”Sinun pitäisi juoda olutta. Sinulla on oluenjuojan sielu”, lausui Hank Williams Lucinda Williamsin isälle, runoilija ja kirjallisuusprofessori Miller Williamsille, tämän yrittäessä tehdä vaikutusta country-legendaan ostamalla hänelle viskipaukkuja huoltoaseman yhteydessä olevassa baarissa syksyllä 1951.
Pari vuotta kohtaamisen jälkeen Hank kuoli, ja parin viikon päästä siitä syntyi Lucinda. Heillä on hätkähdyttävän paljon yhteistä, etenkin kun tiedostaa etteivät he ole sukunimestään huolimatta sukua. Lapsesta asti vaivannut spina bifida eli selkärangan alaosan kehityshäiriö oli Hankin monen murheen ja fyysisen kivun takana, ja sama vaiva haittaa yhä Lucindaa (ja vaivasi myös hänen isäänsä) hänen noustessaan lavalle joka ilta.
Voimakkain yhteys Lucindalla nimekkääseen sukunimikaimaansa, ”Hillbilly Shakespearenakin” tunnettuun Hankiin, on kuitenkin laulut. Poikkeuksellisella rohkeudella ja runollisuudella omasta kokemuksestaan ja taustastaan ammentava Lucinda on sukupolvensa juhlituimpia lauluntekijöitä. Hän on kirjoittanut itsemurhista ja päihteistä, lapsen ja vihaisen naisen näkökulmasta – mutta ennen kaikkea rakkaudesta.
Lucindalle rakkaus ei kuitenkaan ole mitään popkappaleiden paisuteltua hattaraa, vaan rujon lihallista himoa ja vieläkin rujompaa raastavaa yksinäisyyttä – eikä se aina suuntaudu ihmiseen, vaan asioihin ja tunnetiloihin, niihin oman persoonan aiempiin kerrostumiin, joiden yhteyteen pääsee vaan tunteiden avulla.
Jossain mielessä Lucinda on täydellinen eteläisen gotiikan tallentaja, sillä siinä missä isän puolelta tulee keskiluokkainen status ja kirjallinen sivistys, tulee äidin puolelta jotain syvempää ja synkempää. Lucindan äidinpuoleinen isoisä oli baptistipappi, eli taustaa värjää tietty uskonnollinen mustavalkoisuus. Tämän lisäksi perheen parissa esiintyi ilmeiseen taajaan seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka kohteena oli useimmiten Lucindan äiti Lucille Fern Day – asia, joka johti tämän mielenterveys- ja päihdeongelmiin myöhemmällä iällä.
Taitavasti sanallistettu myötätunto ja vaikeasti määriteltävä ylisukupolvien tuska – siinä Williamsin vanhemmiltaan saama työkalupakki.
Näiden kahden polttopisteessä syntyy oikeastaan kaikki mikä Lucinda Willimsin taiteessa on poikkeuksellista. Se on yhtäältä täynnä tiedostamatonta aistillisuutta, ja toisaalta se on äärimmäisen jäsenneltyä ja älykästä. Aistillisuus demonstroituu aikuisena usein jossain määrin eroottisena, mutta tuotannon läpi kulkee myös aistivaraisia kokemuksia varhaislapsuudesta. Näistä kuuluisin lienee Grammyn voittanut läpimurtoalbumi Car Wheels On Gravel Road, jonka nimiraidan kuultuaan isä Miller Williams pyysi anteeksi.
”Miksi? Keneltä?”, oli Lucinda tiedustellut. ”No, sinulta. Sinä olet se takapenkillä tuossa kappaleessa itkevä pikkutyttö”, isä vastasi.
Lucinda hämmästyi – hän ei ollut itsekään tajunnut sitä.
Toinen hyvä esimerkki on Essence-levyn (2001) Bus To Baton Rouge, joka tuntuu roikkuvan ilmassa kuin helteinen etelän yö: yhtä aikaa ymmärrystä täynnä olevassa nykyhetkessä, mutta myös jonkinlaisessa pysähtyneessä ja jäsentymättömässä menneisyydessä. Se on malliesimerkki Williamsin lahjasta tuoda esiin kaikki persoonansa ajalliset kerrostumat samassa tarinassa.
Läpimurto tuli Williamsille vasta nelikymppisenä. Valestartteja oli useita: maineikkaalle Folkways-levy yhtiölle tehdyt kaksi levyä 1970–80-lukujen vaihteessa, brittiläiselle Rough Tradelle tehty Lucinda Williams vuonna 1988 ja MCA:lla aloitettu ja lopulta Elektralla julkaistu Sweet Old World vuonna 1992.
Kuka tahansa aikajanaa tarkasteleva, musiikkialan realiteetteja ymmärtävä henkilö näkee tässä olevan ongelman: yhtäältä levy-yhtiöt eivät tiedä mitä tehdä artistille, joka on samaan aikaan liian rock ja liian country, toisaalta artisti taas ei tiedä miten suhtautua kaikkeen siihen apuun, mitä saa häneen uskovilta yhteistyökumppaneilta, varsinkin kun lopputulokset kuulostavat hänen korvaansa usein vesitetyiltä.
Kahden Folkways-levyn jälkeen Williams äänitti varakkaan mesenaatin turvin New Yorkissa demon, joka ei mennyt mihinkään. Tämän jälkeen hän muutti Austiniin (jossa hän teki demon Dwight Yoakamin kitaristinakin tunnetun maineikkaan Pete Andersonin kanssa päätyen jälleen liian sliipattuun lopputulokseen), ja pian sieltä Los Angelesiin, jossa Sony tarjosi hänelle diiliä kehitellä demo, jolla soitti sellaisia pikkunimiä kuin NRBQ:n Terry Adams ja The Bandin Garth Hudson. Tämäkään ei mennyt mihinkään.
Hän asui pienessä kahden huoneen asunnossa Silver Lakessa ja alkoi keikkailla alueella. Bändit, joiden kanssa hän ystävystyi ja joita hän päätyi lämppäämään, kertovat jotain Lucindan mieltymyksistä: X, The Blasters ja The Long Ryders. Jälkimmäisestä löytyi myös ensimmäinen aviomies, eli Long Rydersin rumpali Greg Sowders. Liitto oli lyhyt, mutta siitä – niin liitosta kuin erosta – inspiroituneena Lucinda kirjoitti Rough Traden julkaiseman nimikkolevynsä. Sen inspiraationa oli myös The Pretendersin debyytti, jonka kuultuaan Lucinda oli ajatellut, että ”näin tämä pitääkin tehdä”.
Rough Traden budjetti oli pieni, vain 15 000 dollaria, jonka seurauksena Lucinda päätyi käyttämään silloista kiertuebändiään tuottaen levyn kitaristinsa Gurf Morlixin kanssa. Lopputulos oli punkmaisen rosoinen ja vihdoin Williamsin näköinen. Village Voicen Robert Christgau suitsutti levyä, ja Mary Chapin Carpenterin cover kappaleesta Passionate Kisses toi Lucindalle ensimmäisen Grammyn.
Lopullinen läpimurtolevy Car Wheels On A Gravel Road (1998) ansaitsi Williamsille sen tärkeimmän Grammyn, kategoriassa Best Contemporary Folk Album. Steve Earlen ja Ray Kennedyn tuottama levy vei Lucinda Williams -levyn roson vielä raae’mmalle tasolle.
Vaikean artistin ja epätasapainoisen naisen maineessa oleva Lucinda kysyy keväällä ilmestyneessä Don’t Tell Anybody The Secrets I Told You -elämäkerrassaan, että miksi samoista asioista, joista miehiä hehkutetaan, saa nainen kuulla olevansa vaikea hullu. Nimekkäät yhteistyökumppanit ja tuhoon tuomitut ihmissuhteet risteilevät Williamsin tarinan rivien välissä. Kakkoslevyllä soittivat Rex Bell ja Mickey White – kaksi countryrockin eksentrikkoa, jotka lienevät tuttuja kelle tahansa Townes van Zandtin tarinaa tuntevalle. Car Wheels On A Gravel Road -levyn Drunken Angel taas on omistettu Blaze Foleylle.
World Without Tears -albumin (2003) Those Three Days kertoo lyhyestä, ilmeisen kvasiplatoniselle pussailutasolle jääneestä suhteesta Ryan Adamsin kanssa. Saman levyn äärirosoinen Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings taas on sanantarkka tiivistelmä lyhyestä ja intensiivisestä suhteesta Replacements-nokkamies Paul Westerbergin kanssa, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa: Westerberg oli Williamsin mukaan niin rikki ja pihalla, että se meni jo yli hänenkin kaikenlaista nähneen asteikkonsa. Uusimmalla levyllä on Replacementsin niin ikään moniongelmaiselle kitaristille Bob Stinsonille omistettu kappale Hum’s Liquor.
Williamsin kohdalla on huomionarvoisaa, ettei hänen positionsa näissä tarinoissa ole koskaan uhrin tai heikomman osapuolen. Tässä mielessä hän kirjoittaa aktiivisesti uusiksi naisen positiota ei pelkästään countryn vaan myös rockin maailmassa.
Countryn lisäksi Williamsin ilmaisussa on aina resonoinut voimallisesti blues. Hän itse ajoittaa sen nuoruusvuosiinsa New Orleansissa, jolloin hänen poikaystävänsä oli soittanut Furry Lewisin bändissä ja Lucinda oli päätynyt mukaan näille pienille paikallisille kiertueille kitaransa kanssa. Lewis, ja ajoittain mukana ollut Mance Lipscomb, opettivat Williamsille jotain nimenomaan asenteesta ja itseensä uskomisesta. Se tulee läpi tavassa, jolla Williams käyttää ääntään niin kirjoittajana kuin laulajana.
Lucinda Williamsin voimakkain ase onkin hänen lauluäänensä. Siinä on syvän etelän raukeutta ja aistillisuutta, se on kuin melassia ja mutaa – kun se kerran tarttuu sinuun, ei siitä pääse koskaan irti. Samaan aikaan välinpitämättömän tuntuinen ja intohimoinen Williamsin ääni on kuin trooppinen yö: se tulee iholle, ja pimeydessäkin tuntuu lämpö. Äänensä kautta Williamsin sanoitukset tarttuvat kahta voimakkaammin.
Modifioituaan tyyliään vuoden 2007 West-levyn singlelle Are You Alright? Lucinda oli ollut hermostunut lähettäessään ateljeekriitikolleen, eli isälleen Miller Williamsille, kappaleen luurankomaisen vähäiset sanoitukset. Olisiko isä pettynyt tyttären hylättyä monipolviset narratiiviset tekstit, jotka olivat ansainneet hänelle Grammyn?
Ei ollut. ”Nyt sinä olet valmis”, oli isä vastannut.
Uudella levyllään Stories From A Rock ’n Roll Heart vuoden 2020 aivoinfarktista uskomattomalla periksiantamattomuudella toipunut Williams tarkastelee elämäänsä, mitä ilmeisimmin elämäkerran kirjoitusprosessin kautta. Yhtymäkohtia kirjan välillä on monia, ja niihin tutustuminen rinta rinnan nostaa esiin odottamattomia yhteyksiä.
”Holding on to another green bottle”, laulaa Lucinda kappaleessa Last Call For The Truth.
Tulee mieleen tarina Miller Williamsista ja Hank Williamsista. Oluenjuojan sielu.
Teksti: Jean Ramsay
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/23.
Kuuntele artikkelin yhteyteen koottu Lucinda Williams -soittolista täältä.
