1982)
– Suomalaisen populaarimusiikin kulmakivi ja suunnannäyttäjä, eikä vähiten Upi Sorvalin loistavan rumputyöskentelyn vuoksi. Nykyrumpaleille opiksi: ei sen bassarin aina tarvii ykkösellä olla.
Paul Simon: Late In The Evening (One Trick Pony, 1980)
– Suurin musiikillinen vaikuttaja ja esikuva säveltäjänä. Tämän levyn myötä oma sävelkynä löysi musteensa.
Kuuntele Matti Nurron vinyylilista brutaalisti virtuaalinappia painamalla:
P.s. Erästä toista menneiden vuosien uusiotulokasta Matti Nurrolla ei ole ikävä.
– C-kasetti on paska formaatti. Toivon, ettei se tekisi paluuta.