Maailmanlopusta laulavista artisteista ei ole nykyisin pulaa. Dystopioista on tullut klisee rock- ja metallibändien laulunaiheena. Yksi syy tälle kaiketi on se, että rockmusiikki on historiallisesti vähät välittänyt poliittisesta korrektiudesta, jolloin lauluja on tehty sosiaalisista tabuista, murhista ja onnettomuuksista – ja viimeisimpänä salaliitoista. Toisaalta rockmusiikki on ollut alusta asti kytköksissä yhteiskunnallisiin muutosvoimiin.
Vallankumous oli hippien kuten myöhemmin punkkareidenkin vakiosanastoa. Mutta mitä sitten, kun kriisi on totta, ja maailmanloppu vaikuttaa todella tulleen? Mikä merkitys ja rooli musiikille lankeaa kriisitilanteissa?
Koronaepidemia antoi parempaa näyttöä musiikin potentiaalista kriisinajan viestinnässä kuin mikään aiempi ajanjakso rauhan aikana. Koronakaranteenien aikana musiikin ystävien sydämissä läikkyi, kun uutisissa kerrottiin spontaaneista musiikkiesityksistä ja -yhtyeistä italialaisilla ja espanjalaisilla parvekkeilla. Siinä oli todistusvoimaa musiikin yhteishenkeä kohottavasta vaikutuksesta ja ihmisen inhimillisyydestä hädän keskellä. Karanteeniolosuhteissa kekseliäisyys kukoisti ja korona-aikana uusia medioita, kuten studio-live-streamaus, otettiin laajemmin käyttöön.
Koronakriisin aikana nähtiin myös maailmalla koordinoituja musiikillisia arvostuksen osoituksia etulinjassa olevien terveydenhuollon työntekijöiden panoksen tunnustamiseksi. Näiden ja monien muiden korona-ajan musiikillisten tempausten takana oli perimmäisenä tarve pitää yllä yhteiskunnan jäsenten luottamusta toisiinsa vaikeissa olosuhteissa. Sanoma oli selvä: me kaikki olemme samassa veneessä.
Ihmiset lauloivat myös liekkien repeytyessä historiallisen Notre-Damen katedraalin katon läpi huhtikuussa 2019. Tämä spontaani reaktio näytti heijastavan pariisilaisten tarvetta vakuuttaa toisilleen, että vaikka katedraali tuhoutui silmien edessä, heidän yhteisönsä jatkaisi elämäänsä. Musiikkia esitettiin myös katedraalille itselleen – kuin vakuutukseksi siitä, että vahingot korjattaisiin.
Kriisit eivät ole tähän loppuneet, vaan vaikuttaa siltä, että elämme jatkuvaa kriisien aikaa. Eristyneisyyden, epävarmuuden ja paniikin edessä musiikki on sosiaalinen balsami, joka rauhoittaa ahdistusta ja vahvistaa yhteisöllisiä kokemuksia. Tästä saatiin liikuttava esimerkki, kun Kiovan pommitukset jatkuivat lokakuussa. Kiovan metroasema täyttyi jälleen sadoista suojaa etsivistä ukrainalaisista. Ihmiset löysivät lohtua perinteisistä ukrainalaisista kansanlauluista. Mikä olisi meillä suomalaisilla se musiikillisen yhtenäiskulttuurin jäänne, joka aktivoituisi vastaavassa tilanteessa?
”Jopa surulliset laulut voivat auttaa meitä muistuttamalla meitä siitä, että tunteet eivät ole vain meissä, vaan ne ovat asioita, joita kaikki ihmiset käyvät läpi”, kirjoittaa musiikin professori Tim McKenry Australian katolisesta yliopistosta. Surullista musiikkia kuuntelemalla asioita voi suhteellistaa. Samalla omalle surulle voi saada ikään kuin vertaistukea laulun kertojan surusta.
Musiikkia käytetään kriiseissä myös psyykkaamiseen silloin, kun on pakko toimia, ja esimerkiksi armeijat hyödyntävät musiikkia muutenkin kuin seremonioissa ja marsseissa. Sotilaat kuuntelevat nopeatempoista ja aggressiivista musiikkia valmistautuessa taisteluun. Quantanamon vankilassa vangeille soitetaan siantappoheviä pelottelutarkoituksessa. Kriiseissä nostavat ääntään myös profeetat ja kansankiihottajat. Useimpien hengellisten laulujen tarkoitus on muistuttaa hävityksestä ja kauheudesta, kriisistä, mikä koittaa, jos lakkaamme palvelemasta jumaliamme.
”Musiikilla ei ole ainoastaan kyky jäljitellä tunteitamme, vaan sitä voidaan käyttää myös katarsiksen lähteenä, joka voi auttaa meitä käsittelemään ja ylittämään tunteita”, jatkaa Tim McKenry. Professori kertoo lisäksi, että molemmissa maailmansodissa australialaiset ”käyttivät nuottien kautta levitettyä suosittua laulua paitsi juhlimaan isänmaallisuutta myös auttamaan prosessoimaan yhteisiä menetyksen kokemuksia sodan miesuhrien muodossa ja juhlimaan ajatusta, että tapaamme jälleen.” Vastaavanlaisia uhrivalmiudesta ja jälleennäkemisestä kertovia lauluja lauletaan tänä päivänä Ukrainassa.
Yksi historian hienoimpia kuvauksia musiikin yhdistävästä voimasta nähdään Roman Polanskin tositapahtumiin perustuvassa Pianisti-elokuvassa. Raunioissa piileskelevä juutalaispianisti Władysław Szpilman jää kiinni Varsovan raunioita puhdistamaan tulleelle natsiupseerille Wilf Hosenfeldille. Szpilman esittää tälle Frédéric Chopinin Balladin nro 1 g-mollissa, mikä liikuttaa Hosenfeldia. Pianisti saa pitää henkensä.
Polanskin elokuvassa eri aatteita ja totuuksia korkeammalle nousee itse musiikki, joka tuntuu ihmisen saavutuksena yhtä uskomattomalta kuin aiemmin nähty totaalinen tuho. Täysin abstraktilta, mutta kouriintuntuvalta.
Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/22.