Tommi Liimatan Rollo-kirjasta selviää, että olit jo yläkoulu- ja lukioiässä aktiivinen tekemään kaveriporukalla omia videoita. Millainen merkitys nuoruuden puuhastelulla oli uskaltamiseen ja heittäytymiseen myöhemmässä vaiheessa?
– En koskaan ajatellut silloin uskaltamista, oli vain hienoa tehdä jotain luovaa kun siihen oli selkeästi palo. Videohommat oli lähtökohtaisesti vain itse valitsemalle yleisölle, sillä ajatuskin siitä, että koulukaverit näkisi ne, oli ainakin mulle täysin poissuljettu.
– Räppi oli epämuodikasta musiikkia 90-luvun Rollossa, joten sen julki tuominen oli suora tie negatiiviseen palautteeseen. Vaikka ekat äänitteet olivatkin ulosanniltaan aikamoista muminaa, tiesin olevani oikeilla jäljillä ja se kannusti jatkamaan. Niiden kyljessä kulkenut Muggles taas lisäsi musiikillista sivistystä niin yhteissoiton kuin bändikavereitten musavalintojen suhteen mitä soitannan välissä sitten kuunneltiin.
– Alun perin esiintyminen oli kivaa. Muistan kuinka jännitin, kun luokassa pidettiin esitelmiä, mutta kun pääsi sinne, huomasi että tämähän on aika kivaa. Yleisö, eli tässä tapauksessa muut luokkalaiset, seurasi paljon tarkemmin, kun itse oli innostunut ja tiesi, mistä puhuu.
Kun puhutaan 90-luvun alkupuolesta, niin rap Suomessa oli aika pienen piirin juttu. Oliko siis niin, että ihan ensin sinuun kolahti ennemminkin funk?
– Tottakai silloin oli ne Rock Steady Crew’t ja hämärä muistikuva on Grandmaster Flashin & Furious Fiven The Messagesta, mutta Prince ja Cameo olivat mulle ne kaksi merkittävintä. Samaan aikaan vihasin niitä, kun ne oli nätisti sanottuna niin ulospäinsuuntautuneita (naurua). Joku siinä kuitenkin oli, että jaksoin katsoa aina musavideon loppuun asti.
– Jos Prince oli oikein mahtipontinen, niin Larry Blackmon Cameosta oli jotain käsittämätöntä: laatikkotukka, mursuviikset, munasuojat ja polven yli olevat fuck me -bootsit. Ei sitä tajunnut mistä siinä oli kysymys, mutta se musa oli niin vastustamatonta. Vasta viime vuonna hommasin Word Up! ja She’s Strange -levyt vinyylillä. Cameon levyt on älyttömän kovia aina sieltä 70-luvulta asti.
– Nykyään ei tehdä enää noin villiä mainstreamia. Funk vei selkeästi sydämen, vaikka olen sitä mieltä, että rap-musiikki on funkin yksi sivuoksa.
Kuinka polttava oli nuoren miehen sanomisen tarve tuolloin?
– Silloin kun joskus 1990 kirjoitin ensimmäiset juttuni, niin halusi sanoa jotain painavaa. Sillon ei uskaltanut vielä tehdä suomeksi, koska ne suomalaiset vertailukohdat oli aika wäkkiä kampetta. Freestylen myötä löysin suomen kielen. Mulla on aina ollut ongelma suomenkielisten sanoitusten kanssa, vaikka hyvistä kavereista Liimatan Tommi oli mestari sanankäyttäjänä jo silloin.
– Nyttemmin olen löytänyt suomen kielen. Se istuu niin nätisti rap-musiikkiin. Vahvat konsonantit koot ja ärrät rytmitti sitä ihan uudella tavalla. Sen takia suomen kieli ja rap-lyriikka on musta todella hienoa. Siksi on hassua, miten ihmiset haluaa katkoa asioita pois. Suomen kielen kulmikkuus on mun mielestä rima, jonka yli on mahtava pomppia.
Millaisia sanankäytön esikuvia sinulla oli? Tai ajattelutapaasi vaikuttavia suunnannäyttäjiä?
– Jos muotoa ajattelee, niin se on tullut itseltä. Olin aika nirso suomenkielisen lauletun lyriikan suhteen. Mutta esikuvallisesti Chuck D oli hyvin merkittävä tekijä, aikaisessa vaiheessa tuli myös Erno Paasilinna. Kun oli reilu parikymppinen, niin alkoi löytää sieltä sen kapinallisuuden. Ja se simppeliys: kuinka lyhyeen tilaan hän pystyi sanomaan maailman.
– Jälkikäteen on tullut paljon esikuvia. Muodollisesti esikuvat oli pitkälti jenkkiräpistä. Chuck D oli sisällön kannalta merkittävä, mutta myös Boots Riley The Coup -yhtyeestä, Mac Dre ja Mac Mall Vallejosta Kaliforniasta, Too Short, Q Tip, A Tribe Called Quest, Outkast… Ne oli niitä, joista hain se funkin siihen.
Lappi-kuvauksista tunnetusta ja Petsamossa syntyneestä Paasilinnasta on lyhyt matka lappilaisuuteen, mistä sinut on myös tunnettu artistina. Oliko se alun alkaenkin tiedostettu identiteetti, jota haluttiin tuoda esille?
– Se ei varmaan muuten olisi tullut, mutta etelän räppibileissä meihin suhtauduttiin hyvin stereotyyppisesti poroina ja lappalaisina ja muilla yleistävillä termeillä. Se soti meistä sitä hiphopin universaalin veljeyden ja sisaruuden ideaa vastaan. Me oltiin koko porukka vähemmistöä 90-luvulla. Ehkä Helsingissä saattoi olla enemmän hiphoppareita, mutta muualla Suomessa se oli aika pienimuotoista. Bondattiin helposti ihmisten kanssa, jotka ei olleet isoista kaupungeista, koska heillä oli samanlaisia kokemuksia.
– Se loi meille sellaisen ”paskat, me just puhutaan siitä” -asenteen. Vaikka me muutettaisiin täältä pois, niin se identiteetti, mikä on syntynyt tässä kaupungissa syntyessä ja kasvaessa, tulee jatkumaan hamaan tappiin asti.
– Nuoret Herrat teki Rollofunk-nimisen biisin. Se resonoi Ivalossa ja Inarissa asti, vaikka siinä puhutaan Rovaniemestä. Anno Fallon Lapin gangsta -biisi oli jo koko Lapille. Muistan kun Ivalon keikalla tapasin ensi kertaa silloin 17-vuotiaan Edorfin.
Tulenkantajat taisi olla silti ensimmäinen kokoonpanosi, joka herätti laajempaa huomiota.
– Tulenkantajat oli minun taidehistorian tunnilla bongaamani nimi ja halusin joskus perustaa sen nimisen bändin. Ideana oli, että siinä ei ole räppitaustoja, vaan nimenomaan bändi. Se oli konsepti.
– Nuorten Herrojen ep syntyi, kun Hastin Janne – joka soitti sittemmin Väärässä Rahassa rumpuja – alkoi tehdä taustoja. Me soitettiin Jannen kanssa Mugglesissa samaan aikaan. Janne on niin mystinen mies, että hän saattoi tehdä sellaistakin, kun oli kuunnellut myös räppiä. Ne oli älyttömän hienoja taustoja. Sitä ennen olin kavereiden luona tehnyt taustoja Amigalla. Se oli aika suhisevaa kampetta.
– Jannen luona tehtiin kesällä 1999 ep Tulenkantaja. Oli selvää, että Nuoret Herrat oli aika löyhä porukka, eikä taidettu olla koko porukka kertaakaan edes samaan aikaan tekemässä biisiä. Siinä vaiheessa, kun Torvisen Juha Pokolta otti yhteyttä, meillä oli kaksi eri proggista. Päädyttiin siihen, etä Tulenkantajat on se, minkä hän haluaa nähdä. Silloin se lähti pyörimään isommalla. Nuoret Herrat toimi vielä Rovaniemellä, kun Tulenkantajat tuli jo Tampereelta.
Konsepti oli paperilla aika kunnianhimoinen. Elettiin kuitenkin mainstreamissa vain valkoisen miehen funkin aikaa.
– Ei Princeä pidetty funkina. Se oli popmusiikkia.
Tulenkantajat sulautui kuitenkin senhetkiseen suomenkielisen rapin toiseen aaltoon.
– Tottakai se oli myös sitä ihan senkin tähden, että se tuli samaan aikaan. En minä siihen aikaan tiennyt mistään Fintelligensistä tai Seremoniamestarista. Luulin että suomirap on yhtä kuin Frontpage, Nuera, Damn The Band, Illogic, Ceebrolistics, Davo, Raimo ja Kehäkettu, joka tunnettiin silloin Harakiri-nimellä. Me oltiin niin marginaalissa kuin vaan voi olla.
– Mä luulin, että se meidän juttu oli se mullistava meneillään oleva juttu. Eihän siinä kauaa kestänyt kun se oli jo koko kansan herkkua. Mitä se ei vielä tietenkään silloin ollut. Mutta näkyvyys oli jo ihan toisenlaista. Jyrki otti sen omakseen. Harva se viikko oli joku suomirap-artisti vieraana.
Mikä aiheutti Tulenkantajien päättymisen kolmen albumin jälkeen?
– Nyt jälkikäteen on helpompi puhua siitä, että bändin sisällä alkoi olla klikkiytymistä ja olisi voinut katsoa itsekin peiliin oman tekemisen suhteen. Olisi voitu olla aktiivisempia kommunikoimaan. Puhe siitä, että me lappilaiset ollaan suorapuheisia on paskapuhetta. Alun perin oli kyllä tarkoitus, että laitetaan homma vain telakalle, koska ihmisille oli tulossa niin paljon muitakin projekteja. Tomi (Krutsin) oli tietenkin Nollapisteen kanssa aktiivinen, meillä oli Sopan kanssa omat jutut ja Marko Olavilla (Ylianttila) oli jazzbändi, Hastilla miljoona projektia.
– Tietenkin siihen vaikutti se, että kun meitä oli paljon porukkaa, niin keikkaliksasta – jonka eteen nähtiin hirveä vaiva – ei oikein jäänyt enää rahaa. Tuli tunne, että oliko tässä enää mitään järkeä. Tottakai me tehtiin sitä rakkaudesta lajiin. Parhaimmillaan oli kahdeksan keikkaa yhdeksän päivän sisään. Fyysisesti ja henkisesti oli ihan romuna sellaisen reissun jälkeen. Se oli sama kerta, kun eteläisen keikka oli Turussa ja pohjoisin Ivalossa. Välipäivänä mulla oli pääsykokeet. Pääsin paikalle, mutta en päässyt opiskelemaan.
Sivusta seuraten tuntui, että siirryit tämän jälkeen juuri räppijuttuihin, ja tekemisen määrä tuntui kiihtyvän.
– En ole tuota aikaisemmin miettinytkään. Tulenkantajat vei hirveän paljon aikaa ja voimia. Keikat ja niistä palautuminen vei voimia, nautti alkoholia tai ei. Levyjen teko oli raskas prosessi. Deadlinet tappoi luovuuden.
– Olin myös oppinut sen tietyn toimintametodin. Yhtäkkiä huomaat, että kun istahdat illaksi alas jonkun tyypin kanssa ja teet pari biisiä, niin siinä jo vie paljon yhtä projektia eteenpäin. Oli vaan helppo antaa projektien mennä eteenpäin. Olen tiimityöskentelijä, vaikka tykkään yksinkin tehdä. Yleensä se toisen ihmisen läsnäolo inspiroi: miten se kommentoi asioita, mitä kulmia se näkee, miten se käsittää sun tekemän tekstin. Se saattaa käsittää sen ihan eri tavalla kuin sinä olit sen tarkoittanut. Sellainen avaa tien.
– Kun tullaan tähän päivään ja mietin Joku Roti Mafiaa, niin eihän sellainen olisi onnistunut 20 vuotta sitten, kun oltaisiin oltu parikymppisiä.
Keski-ikäisenä on helppo viisastella, että parikymppisenä on ollut vielä yllättävän lapsellinen.
– Ihmiset sanoo, että olisipa parikymppinen. Joo, kyllähän me nuoria haluttaisiin olla terveydeltään ja kropaltaan, mutta ei mieleltään. No fuckin way!
Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 2/21.