Mysteeri nimeltä Xysma – analyysissä nerokas, rohkea ja pähkähullu edelläkävijäyhtye

Svart Records julkaisi viime viikolla muhkeat viisi vinyylilevyä käsittävän Xysma-boksin. Soundi tarjoaa julkaisun kunniaksi numerossa 6/19 alun perin ilmestyneen "Minun tähteni" -artikkelin myös verkkomuodossa. Jutussa sarjakuvataiteilija Ville Pirinen kertoo, miksi Xysma on ainutlaatuinen ja upea bändi.
10.9.2019 14:01

Teksti: Ville Pirinen

Naantalissa vuonna 1988 perustettu Xysma julkaisi noin kymmenvuotisella aktiivikaudellaan aukottoman sarjan ihmeellisen kiehtovia äänityksiä vittumaisesta napalmisirinästä autereiseen kesäpoppiin. Levykasan kuuntelu vuonna 2019 kohottaa yhä elämänlaatua, aiheuttaa jatkuvaa ihailua ja/tai pelonsekaista kunnioitusta, pistää sekä viban punttiin että ajaa perimmäisten kysymysten äärelle.

Kunnon musa meets kovan linjan taidesekoilu. Oh yeah!

Edelläkävijä testaa äänijärjestelmän

The intro is pretty fucking unnecessary. But pretty good song.” Näin nimimerkki Guuglblushishshack kommentoi Xysman kappaletta One More Time Youtuben keskusteluketjussa.

One More Time aloittaa Xysman toisen pitkäsoiton First & Magical (1993). Sen ensimmäiset nelisenkymmentä sekuntia kuunnellaan stereo-äänentoistojärjestelmän kanavatestiä: ”Channel check: left channel, left channel, left channel. Channel check: right channel…

Internet-keskustelulle ominaiseen tapaan kommentoija on väärässä. Vääriin kanaviin sijoitettu (left kuuluu oikeasta ja päinvastoin) testi on toki musiikillisesti vähemmän kiinnostava kuin varsinainen kappale, mutta tarpeellinen esimerkki Xysman tavasta yhdistellä arvaamatonta kokeellisuutta ja absurdia huumorintajua vapautuneesti rokkaavaan metallimäiskeeseen.

Laitetestiä perinteisempi musiikkiosuus alkaa voitokkaalla classic hard rock -riffittelyllä ja riemullisilla urkumausteilla, kääntyy blastbeatilla ratsastavaksi korinametalliksi, hakkaa hetken Helmet-henkistä riffinyrkkiä kuulijan naamaan ja palaa lopussa feel good -rokkailuksi, jossa Jon Lord -urkumeno ja dödiskorina halaavat toisiaan kuin vanhat ystävät.

Kaikki tämä noin kolme ja puoli minuuttia kestävän, täysin koherentilta ja luontevalta kuulostavan rock-kappaleen sisällä.

One More Time ei tunnu äkkiväärältä kikkailulta tai väkinäiseltä crossover-ideamyllyltä. Se on tiukka ja kuvaava aloitus albumille, joka on suurta ”kuolo and roll” -juhlaa siitä eteenpäin.

First & Magical on useimmiten vastaukseni, kun täytyy valita suosikki Xysman tuotannosta.

Mutta vain useimmiten, koska Xysman diskografia on ällistyttävä matka räkäisestä grindcoresta siloposkiseen poppailuun, ja riippuu pitkälti päivästä minkä levyn meininki itseä kulloinkin eniten puhuttelee.

Itselleni First & Magical on ensimmäinen ja maaginen myös siksi, että uskalsin hypätä Xysman kyytiin juuri tämän levyn myötä. Tarkkakorvaisemmat metallikonossöörit olivat vinkkikuunteluttaneet jo Above the Mind of Morbidity -miniä (1990) ja Yeah-pitkäsoittoa (1991), mutta örinälaulut pelottivat vielä liikaa.

First & Magical -levystä lähtien oman musiikkimaun kulloisetkin kehityskäänteet kulkivat tasajalkaa Xysma-julkaisujen kanssa ja niiden ohjaamina. Jälkijättöisesti olen sisäistänyt ja ymmärtänyt myös yhtyeen alkutaipaleen Swarming of the Maggots -demon järjetöntä grindcore-tykittelyä myöten, ja löydän itseni varsin usein jankuttamasta Xysman edelläkävijyydestä milloin missäkin asiassa.

Näitä asioita ovat muun muassa erilaisten musiikkigenrejen suvereeni haltuunotto ja muokkaaminen omiin tarkoitusperiin sopiviksi, täydellisellä tavalla tuhnut soundit, kekseliäimmät tuotannollis-miksaukselliset ratkaisut, hillittömän omalaatuinen bändisvengi ja rumpalin päärooli tämän svengin rakentamisessa, vapaa assosiointi raskaan musiikin sanoitusaiheissa, riffien ja kitaramelodioiden huippuluokkaisuus, ihmisäänen käyttö melodia- ja rytmiinstrumenttina, kunnollisten bassokuvioiden keskeinen rooli pärisevässä kitararockissa, Black Sabbath -perinteen kunnioittaminen kuulostamatta Black Sabbath -kopiolta, viileät popkultuuriviittaukset graafisessa materiaalissa, luontevasti leso lavakarisma ja vapaus tehdä tasan mitä huvittaa rock’n’rollin suurimpana ydinarvona.

Muun muassa näissä asioissa Xysma on avannut latuja synkkään suomalaismetsään, ja muiden on ollut helppo hiihtää perässä.

­

Edelläkävijä ei välitä odotuksista

Jälkiviisaasti on helppo liittää Xysman seuraavien levyjen Deluxe (1994) ja Lotto (1996) tyyliratkaisuja osaksi suurempia kansainvälisiä stoner-, indie-, psych- tai garagerock-virtauksia. Jokin aikalais-Entombedin, Monster Magnetin, Dinosaur Jr:n ja Butthole Surfersin sekasikiö olisi voinut tehdä jotain vastaavaa.

Vähintään yhtä helppo on todeta levyjen olevan iloisesti irrallaan kaikesta, mitä Suomessa tai missään muuallakaan tuolloin tehtiin.

Levymyynnin ja muiden bisnesaspektien näkökulmasta levyt sekä putoavat tunnettujen myyntikategorioiden väleihin että haastavat bändin aiempiin siirtoihin tykästyneitä kuulijoita jatkuvalla muutoksella. Levykauppias ja ostaja pyörittelevät päätään äkkinäisissä käänteissä.

Bändi ei tunnu välittävän edes omista säännöistään. Juuri sen takia se on merkittävämpi kuin tyylikarsinoissaan tyytyväisinä röhnöttelevät kollegansa. Tähän pystyy vain vapaa sielu.

Arvaamattomasta sielun vapaudesta jonkinlaisen tavaramerkin rakentanut, toimintaansa samoihin aikoihin Xysman kanssa aloitellut Circle on erikoismusatyyppien keskusteluissa laaja kattokäsite, joka lyödään ensin pöytään ja sitten tarkennellaan levy- tai vuosilukupohjalta, minkä tyyppisestä yhtyeestä itse asiassa puhutaan.

Samaan tapaan Xysma on yhtye, josta puhuessa täytyy aina teroittaa, mistä Xysmasta kulloinkin on kysymys.

Helpointa on puhua levyjen nimillä, koska jopa perättäiset Deluxe-Xysma ja Lotto-Xysma ovat huomattavan eri asioita.

Deluxe on sekaisin mennyt aikakone, joka sotkee Bleach-levyn aikaisen Nirvanan äänittämään vuonna 1973 Lahden Microvox-studiolle vuosituhannen vaihteen skandinaavista action rockia, ja tempaisee bändin solistiksi death metalista innostuneen Elviksen.

Lisäksi löytyy Velvet Underground -henkistä taiderokkia Le Mans 66 -instrumentaalin muodossa, massiivinen avaruushevieepos So Divine ja Circlen riffihypnoosilta haiskahtava sisarteos So Divine (reprise). Head Off voisi urkuriffiensä ja yleisen soittosykkeensä puolesta löytyä myös joltain Larry and the Lefthandedin varhaiselta seiskatuumaiselta, mutta senkin reippaat Let’s Go -huudahdukset laulaja Joãnitor Mustaco kärisee kuin kaktuksen niellyt Lemmy Kilmister.

Kosmiseen riffijyrään ja Otra Romppasen särkyvältä sydämeltä kuulostavaan kitarasooloon päättyvä lopetusbiisi Viewmaster kertoo nimenomaan siitä lelusta, jolla lapsena katseltiin kolmiulotteisia kuvia. Heavy as fuck!

Skaala on siis mieletön lp:n sisälläkin, mutta lopputuloksena on kansia myöten linjakas kokonaistaideteos. Xysma kuulostaa nimenomaan siltä, että se tekee kaiken innoissaan, eikä luo itselleen etukäteen konseptuaalista vankikoppia tai pysähdy kappaleiden välissä miettimään, että minkäs tyyppistä musaa tässä nyt oltiinkaan tekemässä. Saati jotain kohdeyleisöjä.

Se on liian metal puritaanisille rokuille ja kummallisen tumppua seiskarijytää teknisesti brutaaleille hevihirviöille. Avomieliselle musiikin rakastajalle se on ehtymätön aarrearkku.

Lotto puolestaan kuulostaa vähän siltä kuin aikakone hakisi Union Carbide Productionsin vuodesta 1987, käväisisi 2010-luvulla syöttämässä yhtyeelle synteettisiä bailuhuumeita, koukkaisi mukaan 60-luvun lopulla skitsahtaneen Brian Wilsonin ja matkaisi Josh Hommen aavikkostudiolle, jossa Thurston Moore sattuu lomailemaan.

Varsinaista metallia saa jo hakemalla hakea, vaikka se yhä kummittelee muutamissa eeppisissä kappalerakenteissa ja useassa tapporiffissä.

Studiotekniikasta revitään tällä kertaa irti mitä mielikuvituksellisimpia mahdollisuuksia, vaikka viitekehys on yhä vanhoilta psykedelialevyiltä eikä vuoden 1996 ”modernista ammattilaissoundista”. Laulutyylittely käväisee Lemmy-leveleillä mutta tavoittelee janan toisessa päässä myös Olavi Virta -sävyjä.

­Loton yhteydessä täytyy suomalaisen epävarmasti aina mainita, että aloitusbiisi Shortest Route soi jossain kohtaa Brian De Palman elokuvassa Snake Eyes. Levyn huomattavasti tärkeämpi ansio on siinä, että se ei kuulosta välittävän vittuakaan, soiko se jossain elokuvassa, radiossa, stadionilla, sun mutsis korvalappustereoissa tai jossain tulevaisuuden Spotifyssä.

Lotto kuulostaa itsestään inspiroituvalta innostukselta. Se on metallisteille liian leppoisaa rokkia, ja ihan liian kovaa kovisten musaa indiepoppareille. Avomieliselle musiikin rakastajalle se on rajaton leikkikenttä.

Edelläkävijä astuu rohkeasti paskaan

Jokaisella Xysma-äänitteellä on tunnelman oudosti katkaisevia väliosia, suhteettoman pitkiä biisien loppuosia, erittäin kummallisia miksausratkaisuja, yllättäviä suvantoinstrumentaaleja, päämäärätöntä hämyilyä ja kaikenpuolista perustelemattomuutta, jonka joku kovempi tuotantokoneisto tai uraorientoituneempi yhtye olisi leikannut pois ja rutannut studion roskikseen. Jopa grindcore-Xysma pystyy hämyilemään oudosti!

Editoinnin tuloksena olisi varmasti ollut sekä helpommin lähestyttäviä että hitikkäämpiä täsmärocktuotteita, mutta myös auttamattomasti tylsempiä kuunteluelämyksiä.

Osa Xysman tuotannon viehätystä on siinä, että sen kanssa ei tarvitse olla koko ajan samaa mieltä. Se luikertelee itsensä vapaaksi analyysin kahleista sinne minne paras taide aina kurkottaa, järkiperustelujen ja tarkoituksenmukaisuuden tuolle puolen.

Kaksi viimeistä Xysma-levyä, jonkinlaiseksi halpis-singlekokoelmaksi naamioitu Singles (1997) ja ihan oikea pitkäsoitto Girl on the Beach (1998), sisältävät timmien hittibiisien lisäksi kiitettävän määrän vaikeammin perusteltavaa haahuilua. Mikäli luottaisi internetin marinapalstoilta kerättyihin mielipiteisiin, voisi luulla, että nämä levyt eivät ole tutustumisen arvoisia Xysma-klassikkoja.

Marinanettiin ei ole tässäkään asiassa luottaminen. Ne ovat toki Lottoonkin verrattuna kevyttä musaa, ja ihan totaalista hippien soultutinaa verrattuna Fata Morgana -singleen (1990). Mutta omalaatuisen holtiton bändisvengi, sairaan toimivat riffit, puhuttelevat lauluosuudet, odottamattomat laulunaiheet, kreisit miksauskikat ja etenkin vapaus tehdä tasan mitä huvittaa loistavat yhä kirkkaina.

En keksi rock’n’rollille tärkeämpää ydinarvoa.

Xysma on soittanut 2010-luvulla häviävän pienen määrän keikkoja Svart Recordsin vinyyliuudelleenjulkaisujen yhteydessä soittaen tietenkin uudelleenjulkaistujen levyjen materiaalia. Aika ajoin kuuluu huhuja mahdollisista uusista Xysma-kappaleista.

En pidätä hengitystäni, mutta luotan siihen, että mikäli maailmaa vielä joskus siunataan uusilla Xysma-teoksilla, ne pettävät minun odotukseni ja tarjoavat tilalle jotain nerokasta, jota en vielä ole ymmärtänyt kaivata.

Ja painotetaan nyt vielä sitä, että Xysma-sanan selitys esimerkiksi Wiktionaryssa on ”material resembling bits of membrane in stools of diarrhea”.

Yhtä aikaa löysää ja tiukkaa paskaa!

Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/19.

Lisää luettavaa