The Bomb Squadin maailmanmaineeseen kantanut matka alkoi 1970-luvun lopun New Yorkissa dj-keikoilla. Kovan ytimen muodostivat Eric Sadler, Carlton Ridenhour eli Chuck D sekä Boxleyn veljekset Keith ja Hank. Iltojen draaman kaaren pähkäily kouli kuin varkain tulevaan työhön musiikkituottajina.
– Meidän juuremme ovat klubeissa, ja siellähän tulee soittaa biisejä, jotka niin sanotusti menevät jalan alle. Myös mielenkiinnon ylläpito tuntui tärkeältä, joten pakkasimme setteihin aina kaikenlaista, lokakuussa Suomessa dj- ja puhe-keikoilla käynyt Keith ”Shocklee” Boxley alustaa.
– Alkuillasta yleensä poppia, sitten soulin ja r&b:n kautta räppiin. Ihan lopuksi levylautaselle päätyi ehkä vähän housemusaa. Vaikka kannattaakin muistaa, että house ja hiphop jakoivat New Yorkin underground-skenen yhdessä vaiheessa niin jyrkästi kahteen leiriin, että osa porukasta oli ihan avoimessa sodassa keskenään. House murtautui aika pian myös pintaliitodiskoihin, mutta siellä oli menty koko ajan eri pelikirjan mukaan, enemmän kaupallisuuden ehdoilla kuin klubeissa.
Kansainvälisesti tunnustetuksi ilmiöksi paisunut The Bomb Squad syntyi vähän puolivahingossa. Public Enemyn alkuvuodesta 1987 ilmestyneellä debyyttialbumilla Yo! Bum Rush The Show herättivät huomiota paitsi Chuck D:n tekstit ja hänen ja Flavor Flavin räpit myös omintakeinen musiikki. Energisen vetävät biitit ja nerokkaasti yhteen sovitellut samplet muodostivat rikkaan äänikudoksen, joka oli kokeellinen, tarttuva ja ennenkuulumaton. Kollaasin omainen soundi alkoi herättää laajempaa huomiota reilua vuotta myöhemmin julkaistun It Takes A Nation of Millions To Hold Us Backin myötä.
– Onneksi meillä oli jo silloin iskevä otsikko. ”Bomb Squad” -nimi tuli totta kai alun perin Chuckilta, joka on ollut aina ylivertainen sloganien ja konseptien kanssa. Aloimme saada ulkopuolisia tarjouksia ja lähdimme usein mielellämme messiin. Levylafkojen tuki oli alkuun olematonta, mutta kurssi kääntyi. Pienet jutut näyttelivät muutoksessa tärkeää roolia. Moni esimerkiksi luuli, että It Takes A Nationin avaava livesample Hammersmith Odeonin keikalta oli vain leuhkimista, mutta se oli suora viesti bisneskumppaneille. P.E. oli jo lyönyt läpi Lontoossa, ja muu Eurooppa seuraisi perässä.
Kun Miss America -kisan ensimmäisenä mustana naisena voittaneen Vanessa Williamsin laulajanuraa käynnisteltiin, vastasivat Public Enemyn taustavoimat levy-yhtiön huutoon. Jälkiviisaana Shocklee toteaa, että se oli vikatikki.
– Meiltä tilattiin remix biisistä (He’s Got) The Look jo reilusti ennen The Right Stuff -albumin julkaisua 1988. Ja niinhän siinä kävi, että meidän soundistamme tehtiin ikään kuin mallinne, jonka varaan koko levyn äänimaailma rakennettiin. Saimme palkkion yhden biisin uudelleenkäsittelystä, vaikka valmiin pitkäsoiton äärellä kävi päivänselväksi, että meille olisi kuulunut paljon kattavampi tuottajakrediitti ja -palkkio. Lopulta aika karvas oppimiskokemus.
– LL Cool J teki samoihin aikoihin kolmoslevyään Walking With A Panther, ja mekin pääsimme mukaan. Olen aina tykännyt LL:n tyylistä, ja mielestäni It Gets No Rougher -biisi onnistui kaikin puolin mallikkaasti. Se oli hyvä projekti.
Arvostetun tuotantoryhmän nimen saaminen oman musiikin yhteyteen on houkuttanut kaikenkarvaisia toimijoita.
– Kyllähän meille varsinkin aluksi ehdoteltiin kaikenlaista, mutta pidimme ohjat aina tiukasti omissa käsissä ja toteutimme muiden toiveita hyvin harvoin – jos silloinkaan. Panostamme muidenkin projekteihin kuin omiimme ja olemme aina puskeneet kovasti hommia, jotta kaikkiin juttuihin saadaan jotain yllättävää jenkaa. Aika hyvästä esimerkistä käyvät Don’t Be Afraidin eri versiot, jotka teimme Aaron Hallille Juice-leffan soundtrackin (1992) tiimoilta.
Ankaraa ja aggressiivista soundia, josta tuli The Bomb Squadin tavaramerkki, ei Shockleen mukaan koskaan kehitelty tai jalostettu tietoisesti. Tuotantojen maskuliininen ominaisilme peilasi silti hyvin tekijöiden asennetta musiikin työstämiseen ja mustina taiteilijoina toimimiseen. Brändin maineen varjeleminen tuntui toisinaan tärkeämmältä kuin siltojen polttamisen välttäminen.
– Jos kutsu kävi hankkeeseen, jossa ei omasta näkökulmasta ollut tolkkua, me yksinkertaisesti kieltäydyimme. Ja samat sävelet, kun remix-pyyntöjä alkoi toden teolla sadella.
Shockleen veljekset ja Sadler työstivät biisiä nimeltä Welcome To The Terrordome, joka kohosi yhdeksi Public Enemy kolmosalbumin Fear Of A Black Planetin kulmakiveksi, kun laulaja ja lauluntekijä Keith Sweat sattui poikkeamaan studiolla.
– Keith, joka oli lyönyt läpi new jack swingin eli hyvin erilaisen tyylin kautta, oli aivan mehuissaan biisistä ja sen soundimaailmasta. Hetken kuunneltuaan hän alkoi tapailla päälle jotain omaa melodiaansa. Me vilkuilimme syrjäkarein toisiamme. Kaikki tiesivät, miten vastaus kuuluu, jos Keith pyytäisi biisiä tai jotain vastaavaa itselleen. Ja totta kai hän pyysi! Emme silti olleet ikinä tietoisesti ilkeitä. Mutta The Bomb Squad tekee niin rankkaa kamaa, etteivät kaikki artistit pärjää sen kanssa. Bell Biv DeVoe oli erikoinen tapaus. Jätkät eivät olleet ensi sijassa räppäreitä, eikä heidän bostonilainen aksenttinsa minusta tahtonut asettua meidän musiikkiimme. Poison-biisillä palikat kuitenkin loksahtelivat kohdilleen.
– Ice Cuben kohdalla ei tarvinnut harkita hetkeäkään. Kun hän lähti lätkimään N.W.A:sta ja halusi meidät mukaan ensimmäisen soololevynsä tekoon, käynnistimme koneet saman tien. AmeriKKKa’s Most Wantedista (1990) tulikin aika onnistunut itä–länsi-fuusio. Näin kyllä kävi pääosin siksi, että Ice Cube räppää aika epäkalifornialaiseen, nopeaan ja kiukkuiseen tapaan. Kiinnitän tuottajana todella paljon huomiota ulosannin detaljeihin. Kuinka hyvä flow, millaiset kadenssit? Etelän räppärit esimerkiksi tekevät keskimäärin hitaampia biisejä, koska sikäläinen puhetapa on niin paljon raukeampi.
Shocklee tunnistaa linkit trapin ja brittiläisen drum & bassin välillä, mutta ei osaa arvella, mikseivät Roni Size, Chase & Status, Goldie, 4hero ja muut koskaan lyöneet kunnolla läpi Pohjois-Amerikassa.
– Minä ja Hank rakastamme supermatalia taajuuksia ja sitä, kun räppäri siirtyy välillä tuplatempoon, joten olimme kyllä välittömästi kyydissä. Soitimme viitisentoista vuotta sitten New Yorkissa dj-keikoilla dubsteppiä, mutta sekään
ei jostain syystä oikein tavoittanut jengiä. Ehkä staili ei breikannut USA:ssa, koska meidän kulttuuristamme ei ole Jamaikalle yhtä suoraa ja vahvaa linkkiä kuin Lontoosta tai Bristolista. Omaan makuun monen drum & bassin tekijän suosima sankka äänikuva kyllä osui ja osuu.
Shockleen mielestä The Bomb Squad ei jäänyt soundinsa vangiksi sen enempää kultakaudellaan kuin myöhemminkään. Kaapista ei löydy luurankoja eikä kaulassa roiku albatrosseja.
– Omissa hommissa katse pysyy pallossa oikeastaan itsestään, vaikka vakiintuneita toimintamalleja pitää totta kai säännöllisesti haastaa. Muille tehtävien juttujen laaduntarkkailun kanssa pitää pysyä tietoisemmin hereillä. Olemme välttäneet monta hutia yksinkertaisesti kieltäytymällä yhteistyöstä. Sillä ontuvat kollabot ovat haitallisia kaikille osapuolille. Jengi yllättyisi jos kuulisi kuinka moni tyyppi on olettanut, että alkaa räpätä samalla voimalla ja auktoriteetilla kuin Chuck, kunhan vain tilaa biisin The Bomb Squadilta.
– Chuckin vahvuuksiin on aina kuulunut kyky kuulla ikään kuin demon tai varhaisen raakaversion yli, miltä biisi kuulostaa valmiina. Vaikka musan jälkituotanto ei edes suoranaisesti osu hänen tontilleen.
Shocklee lupaa tehdä tarvittaessa biisin hyvinkin alkeellisista lähtökohdista. Joskus onkin hedelmällisintä, kun pääsee sovittamaan artistia ja musiikkia toisilleen jo lähtöruudussa.
– Inspiraatio irtoaa pienistäkin elementeistä. Riittää, kun saan tekstin ja sen kaveriksi tempolukeman tai ehkä jonkun grooven. Ja jos puhutaan teknisestä toteutuksesta, musan tekohan käy tänään suorastaan lapsellisen helposti. Mutta tähän moni myös kompastuu. Osa nykypäivän biiseistä on sovitettu niin kelvottomasti, että kuunteleminen nostattaa myötähäpeän tunteita.
Keith Shockleen merkittävimmät saavutukset voi tarkistaa vaivatta monesta lähteestä. 61-vuotiaana yhä aktiivinen dj ja tuottaja innostuukin puhumaan parista projektista, jotka eivät päässeet paistattelemaan suuren suosion valokeilassa.
– Son Of Bazerkin vuoden 1991 debyyttilevyyn kohdistui odotuksia monelta suunnalta, mutta juttu kuivui kasaan. Toinen saman ajan hauska ja hyvin lupaava projekti oli The Young Black Teenagers. Ikävä kyllä he olivat haluttomia lähtemään Long Islandin kotikulmiltaan oikeastaan mihinkään. Ehkä kaverit olivat vähän liian nuoria, tiedä häntä. YBT:ssä kuitenkin riitti potentiaalia ja uskon, että homma olisi kasvanut todella isoksi, jos jätkät olisivat itse olleet aktiivisempia. Vähän vastaava projekti oli losangelesilainen The 7A3. He halusivat rankkaa Bomb Squad -soundia, mutta lopputulos (Coolin’ In Cali, 1988) ei kuulostanut oikein heiltä eikä meiltäkään. Levy edustaa hyvin sitä, mitä on jo sivuttu. Karisman ja ulosannin tulee olla iskussa, jotta ääni ja persoona leikkaavat läpi meidän tekemästämme musasta.
Shockleen mielestä tuottajan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu toppuutella artistia, jos tämä haluaa tehdä jotain, mikä ei toimi.
– ”Pysy omassa jutussasi”, on yksi tärkeimmistä ohjeista, jonka vastuuhenkilö voi lausua. Ja artistin pitää totta kai uskoa omaan juttuunsa. Muuten mistään ei tule mitään. Nuorilla riittää energiaa, mutta kohtaan toisinaan vähän henkilökohtaisia haasteita sisältöpuolen kanssa. Turhan moni pyrkii olemaan jotain, mitä ei oikeasti ole ja esittää ihannoivansa juttuja, joita ei oikeasti ihannoi.
– Muuan frendi toi kerran studiolle poikansa, joka alkoi räpätä aseista, huumeista ja niin edelleen. Totesin säyseästi, että tunnen muuten äitisi, etkä sinä taida ihan oikeasti edustaa noita asioita. Musiikin kuuntelijana minulla ei ole ongelmia sen maailman kanssa, mutta musiikin tekijänä ne kuviot eivät vedä puoleensa pätkääkään. Sama pätee niin sanotun päivänpolttavan musan tekemiseen. Trendejä tulee ja menee, enkä ole koskaan tajunnut sitäkään, miten kaikilla pitää yhtäkkiä olla tietynlaiset vaatteet. Varsinkaan hiphop-kulttuurissa, jossa on niin monta puolta.
”Kunpa tietäisitte, ketkä pääsivät karkuun” -tarinoita Shockleelta ei juuri irtoa. Beastie Boys oli aikoinaan jo sitoutunut tekemään debyyttinsä Rick Rubinin kanssa, kun perimätiedon mukaan myös The Bomb Squadin suuntaan lähti viesti.
– No joo… Ilmeisesti meidän soundimme oli tehnyt vaikutuksen. Hank sai tunnustelun parin biisin tuottamisesta, mutta rakas veljeni hylkäsi tarjouksen, koska ei innostunut hommasta. Ja kertoi koko tapauksesta minulle vasta joskus vuosia myöhemmin!
Olisi kiinnostavaa vierailla rinnakkaistodellisuudessa, jossa The Bomb Squad on tuottanut myös Licensed To Illin (1986) musiikkia. Monitahoisuudesta on harvemmin haittaa, ja Shockleen mukaan tiimin yhteenlaskettu ”record knowledge” hipoo järisyttäviä lukemia.
– Kukaan muu tai edes me erillämme emme yllä samaan mihin Eric, Hank, Chuck ja minä pystymme kimpassa.
Dr. Dre kyllä yritti aikoinaan tehdä vähän vastaavaa. Hidasti tempoa, valitsi sopivat George Clinton -samplet ja kutsui lopputulosta gangsta rapiksi. Eikä siinä mitään, homma toimi omilla vahvuuksillaan. Ja oli ihan yhtä lailla aikansa lapsi kuin meidänkin saman periodin tuotantomme.
Teksti: Petri Silas
Artikkeli on julkaistu Soundissa 10/23.