Teksti: Aki Nuopponen
Kun tieto Heikki Silvennoisen (27. huhtikuuta 1954 – 18. joulukuuta 2024) menehtymisestä saavuttaa jokaisen suomalaisen tänään, jokaiselle meistä tulee mieleen joitain ihan tiettyjä asioita tai muistoja hänestä. Silvennoinen on koskettanut jokaista suomalaista tavalla, jonka osa tunnistaa ja tunnustaa heti, ja osa ei välttämättä täysin tajuakaan.
Kerron heti alkuun kaksi ensimmäistä, spontaania muistoa, jotka vyöryivät mieleeni suru-uutisen luettuani.
On toukokuun 12. päivä 2020. Matkasin kiireellä Helsingin haastattelureissusta takaisin Tampereelle. En voi sanoa olevani mikään innokas bluesin kuuntelija ja bändeinä tai artisteina Blind Faith, Elmore James, Freddie King tai The Wailers eivät kerro minulle kummoisia. Tunnistan silti jokaisen illan aikana esitettävän kappaleen, kun Heikki Silvennoinen esiintyy G Livelabissa. Olin nähnyt Silvennoisen keikkoja muutaman aiemminkin, mutta tämä cover-setti Harri Rantasen, Anssi Nykäsen ja Pasi Ojalan kanssa oli se ilmiömäisin kokemus Heikin esiintymisistä. Fleetwood Macin I Loved Another Womanin ja Jimi Hendrixin Firen kohdalla muistan kyyneleet poskilla miettineeni, että jos tähdet olisivat olleet eri asennoissa, Silvennoinen tunnettaisiin maailmanluokan kitaristina ympäri palloa. Kyse ei ole soittotekniikasta vaan siitä, että Heikin todellisin, syvin sielu ja sydän välittyi hänen soitossaan. Hän ei vain soitellut suosikkikitaristiensa parhaita kappaleita, vaan eli ne läpi sillä tavalla, miten hän oli nuo kappaleet kuullut ja tuntenut. Hänen kitarassaan soi se, mitä nämä kappaleet hänelle merkitsivät. Saatuaan herkistymään sielukkaalla soitollaan, Heikki osasi aina myös keventää tunnelmaa ja pian naureskeltiin itku silmässä.
On jonkin toisen vuoden toukokuu, meneillään ovat taas jotkin jääkiekon MM-kisat jossakin maassa ja Suomi pelaa jälleen jotakin maata vastaan ratkaisupelejä. En muista yksityiskohtia tarkkaan. En edes vuotta. Mutta sen muistan, että katsoimme matsia kaverin luona Helsingin Arabianrannassa ja ottelun erätauolla katsoimme Kummeli Storiesin jääkiekko-sketsin, kuten olimme katsoneet miljoona kertaa aiemminkin. Sen jossa Silvennoinen on Kangasalan Voiton valmentaja Esko, jonka suu napsaa äänekkäästi, jolla on taskussa oma ”urheilujuoma”, joka on hankkinut lisävahvistuksia Alaskan farmiliigasta ja joka toteaa ilmeettömästi ”No niin taas”, kun tämä vahvistus hankkii heti ensimmäisessä vaihdossa rangaistuksen. Esko yrittää motivoida joukkuetta muistuttamalla Raatteentien taistelusta ja Oolannin sodasta ja jos mikään ei auta, Läski-Salonen vaihdetaan luukulle. Lisävahvistukselle annetaan kenkää, hänen blondia vaimoaan yritetään iskeä ja Eskon kännit menevät sille tasolle, että hän ryntää itse kentälle. Ottelun jälkeen kaatokännissä oleva Esko oksentaa sketsin päätteeksi maalialueelle. Kaikki tämä kuulostaa paperilla täysin kököltä sketsihuumorilta, mutta juuri Silvennoisen vuoroin ilmeettömän toteava ja heti perään liioitellun irstaileva hahmo ja Silvennoisen tapa ottaa tila haltuun tekee tästä sketsistä jotain niin nerokasta, että olen katsonut sen satoja kertoja. Näitä hokemia on toisteltu niin monta kertaa vedet silmissä nauraen, etten pysy laskuissa.
Nämä ovat vain kaksi pienen pientä yksittäistä otetta siitä, miten suurien kontrastien lahjakkuus Silvennoinen oli.
Olen syntynyt vuonna 1985, joten minulle Silvennoinen oli pitkään Kummeli-Heikki. Tai siis toinen osapuoli kaksikosta, jota TV-johtaja nimitti parivaljakoksi ”Timot Heikki ja Kahilainen.” 8-vuotiaana sain tietenkin isot naurut Varis-hahmoista, mutta ihan kuten ihailin jo lapsena Leslie Nielsenin vakavalla naamalla tehtyä lakonista komiikkaa, myös Silvennoisesta tuli nopeasti suosikki-Kummelini juuri samasta syystä. Kainalopierusketsien vastapainoksi Kummeli on pullollaan sketsejä, joissa yksi nerokkaista kärjistä on juuri Silvennoisen tapa vetää roolia vakavasti, mutta oikeassa hetkessä veijarimainen pilke silmäkulmassa. Koskaan ei voi tietää, onko Silvennoinen vakavissaan.
Hauskaa kyllä, Kummeli– ja samalla Heikki-fanitukseni vain kasvoi erään c-kasetin ansiosta. Ja ei, kyseessä ei ole mikään Silvennoisen blues-albumeista. Heräsin Silvennoisen musiikillisiin kykyihin 10-vuotiaana, kun lainasin kirjastosta Kummeli Stories -kasetin. Se on eräänlainen kuunnelma, jossa Heikki Silvennoisen näyttelemä Mauno Ahonen on radio-ohjelman studioisäntänä, saa puhelun vaikkapa Heikki Silvennoisen näyttelemältä Matti Näsältä ja seuraavaksi kuullaan kappale. Jokainen kasetin kappaleista on eri genreä flamencosta heavyyn ja urkuhässäkästä bluesiin, ja jokaisesta kappaleesta vastaavat Silvennoinen ja muut Kummeli-ukot. Genre on ehkä huumorimusiikki, mutta kappaleet ovat genreissään täysin vedenpitäviä ja hävyttömän tarttuvia. Juuri tämä oli yksi Kummeli-sarjojenkin musiikin hienouksista, ja eräänlainen osoitus myös Silvennoisen lahjakkuudesta.
Niin, ja samaisella kasetilla kuultava Munasillaan-ohjelman radioversiossa Heikki Vihisen näyttelemä juontaja kysyy, minkä sortin grafiikkaa Silvennoisen näyttelemä Herra Jortikka harrastaa ja kun Herra Jortikka vastaa Silvennoisen lakonisen toteavalla äänellä ”No pornografiikkaa”, voi taas kerran huomata miten pienestä särmästä hauskuus voi olla kiinni.
Jokaisella meillä on varmasti omat suosikki Kummeli-Heikki -hetkemme ja vakavampi-Heikki -nostomme.
”Kaikella kunnioituksella herra Bruman, mutta minähän en mitään pussikeittoja syö”, Silvennoisen esittämä Elmeri Hautamäki toteaa kylmän rauhallisesti metsästettyään juuri paljain käsin villisian Kummeli Kultakuumeessa.
”Se on hyvin yksinkertaista kun ei muuta osaa”, Silvennoinen sanoi syyksi blues-musiikin tekemiselle Arto Nybergin haastattelussa muistaakseni vuonna 2009 ja virnisti perään juuri niin heikkimäisesti kuin vain oli mahdollista. Jopa tällaisissa vaatimattomissa tilanteissa Silvennoisen silmät paljastivat usein jotain paljon enemmän.
”Mureke on mureke”, sanoo Silvennoisen ”suomalainen mies” Mankeli-sketsissä raskaana olevalle vaimolleen, jolle hän on juuri luetellut mitä kaikkea joka tiistaiseen murekepäivään kuuluu, vaikka vaimo ehdotti juuri pizzan tilaamista. Niin, ja sairaalaan suomalainen mies ei lähde synnytykseen mukaan, siinä menee raja. Telkkaristakin tulee lentomäki.
”Vei melkein vuoden, että elämä muotoutui luonnollisesti sellaiseksi, että siihen ei kuulu alkoholi. Suomalaisiin juhliin se yleensä kuuluu. Me suomalaiset olemme vähän ujohkoja ja rentous tahtoo tulla vasta, kun juomme viinaa. Se ei pidä paikkaansa. Itse olen ihan yhtä hullu nyt kuin päissäni.”, Silvennoinen kertoi Apu-lehden haastattelussa vuonna 2015 yhtenä monista kerroista, kun hän kertoi avoimesti päihdeongelmistaan. Jopa näistä kivuliaimmista aiheista puhuessaan merkillepantavaa on se, ettei Silvennoinen jeesustellut tai saarnannut. Hän suhtautui moniin elämän käänteisiin ja varjoihin itseironialla kuin alleviivatakseen, että demonit ovat demoneita, mutta niillekin voi nauraa.
”Silloin tuli käytyä sellainen hurlum-hei -vaihe. Luonteelleni uskollisena ajattelin, että kun viinaa juodaan niin sitä juodaan kunnolla. Kun juon pullon viinaa olen hauska, mutta kymmenen pullon jälkeen olen kymmenen kertaa hauskempi”, hän kertoi samassa jutussa, jonka muistan itsekin lukeneeni kunnon krapulamorkkiksessa mietittyäni taas kerran, että minkä takia sorrun kerta toisensa jälkeen ”enemmän on enemmän” eli ”enemmän on hauskempaa” ajatteluun ollessani viihteellä. Hymähdin sitten sekä itselleni että Heikille, että samoin taitaa asiat kokea aika moni.
Kuuntelin usein Silvennoisen haastatteluja ihan mistä tahansa asiasta, koska hänen äänessään oli aina yhtä aikaa viisautta ja velmuilua. Silvennoisen puheääni oli yhtä aikaa haudanvakava ja veijarimaisen hauska. Sellainen toteavan itselleen naureskeleva, että voi helevettiläinen, tällaista tämä elämä on sekä ihanimmillaan että hirveimmillään.
Sitten taas toisaalta Silvennoinen onnistui olemaan poliittinen olematta poliittinen, kun jo vuosituhannen vaihteen Kummeli-sarjassa hän esitti pääministeriä. Toimittajien esittäessä kysymyksiä pakolaispolitiikasta tai ihan mistä tahansa polttavasta aiheesta, pääministeri vastasi autuaan rehellisesti, mitä hallitus oli päättänyt. Toimittaja totesi kerta toisensa jälkeen tämän olevan täysin pöyristyttävä lausunto, pääministeri ei ymmärtänyt yhtään mitä outoa hän muka sanoi ja vasta erityisavustaja Pena pelasti tilanteen. Eikä tämä kaikki eroa mitenkään todellisesta politiikasta.
Kaupan alalla työskennellessäni olen törmännyt sataan samanlaiseen hahmoon kuin Silvennoisen näyttelemä juppi Kummelin kyläkauppa-sketseissä. Kyllä, vihko on avattu aika monta kertaa juuri tällaisille asiakkaille, eikä ole tarvinnut edes kuittailla ostoksista, ettei näillä kyllä kuuhun mennä, kun vastaus on silti ollut ”Haista sinä mursu paska” tai vastaavaa, koska sellaista meidän suomalaisten vuorovaikutus toisinaan on.
Puhumattakaan siitä, että normipäivä-sketsin noustua ”jutuksi” vuosikausia ilmestymisensä jälkeen minä ja varmasti aika moni muukin vetosi huomiseen normipäivään mennessään sunnareille tai vaikka tiistaina kaljalle, vaikka se kaljalle meno oli verhottu osuvasti arkisen keilailun, musavisan tai squashin näennäiseen terveellisyyteen.
Tai miten Jussi Pattitussi ja Kikka Korea tekivät tavallaan pilaa kaikesta progesta siinä kuuluisassa Musacorner-sketsissä, jossa todetaan etteivät nämä muusikot tee lainkaan virheitä. Eivät musiikissa, eivätkä myöskään elämässä. Eikä tämä sketsi oikeastaan ollut edes sketsi, vaan suoraa satiiria siitä, mitä progeilu useimmiten oikeasti onkin.
Voisin jatkaa loputtomiin.
Kuten sanoin, hauskoja ja vakavia parhaita Heikki-hetkiä riittää loputtomiin. Nyt kun juuri sinä luet tätä, sinä muistat varmasti ensin yhden, sitten kymmenen ja lopulta sata vastaavaa. Myös sinä, joka olet sitä mieltä, että Kummeli on aivan hirveää roskaa, etkä ole kuullut Silvennoisen musiikkia. Hän kosketti silti sinuakin. Sinäkin olet nauranut Heikille ja Heikin kanssa. Tämä on saattanut tapahtua tietämättäsi, koska Heikin hokemat ovat jo osa suomalaista perinnettä.
Ajattelin viimeksi viime viikolla, miten hienoa olisi haastatella Heikkiä. Olisin mennyt tilanteeseen ilman valmiita kysymyksiä. Olisin vain halunnut jutella Heikin kanssa ja katsoa, mitä siitä seuraa. Tämä juuri siksi, että Heikin elämänasenne ja karisma olivat jotain sellaista, että se tietty luova hulluus ja hullu luovuus välittyi kaikesta.
Enkä edes tunne kaikkia Heikin tekemisiä ja voisin silti kirjoittaa niistä vielä tuntikausia lisää.
Mutta sen sijaan laitan nyt oman Heikki-levysuosikkini, vuoden 1999 Sweet Surrenderin soimaan. Tuon jälkeen taidan katsoa tuhannennen kerran Kummeli Kultakuumeen. Ja illemmalla alan lukea Tommi Saarelan kirjoittamaa Heikki Silvennoinen: Nousut ja laskut -kirjaa, jota säästelin sopivaan ajankohtaan. Enkä todellakaan olisi halunnut, että se ajankohta olisi tällainen.
Tälläkin kertaa tulen todennäköisesti nauramaan itkusta ja itkemään naurusta Heikin tekemisien äärellä.
Kiitos nauruista ja itkuista, Hessu.
Niin, ja se todellakin oli tonnin seteli.
Lue myös: IS: Heikki Silvennoinen on kuollut