Saksofonistit ja trumpetistit paistattelevat valokeilassa, mutta yksi soitin jää jazzissa liian usein varjoon

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella jazzhuilusta, kysyy Matti Nives Jazz kiinnostaa -palstallaan.
15.4.2024 13:41

Välillä ilmestyy levyjä, jotka onnistuvat sekoittamaan pakkaa poikkeuksellisella tavalla. Eräs viime aikojen puhutuimmista levyistä jazzin liepeillä on kiistatta ollut Outkast-hahmo André 3000:n ambient jazz -eepos New Blue Sun, josta kaikilla tuntui olevan vankka mielipide suuntaan tai toiseen. 

Pitchfork nosti levyn framille “Best New Music” -arviollaan (8.3) ja tuntuu, että albumista on sanottu jo vähintäänkin kaikki tarpeellinen, joten tämä juttuni ei käsittele sinällään kyseistä 87-minuuttista levyä (jota en ole vieläkään muuten ehtinyt kuunnella kokonaan), mutta olisiko sinulla sen sijaan aikaa puhua hetki jazzhuilusta yleisemmällä tasolla? 

Kun mietin huilua jazzmusiikissa, tulee mieleen monia hienoja kappaleita, mutta instrumentti tuntuu jäävän jotenkin sivurooliin. Jos pohditaan puhaltajia, valtaavat saksofonistit, trumpetistit ja jopa pasunistit usein valokeilan. 

Hienoja huilistejakin toki on pilvin pimein (ja kyllä, osa heistä on myös saksofonisteja). Eräs heti mieleen tulevista on Herbie Mann (1930–2003). Amerikkalaishuilisti teki jazzia, joka groovasi kovaa ja oli myös varsin suosittua. Mannin vuoden 1969 albumi Memphis Underground on eräs kaikkien aikojen myydyimmistä jazz-albumeista ja oiva osoitus hänen souljazz-huilisminsa kaupallisesta potentiaalista. Vibrafonia levyllä soittaa muuten itse Roy Ayers! 

Hieman samanhenkisen groovemusan parissa operoi myös Bobbi Humphrey (s. 1950), jonka keskeisiin albumeihin kuuluvat Blue Notelle levytetyt Blacks And Blues, Satin Doll ja Fancy Dancer. Sittemmin Humphreyn huilugroovea ovat sämplänneet lukuisat räppärit Eric B. & Rakimista Mobb Deepiin. Myös Commoin Electric Circusilla vierailleen huilistin itselleni mieleenpainuvin sämplekäyttö kuitenkin on Wiz Khalifan ja Curren$yn ep Live In Concert (2013), jossa kaksikko räppää käytännössä Fancy Dancerin päälle biisi toisensa jälkeen. 

Siirrytäänpä jazzfunkista kohti André-henkistä meditatiivisempaa huilujazzia. Myös klasaripuolella vaikuttava James Newton (s. 1953) on tehnyt albumi toisensa perään hienoja new age -maailmaan kuuluvia vapaan jazzin mestariteoksia. Esimerkiksi vuoden 1977 Flute Music sopisi suoraan tuoreen Andrén syventäviin jatko-opintoihin. 

Toinen nostamisen arvoinen “rare” on Warren Jamesin (1922– 1994) herkän tutkiskeleva Floating On A Dark Wind, joka on nimeään myöten täydellinen private press -harvinaisuus. Albumin nimikkoraita on eräs koskettavimmista tietämistäni kappaleista ja voisi vaikka soida hautajaisissani. 

Oikeastaan tässä käsittelyssä on jazzhuilismin kaksi ääripäätä. Toisaalta herkkä, tutkiskeleva ja meditatiivinen spiritual jazz tai new age -huilujazz, ja toisaalta taas jopa poplistoilla aikanaan juhlinut funkahtava groovejazz. Kummastakin löytyy esimerkkejä myös kotimaasta. Vesa-Matti Loirin koko 4+20-albumi (1971) on suomijazzin huilukas merkkipaalu, mutta erityisesti luenta kappaleesta Coming Home Baby tuntuu saavan “spinnejä” dj:iltä yhä taajaan – kuten kuuluukin. 

Meditatiivisempaa huilujazzia suomalaistekijöistä on tarjoillut muun muassa Otto Eskelinen, joka tunnetaan esimerkiksi yhtyeistä The Mystic Revelation Of Teppo Repo ja Uusi Aika. Eskelisen Neli Kivi -kymppituumainen (Helmi Levyt, 2021) sopisi hyvin Andrén ja James Newtonin kylkeen. 

Kansainvälisen kentän tuoreempi kiinnostava jazzhuilunimi on Ketija Ringa Karahona. 25-vuotias latvialaislähtöinen ja Amsterdamissa vaikuttava artisti on profiloitunut yhtenä harvoista yksinomaan huiluun keskittyneistä aktiivisista uusista jazz-artisteista. 

Jazzhuilusta on moneksi, tässä vain pintaraapaisu. Mutta artikkeli ei olisi julkaisukelpoinen ilman mainintaa kaikkien aikojen kovimmasta huilujazz-bängeristä. Harold McNairin kappale The Hipster (1968) saa kaikki paikallaolijat takuuvarmasti energisoitumaan ja osan heistä todennäköisesti myös suuntaamaan kohti huilukauppaa ja siitä jazz-yhtyettä perustamaan. 

Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 3/24.

Lisää luettavaa