Väinö Karjalainen ei ole suuremmin tarvinnut johdatusta päätyäkseen musiikkialalle. Hän varttui musiikin ja erilaisten soittimien ja laitteiden ympäröimänä, joita hänen isällään J. Karjalaisella oli tapana tuoda kotiin. Soittamisen ohella äänen tallentaminen kiehtoi Väinö Karjalaista jo varhaisessa vaiheessa. Oli hienoa, kun nauhurille pystyi kerrostamaan useita raitoja päällekkäin, luomaan orkestraatioita, joita mielessään kuuli. Siinä oli jotain maagista, ja sama fiilis Karjalaisella syntyy yhä toisinaan studiossa, kun kasassa on hyvä ryhmä ja projekti.
– Meillä ei ollut kotona varsinaista studiota, vaikka isä koko ajan äänitteli jotain. Hän näytti laitteista jotain perusjuttuja, ja vähän vanhempana olin isän mukana studiossa. Kyselin paljon neuvoja tutuilta ja sain laitteita lainaan, Karjalainen muistelee.
– Omien juttujen äänittelystä se lähti. Suoritin yhden musiikkiteknologian kurssin lukiossa. Se oli tosi mielenkiintoinen ja hyödyllinen, mutta se on mun ainoa koulutus tälle alalle. Koulussa sana levisi, että tykkään tehdä näitä juttuja. Tuli sitten tehtyä muillekin demoäänityksiä ja myöhemmin ihan oikeita julkaisuja. Sitten se on riistäytynyt käsistä.
Lukion jälkeen Karjalainen opiskeli fysiikkaa Helsingin yliopistossa. Vaikka se ei liity studiotyöskentelyyn, sitä kautta on saanut työkaluja erilaisten ilmiöiden, kuten elektroniikan ja akustiikan ymmärtämiseen, mikä on helpottanut itseopiskelua.
Studiohommien lisäksi Karjalainen soittaa bassoa Tiisu-yhtyeessä ja Pekka Laine & The Enchantedissa sekä toimii rumpalina laulaja-lauluntekijä Nikita Titovin yhtyeessä.
– Tykkään soittaa ja olla esillä, ja välillä on ollut fiiliksiä, että olis kiva, jos olisi oma bändi tai joku mun oma juttu. Jossain vaiheessa saatan julkaistakin musiikkia omalla nimellä, mutta olen löytänyt mulle toistaiseksi sopivan alueen työskennellä. Koen että olen vahvimmillani siinä, että joku muu tuo sen ison vision, biisin pöytään, ja yhdessä mietitään, miten sen voisi toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla. Saan olla tekemisissä erilaisten ihmisten ja musiikkien kanssa, mikä on tosi palkitsevaa, vaihtelevaa ja mielenkiintoista.
Rockmusiikin tuottajia on usein mystifioitu, ehkä siksi, että tuottaminen on vaikeasti määriteltävä prosessi. Se on toisinaan Karjalaisellekin vaikeasti hahmottuva asia, se kun voi pitää sisällään hyvinkin monenlaisia asioita konkreettisesta, teknisestä työstä fiiliksen luomiseen ja kaikenlaiseen säätämiseen. Karjalainen kertoo identifioituvansa tekniseksi vanhan liiton tuottajaksi, jolla hän tarkoittaa sitä, että tuotantojen lähtökohtana on instrumenttien äänittämiseen.
– Modernimmassa tuotantokontekstissa, jossa puhutaan tämmöisistä elektronisista jutuista, tuottaja rakentaa usein sen koko äänimaiseman biiteistä, sampleista ja ohjelmoinneista. Se on helpompi ymmärtää, ja luulen, että tuota kautta monet sen tuottamisen mieltää, mutta minä en ole tämmöinen tuottaja. Olen keksinyt tällaisen luonnehdinnan, että mä olen bändin jäsen sen aikaa, kun levyä tehdään, ja se jäsenyys loppuu sitten, kun levy on valmis.
– Tuottamiseen voi liittyä sovituksiin osallistumista, sanojen sparrailua ja oikeiden tempojen ja ottojen hakemista. Ja koska olen tekninen tuottaja, niin mulla on vastuu äänittämisestä ja mahdollisesti myös miksauksesta. Sitten on tietysti kaikki käytännön asiat, studion buukkaamiset ja budjetissa pysyminen, ja jos levy-yhtiö on mukana, toimin ikään kuin siltana levy-yhtiön suhteen.
– Hyvä tuottaja osaa luoda hyvän ilmapiirin. Se on ihan tärkeimpiä asioita, että kaikilla on kivaa ja että tuottaja saa parhaan irti jokaisesta muusikosta. Myös jos bändin sisällä meinaa tulla erimielisyyksiä, sillä on merkitystä, miten tuottaja navigoi näissä tilanteissa.
Karjalainen jakaa Helsingin Vallillassa sijaitsevan Kvark-studion Pekka Nisun kanssa. Nisun sooloalbumit Papillon (2021) ja Kaiken täytyy mennä (2022) ovat olleet miesten yhteistuotantoja. Muita viime vuosien tuotantotöitä ovat esimerkiksi Tiisu-yhtyeen III-albumi sekä J. Karjalaisen hieno, uusia sävyjä tavoittava Soulavaris. Tänä vuonna Karjalainen on tuottanut joko yksin tai porukassa Ursus Factorya, Arppaa, Lyyti-yhtyettä sekä tehnyt erilaisia miksaustöitä.
Karjalaisen mukaan riippuu pitkälti artistista, millaiseksi tuottajan rooli muodostuu.
– Arpan kanssa on ollut sellaisia hienoja tilanteita – koska se bändi on niin kova – joissa biisit ovat hakeneet muotonsa studiossa ja mä olen toiminut hieman kuin kapellimestarina tarkkaamossa ja pyytänyt, että voisiko rummut soittaa tässä hiljempaa, laittakaa tuonne lisää säröä ja nostetaan tämän tempoa ylös. On hienoa nähdä ja kuulla, kun se kappale löytää lopullisen muotonsa. Arpan Valeria-albumia tehtäessä olivat tähdet kohdillaan!
– Koska Ursus Factory on duo, yhden kitaran pitää täyttää tilaa tosi paljon. Meillä on Jussin (Pelkonen) kanssa ollut tosi monimutkaisia kitaravahvistin-efekti-kombinaatioita, kun ollaan yhdessä haettu kullekin biiseille sopivaa soundia.
– Jukan Soulavaris oli tosi iso juttu henkilökohtaisella tasolla ja myös tekotavoiltaan erilainen. Jukka oli tehnyt kappaleista tosi hyviä Garageband-demoja. Yhdessä kuunneltiin niitä ja keskusteltiin siitä, mitä soittimia ja soittajia mihinkin tarvitaan, ja missä studiossa mitäkin tehdään. Ja kun se oli saatu hahmoteltua, buukattiin studiot ja kutsuttiin soittajat. Äänitin bändiä ja soittelin itse myös jotain juttuja sinne. Sen jälkeen jatkoin soundien prosessointia omalla studiolla. Jukka äänitti laulunsa itse, ja niistä oli useita eri mikeillä äänitettyjä versioita, joista valitsimme parhaat.
– Välillä oli tietysti erimielisyyksiä, mutta ei mitään normaalista poikkeavaa. Aina kun yhdessä intensiivisesti tehdään jotain näin henkilökohtaista, tulee tilanteita, jossa ollaan eri mieltä ja sanotaan asioita painokkaasti, mutta se kuuluu asiaan.
Nykytuottajista Karjalainen mainitsee esikuvikseen Blake Millsin, John Congletonin ja Jonathan Wilsonin, jotka kaikki operoivat Kaliforniassa americana-tyylisen musiikin parissa, vähän sivussa mainstreamista. Miksaajista Karjalainen nostaa esiin Shawn Everettin, ja jonka jälkeä on kuultu muun muassa The War On Drugsin levyillä.
– Etsiessäni inspiraatiota tutkin mieluummin uudempia, aikalaisiani tuottajia. Heidän töistään on helpompi ymmärtää, miten ne toimivat tässä ajassa. Vanhasta kaanonista löytyy varmasti paljon hyviä tuottajia, mutta niistä on vaikeampi saada infoa.
Karjalaiselle tärkeitä arvoja ovat teknisesti korkealaatuinen ja persoonallinen soundi. Silloin kun musiikki on tyyliltään vanhahtavaa, on tärkeää, että se on tuotu jollain tapaa nykyaikaan. Pastissien tekeminen on turhaa. Karjalainen ei arvosta tuottajia, jotka tekevät jokaisen artistin kanssa samat kikat. Tuotannollinen koristelu ei saa viedä huomiota pois itse kappaleesta, vaan tuotannon täytyy aina tukea artistin visiota.
– Silloin kun levyn tekemisestä tulee tuottajashow, se on väärä polku. Minulle artisti on aina se tärkein juttu. Voin hyvin kuvitella jonkun tuottajan joka sanoo: ”Kuunnelkaas nyt, näin sen pitää mennä ja mä teen tämän itse loppuun.” Yleensä sellainen johtaa huonoon lopputulokseen. Sen ei pitäisi ikinä olla niin, että jostain tulee joku oraakkeli, joka tietää kaiken ja tekee itse kaiken. Kun mä testaan studiolla jotain juttuja itsekseni, niin mua jännittää aina näyttää sitä artistille, että onko tämä yhtään sellaista, mistä hän pitää. Tämä ei tarkoita, etteikö minulla olisi tosi vankkoja mielipiteitä joistain asioista.
– Jos tulee erimielisyyksiä levy-yhtiön kanssa, kyllä me aina keskustellaan ensisijaisesti artistin kanssa, mitä mieltä hän on siitä. Eikä tarkoita sitä, etteikö levy-yhtiö voisi olla oikeassakin. Jos esimerkiksi sanoista ei saa selvää, niin se on ihan validi pointti. Mutta siitä ei tulis mitään, jos mä esimerkiksi lähetän levy-yhtiölle pyynnöstä sellaisen miksauksen, johon olen tehnyt muutoksia, mutta jota artisti ei ole hyväksynyt.
Tietokoneiden yleistymisen myötä monet studiotyökalut ovat muuttuneet hardwaresta softaksi. Ennen ainoa tapa oli mennä porukalla studioon, mutta nykyisin moni homma onnistuu etänä Internetin välityksellä. Karjalaiselle mieluisin tapa on yhä mennä mahdollisimman hyvään studioon hyvien soittajien kanssa. Silloin voi parhaimmillaan syntyä taikuutta, jota ei voi saavuttaa etänä työskentelemällä.
– Hieman halveksien käytetty termi ”läppärituottaja” viittaa siihen, että on tuottajia, joilla on läppärit, josta ne hakee kaikki soundit ja systeemit. Sellaisethan tekee tosi suosittuja biisejä tällä hetkellä.
– Yritän parhaani mukaan yhdistää nämä eri puolet. Äänitetty musiikki on mulle tärkein juttu, vaikka sen olisi joku omassa makuuhuoneessaan äänittänyt. Pointti on se, että siinä on äänitetty musaa, eikä se tule sen ”koneen sisältä”. Se on mun mielestä voimavara, että erilaiset työkalut on saatavilla, mutta on harmi, jos se tarkoittaa sitä, ettei enää äänitetä oikeasti.
– Se, millä tavoin ääntä voi studiossa muokata, on loputtoman kiinnostavaa, kun koko ajan tulee uusia työkaluja. Vaikka tykkään vanhoista työkaluista hirveästi, sen vanhan soundin päälle pitää laittaa jotain uutta.
– Monilla suosikkituottajillani on tapana äänittää oikeita soittimia, mutta sen jälkeen prosessoida niitä täysin surutta tosi vieraan kuuloiseksi. Kitara-basso-rummut-kokoonpano ei tarkoita sitä, että se olisi välttämättä joku ”classic rock -soundi”. Rumpuja voidaan ajaa särön läpi ja kitaroita manipuloida niin, että ne kuulostaa syntetisaattorilta. Uusilla työkaluilla voi tehdä ihan mielettömiä asioita, jos on vain luovuutta.
Teksti: Sami Nissinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/23.