Näyttelijä–laulaja Milla Rumi (oik. Milla-Mari Pylkkänen) oli jonkinlainen komeetta vuosina 2013–14. Hän nousi varsin nopeasti julkisuuteen molemmilla toimialoillaan, levyartistina Johanna Kustannuksen julkaiseman Ilot, halut ja valheet -debyyttinsä (2014) myötä. Riku Mattila oli löytänyt Rumin henkilökohtaisesti, esikoislevyn tuotti muun muassa Scandinavian Music Groupista tuttu Anssi Växby.
Tuli hyviä arvosteluja, muttei suurta kaupallista menestystä. Sittemmin Rumi näyttää jääneen jossain määrin suureksi lupaukseksi. Hän on julkaissut muutaman aivan kiinnostavan ep-levyn, kokeillut uusia tyylisuuntia ja saanut siedettäviä striimejä, mutta vieläkään ei ole kuulunut toista albumia. Otsikoissa hän ei ole juuri viihtynyt.
Itse tykästyin Rumin musiikkiin aikanaan paljonkin, ja edelleen tulee aika usein mieleen kuunnella Iloja, haluja ja valheita. Tietyistä rosoistaan huolimatta siinä on minua viehättäviä piirteitä, joita ei 2000-luvun suomalaisessa lauluntekijäkamassa ole liikaa kuultu. Rumin teatteritausta kuuluu, hän on ilmeikäs vokalisti ja tekstit näyttelevä tarinankertoja, jonka ilmaisu on paljon velkaa meikäläisen näyttämömusiikin perinteelle. On virkistävää, että tunne-elämän solmukohtia kuvaavat tekstitkin esitetään tavallaan vieraannutetusti, kuten näyttelijä tekee. Miksi kaiken pitäisi aina olla niin vereslihaista?
Myös levyn varsin isot sovitukset poikkeavat indiefolkin estetiikasta. Niissä on draamantajua, ja mikä ehkä oleellisempaa, pyrkimystä draamaan.
Siksi on vähän paradoksaalista, että Rumin kaikkein paras biisi on sieltä vähäeleisimmästä päästä, ja uskaltaisiko tulkita, että omakohtaisimmasta myös. Tässä olen minä on kappale, joka kiinnitti huomioni ensikuulemalla. Vanhojen kuvien katselusta virikkeensä saava ajan kulumisen ja lapsuuden taakse jäämisen kuvaus on puettu niin persoonallisiksi sanoiksi ja säveliksi, että se onnistuu vaivatta yhdessä vaikeimmista: miten ottaa hyvin tyypillinen aihe ja tehdä sen pohjalta jotain ennen kuulematonta.
Laulun esittämä kokemus on universaali ja samalla aina henkilökohtainen, jolloin se on kuvattava omien yksityiskohtien kautta. Sen Rumi totisesti osaa. Aloitus on konkreettisuudessaan sekä huvittava että hätkähdyttävä: ”Tässä olen minä / Tässäkin olen minä / Tässä naapurin saksanpystykorva jahtaa kuusivuotiasta pikkusiskoani / Tämän jälkeen sisko kaatui asfaltilla / Äiti peitti polven laastarilla.”
Kuvassa on jotakin tommiliimattamaista arjen absurditeettia, sillä eihän koiraa pakeneva pikkusisko ole perhekuvien tyypillisin aihe. Ohimenevä detalji viistouttaa tekstin saman tien: miksi joku on kameran takana sen sijaan, että auttaisi lasta? Tai ehkä kyse on sekä koiran että lapsen puolelta leikistä, joka sekin voi saada kivuliaan päätöksen.
Kuva on laululle olennainen, se toistuu vielä lopussa. Ja kuvassa olennaista on katsojan perspektiivi. Kuulija voi nähdä kuvan mielessään ikään kuin kertojan olan takaa: siinä on koira jahtaamassa lasta, mutta mitä todella tapahtui, mitä pysähtyneen hetken taakse kätkeytyy? Voiko kertoja edes muistaa, että kuvan ottamisen jälkeen sisko kaatui ja sai laastarin polveensa?
Näinhän me muistelemme ja vanhenemme: täytämme aukkopaikkoja, tarkastelemme jäljellä olevia dokumentteja ja keksimme itse merkitykset.
”Huomaamatta aika kulu ei / vaan joka päivä muistan uudelleen / kuinka vääjäämättä se vähenee”, Rumi laulaa niukassa kertosäkeessä ja toteaa olleensa ”liian kauan poissa kotoa”. Nyt ollaan siirrytty kuvien katselusta tähän päivään, mutta kun hopeansinistä BMW:tä ollaan viemässä kaatopaikalle, muistaa kertoja, miten veli ajelutti sillä tyttöjä ”Kymin linnakkeelle”. Taitavasti pudotettu ainoa paikanmääre ankkuroi tekstin Rumin kotiseudulle, Kotkaan.
Kaksikymppisellä on jo lupa katsoa elämäänsä taaksepäin ja ihmetellä, miten paljon katoaa joka päivä – niiden itse päivien lisäksi. Milla Rumi tekee sen pienessä mestariteoksessaan sekä ovelasti että koskettavasti, mikä on harvinainen yhdistelmä. Tällaisia lauluja kaipaisi todellakin lisää.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 1/23.