”Ei rock’n’rollia voi opis­kella” – Arkistojutussa Smack vuonna 1985

Smack Soundissa 1/1985.

Vuoden 1985 ensimmäisen Soundin kantta koristi suuri rocklupaus Smack. Soundi lähti bändin keikkabussiin ja takahuoneisiin ottamaan selvää, millainen ryhmä oli innostanut Suomen nuorison ja kriitikot. Pauli Kososen kirjoittama pitkä haastattelu on julkaistu alun perin Soundissa 1/1985.

Jep, jälleen on yksi rockvuo­si takanapäin. Ennen kaik­kea tullaan 1984 kuitenkin muistamaan viidestä kundista, jotka palauttivat uskon todel­lisen rock’n’rollin hurjuuteen ja voimaan. Smack! 

Alkava vuosi tulee näyttä­mään, miten bändi pystyy asemansa vakiinnuttamaan. Takana on voitto Soundin Uusi kyky -sarjassa, pystyyn­kehuttu sinkku, suosikkilap­sen aseman toimittajien ja kriitikkojen sydämissä lunas­tanut lp, näyttävä esilletuon­ti valtakunnan radiossa ja tv:ssä. Legenda ennen aiko­jaan, Suomen paras rockyhtye… Smackit itse kohaut­televat olkiaan, katsotaan nyt… 

Joka tapauksessa odotuk­set ovat korkealla. 

JALASJÄRVI 14.12. 

– Kuuntele! Kartsa läis­käyttää kätensä yhteen. Läts… läts… läts… kaiku kimpoilee kummallisessa puolipallon muotoisessa hallissa. 

– Kei­kasta taitaa tulla melkoista puuroa, hän virnuilee. 

Jalas­järven urheiluhalli ei todel­lakaan ole ihanteellisimpia paikkoja rockbändin keikka­paikaksi. En ole varma, soveltuuko moinen peltikolossi hyvin mihinkään tarkoituk­seen. Salin toisella laidalla, tukevan rautalankahäkin sisällä punttejaan kolistelevat kaksi bodarinuorukaista saa­vat hekin jo aikaan sellaisen kaikujen kakofonian, ettei pa­remmasta väliä. 

Vastapäisellä reunalla viimeistelee Smack sounditsekkiään. 

– Vittu, ääni on ihan paskana, raak­kuu Claude ja sylkee sisuk­siaan lavalle. 

– Mä oon aina luullu, että kaikki on kiinni kurkusta, mutta nyt kun on mahakin sekaisin, ei henki tahdo pihistä ollenkaan, kori­see hän hetkeä myöhemmin rojahtaessaan pukuhuoneen penkille. 

Pohjanmaalla ollaan, sen tiedän ainakin ovella jököttä­vän järkkärin ulkomuodosta. Missään muualla Suomessa tuskin löytyy keikkapaikkoja ylläpitävien urheiluseurojen riveistä yhtä edustavaa otosta SM-tason painijoita järjestys­miehen nauhaa kantamaan kuin näillä jäyhillä lakeuk­silla. Lukuisista kokemuksista tiedän, ettei heissä periaatteessa ole muuta vikaa, kuin että he eivät ymmärrä rock’n’rollista pätkääkään. Tämän­kin vaitonaisen jässikän hoo­possa virnistelyssä on jotain outoa. 

– Sehän vahtii meitä , huomauttaa Manchuria puoli­ääneen. – Eikä esimerkiksi meidän kamoja. Samanlaista se on joka paikassa, me ollaan kuin jostain eläintarhasta ka­ranneita. 

– Tää on just sellainen paikka, jossa järjestäjät odot­taa näkevänsä vilauksen viinapullosta voidakseen sen var­jolla vetkuttaa keikkapalk­kion maksamista, huokaa Claude. 

”Järjestäjät odot­taa näkevänsä vilauksen viinapullosta voidakseen sen var­jolla vetkuttaa keikkapalk­kion maksamista.”

– Sitä iloa me ei teil­le suoda, me ollaan ihan pils­nerilinjalla, hän hihkuu ja hei­luttaa ykköspulloa järkän ne­nän edessä. 

Smackilla alkaa myös keik­kailun arki olla tuttua. Satoja kilometrejä bussissa keikalle, hätäinen lihapiirakka ja flip­perimatsi tienvarren huolto­asemalla. Kylmiä pukuhuoneita, humalaisia ”ihailijoita” ja nuivia järjestäjiä… 

– Kyllähän sitä joissain paikoissa tulee tiettyä kult­tuuriristiriitaa, mutta on myös mestoja, joissa bändejä kohdellaan asiallisesti. Kai se on muistettava, kuinka nuor­ta rockkulttuuri Suomessa on. Ehkäpä tämä meidän heiluminen on vanhemmista yhtä hassun näköistä kuin humppatanssit meidän silmin. 

– Eihän sitä kukaan jaksai­si näitä paikkoja kauaa kiertää, istua ja odottaa ja mat­kustaa, jos ei tosissaan haluai­si soittaa ja esiintyä muille. 

Smack Soundissa 1/1985. (Kuva: Riitta Sourander)

HURJAT POJAT? 

Muistan, kun tapasin Smackin ensimmäistä kertaa jutunteon merkeissä joskus alkukesästä. Tunnelma Lepa­kon treenikämpässä oli jok­seenkin nihkeä ja kundit hiljaisia ja varautuneita. (”Se oli meidän eka varsinainen haas­tattelu”, muistuttavat pojat jälkeenpäin.) Vasta myöhem­min opin tuntemaan heitä lä­hemmin ja huomasin heidät ryhmäksi mukavia nuoria rä­mäpäitä. Criminal-sinkun ja keikkojen vastaanotto olivat innostuneita ja homma alkoi loksahtaa kohdalleen. 

Antoi­ko julkisuus lisää itsevar­muutta? 

– Onhan toi julkisuudesta saatu esimaku ihan nastaa, mutta eihän koko media­juttu ole kuin välttämättö­myys tullakseen esiin. Kyllä me itse ollaan aina tiedetty, kuinka hyviä me ollaan, hah hah, jo sillonkin kun me ol­tiin helvetin huonoja! Ja kyl­lähän sitä alkaa tottua kaik­keen uuteen, mitä ympärillä tapahtuu ja ottaa sen luon­nollisemmin. Ennen sitä jännitti keikkaakin jo kaksi viik­koa etukäteen. 

”Kyllä me itse ollaan aina tiedetty, kuinka hyviä me ollaan, hah hah, jo sillonkin kun me ol­tiin helvetin huonoja!”

Tiedän Smackin myös remmiksi, joka ei vierasta tarjottuun olutmukiin tarttu­mista. Claude myöntää har­rastuksikseen kirjallisuuden ja väkijuomat, eikä syksyllä ol­lut Helsingissä montaakaan klubi-iltaa, jossa en olisi tör­männyt ainakin tukka silmillä hoipparoivaan Kartsaan, joka on muutenkin melkoisen säh­lärin maineessa. 

Kun On You -albumi lokakuussa nä­ki päivänvalon, olin jo hy­vää vauhtia valmistautumassa uuteen haastatteluun, jossa al­kajaisiksi olisi juotettu jokai­selle pullo kirkasta… 

– Hah, sanoo Kartsa. – En mä juo varmaan enempää ku säkään; vitsi on vaan siinä, että mä oon sua päätä ly­hyempi ja painan kakskyt ki­loa vähemmän. Mulle se on pikku viski ja nakit! 

– Hei, koeta muistaa, et­tä me ei juoda koskaan en­nen keikkaa, painottaa Cheri. – Vapaa-aika on asia erik­seen. 

No, loppujen lopuksi tuol­ta haastattelulta ja minun alhaiselta lehtimiesmoraalilta­ni pelasti bändin Soundin päätoimittaja, joka epäili moi­sen lystin tekevän liian ison loven lehden edustustiliin. Toiseksi parhaaksi vaihtoeh­doksi tehdä haastattelua jäi sitten lähtö mukaan keikalle. 

Lido, bändin manageri ja keikkamyyjä, ei suhtaudu ai­nakaan liian suojelevasti orkesteriinsa. Äänessä on kui­tenkin lämmin sävy, kun hän kertoo näiden ”roistojen” toi­lauksista. 

– Yhtenä päivänä, kun täällä ei ollut ketään pai­kalla, ne olivat vittuillessaan yrittäneet sytyttää toimiston oven tuleen, hän selittää, kun sisään astuu sattumalta kolme kyseisen koplan jäsen­tä. 

Cherin nenä on pahasti ruvella. 

– Diinarit paukutti­vat kuonoon toissapäivänä, kuuluu ”itsestäänselvä” se­litys. 

Tästähän tulee vielä kiva reissu, tuumaan minä, kun juntit peräkylillä päättävät tulla näyttämään Stadin pel­leille närhen värkit… 

Lido li­sää löylyä kiukaaseen alka­malla muistella omia Kaleva­la-aikojaan, kun ”Kylän kin­git tulivat lavan eteen leik­kaamaan saksilla sun puntteja halki samaan aikaan kun olis pitäny vääntää hirmu soo­loa!” 

Sovin keikalle lähdöstä ja painun ostamaan puukkoja ja puntareita.

ROCK‘N’ROLLIA JA POLITIIKKAA

Okei, olen kyllä kuullut paljon muitakin juttuja kun­dien törmäilyistä ja kahnauk­sista, mutta on liioittelua mennä väittämään Smackia erityisen pahamaineiseksi joukkioksi. 

Minkälainen Smack sitten voi olla ulkopuolisen silmin? Jos esimerkiksi Hanoita luon­nehditaan ”kauniiksi” bändik­si, niin näiden heppujen ulko­muoto vetää vahvasti ”ruman” tai ”sotkuisen” puolelle… It­seäni on jäänyt kaivelemaan bändin lehdistöesite, biogra­fia, jossa maininnoilla enti­sistä koulupinnareista, pikku­varkauksista, Kinden lukutai­dottomuudesta, Kartsan (ly­hyestä) linnareissusta jne. tue­taan kuvaa ”rock’n’roll-lain­suojattomista”. 

Yleensähän biot tulee sivuuttaneeksi pelk­känä sanahelinänä, mutta täs­sä on bändi itse ollut asialla. Te siis haluatte antaa tar­koituksella itsestänne tällai­sen kuvan? 

– Sä kyllä ajattelet asioita illan liikaa. Kyllä se kuva pi­täisi syntyä meistä itsestäm­me. Ei me ruveta antamaan mitään erityistä kuvaa itsestämme, huh huh… 

Monet piisien teksteistä kuitenkin tukevat tiettyä asen­noitumista ympäristöön? Claude? 

– Ne ovat täysin henkilö­kohtaisia fiiliksiä, eikä mi­tään poliittisia julistuksia tai kannanottoja. Maailma nyt vain on sellanen, on aina ol­lut ja tulee olemaa, että jokainen tsiigaa omaa napaansa ja kelaa omia juttujaan … Ei ole olemassa mitään vuotta 1984, kaikki ne on saman­laisia! 

Entäs sitten alkava YK:n nuori­sovuosi? Kun on melkoisen selvää, että bändit laidasta lai­taan tulevat saamaan sen mu­kana keikkoja, niin onko Smack valmis lähtemään kenen tahansa järjestämään nuo­risotapahtumaan? 

– Jos sä tarkoitat, että jos järkkäävä taho on esi­merkiksi joku poliittinen puo­lue, niin se ei merkitse meille mitään. Sinisalo tai Siitoin, kaikki menee, huomauttaa Manchuria. 

– Raittiusseuran keikoille ei lähdetä!, nauraa Kinde. 

– Tärkein juttuhan siinä on se, että yleisönä on nuo­risoa. Kyllähän niistä myö­hemmin voi tulla vaikka mitä, tietokoneinsinöörejä ja spur­guja ja siltä väliltä, mutta nyt ne on nuoria ja haluaa tulla tsiigaamaan hyvää bän­diä, eikä se kenen järjestä­mä juttu on, paina niin pal­joa. 

Ainakin pelkkä ”politiik­ka”-sanan mainitseminen saa keskusteluvolyymin nouse­maan. Claude kiteyttää diplomaattisesti: 

– Valehteleminen ainakin on vitun nastaa! 

Äh, onneksi kundit pai­nuvat lavalle ja palauttavat mieleeni, mistä loppujen lo­puksi on kyse. Tiukasta ja hi­kisestä musiikista, jossa piste­tään kaikki peliin. Huomaan jännittäväni bändin puolesta. Perhana jätkät, näyttäkää Ja­lasjärvelle, miten ilkeätä rokkia pitää rapata! 

Ja kyllä se näytetään. Vaikka akustiikka on aivan onneton ja Clauden laulumik­ki reistaa vähän väliä, ei ku­kaan pari-kolmesatapäisestä yleisöstä jää kylmäksi. Itse asiassa Smack on niin aito kuin rockbändi voi olla. Kau­kana on Popedan aikamies­orkesterin jukeboxhumppa ja pellemeininki – nämä nuoret hurjat elävät keikkansa joka minuutin. 

Reilun tunnin setti sisältää albumin piisien lisäksi pari uutta, vetäväriffistä kappaletta ja sovituksen vanhasta Free-klassikosta Wishin’ Wel­listä, joka istuu mainiosti muuhun materiaaliin. Huip­puina toimivat pitkitetty ja uudelleenmuokattu Little Cunt ja encorena Crimi­nal, joka hyökkää päälle myrskyn viimeisenä merkki­nä. Sanokaa mitä haluatte, mutta Criminal kokonaisuu­tena tiivistää Smackin koko rajun olemuksen pähkinänkuoreen. 

LEVY JA PIKKU PAKSUKAINEN 

Pass That Bottle, toinen illan uusista biiseistä ja toinen erinomainen ”motto biisi”, tuumailen loikoessani bussin laverilla jossain Jyväskylän tienoilla. Päivä on puoli kolme ja matkaa seuraavaan mes­taan Juvaan on ties mitä. Suurin osa bändistä ja roudareista torkkuu tai selaa ha­jamielisenä morgankaneja ja kottoneita. 

Takana on huo­nosti nukuttu motelliyö – tai pikemmin hyvin valvottu. Cheri, Claude ja Kartsa ovat kukkuneet ylhäällä aina aami­aisen tarjoamiseen asti ja hot­kineet pohjattomiin vatsoi­hinsa mm. koko motellia var­ten tarkoitetun kinkkutarjot­timellisen. Minä, vanhus, nu­kun yli kahden herätyskellon pärinän ja saan tyytyä enää rippeisiin. Perhanan ruipelot, mihin raameihin te oikein syötte? tuhisen tunkiessani perunalastuja kurisevaan massuuni. 

– Taidat olla vähän petty­nyt hurjaan keikkaelämään? kysyy Manchuria ja pahoit­telee kesken loppuneita viske­jä. 

– Noilla taisi kyllä olla naisia yöllä huoneessa, mut­ta luultavimmin ne piti top­patakit visusti leukaan asti napitettuina, hahhaa! 

Vastauksena on epämää­räistä mutina Clauden suun­nasta, joka kaivelee kynsiään Stiv Batorin surullisenkuului­salla ”savukkeensytyttimellä”.

– Vitsit sikseen!

Juttelemme uusista piiseis­tä. Pass That Bottlen lisäksi kuulen ensimmäistä kertaa Sleepin’ On A Firen, jossa Manchuria laulaa kertosäkeet. Se jää välittömästi mieleen soimaan ja ehdin jo ehdot­taa sitä seuraavaksi sinkku­valinnaksi.

– Näkee nyt. Meillä on aika paljon muutakin mats­kua ja nyt ollaan viikon ajan treenattu siten, että Kartsa soittaa joissain sopivissa pii­seissä urkuja, oikein kunnon Spencer Davis Groupin soun­deja. Se laajentaa keikka­ilmettä aika mukavasti, hän pohtii.

On You on varsin upea ja tyylipuhdas kokonaisuus. Johtuuko se pelkästään siitä, että sinä sävellät piisit? 

– No, useimmiten minä kehitän jonkun riffin, ja Claude tekee siihen tekstin ja laulumelodian. Yhdessä sitten sovitetaan lopullinen tulos. En tiedä, musiikista meillä tulee harvoin mitään riitaa, kaikilla on niin samantapaiset jutut päässä. Sisäinen demokratia voi muuten prikulleen nou­datettuna saada tosi kummia muotoja. Mä soitin aikoinaan yhdessä bändissä, jossa yksi toinenkin kaveri teki piisejä ja se meni kyllä ihan lapselli­seksi tappeluksi. ”Nyt ollaan treenattu kahta sun piisiä, nyt treenataan kahta mun!” Meillä tämä toimii ihan hyvin näin. 

Kuinka paljosta on sitten kiittäminen T.T. Oksalaa, jo­ka on tuottajista ehdotonta ykkösluokkaa? 

– Oksalan kanssa on men­nyt helkkarin hyvin aina siitä lähtien, kun se joskus vuosi sitten, kun me Tampe­reella soitettiin Hanoiden lämmittelijänä ihan paska keikka, käveli takahuonee­seen ja sanoi alkavansa mik­saamaan meitä. Mikähän ihme paksukainen toi on, me funt­sittiin, mutta se on tajunnu alusta alkaen koko jutun. Sen kanssa tuli myös stu­diossa tehtyä hommia, poh­jat kerralla sisään ja seuraava! Kitaroita joutui kyllä hiomaan, niin kuin Skin Alley, toi sun suosikkipiisi. Mä väänsin sitä sooloa var­maan kymmenen kertaa, eikä onnistunut. Sitten mä her­mostuin ja vedin oikein kun­non räpellyksen ja siinä se oli! 

– T.T. miksasi meitä kaikil­la festareilla kesällä, mutta se inhoaa bussissa istumista yli kaiken, eikä varmaan ehtisikään kaikilta studiohommil­taan, joten nykyään meillä on uusi kundi. 

Mihin suuntaan Smack on kehittymässä? 

– Ei sitä voi suunnitella. Sitä mukaa, kun me kehity­tään ihmisinä ja muusikkoina tulee aina jotain uutta eteen. 

Voisitko kuvitella esimer­kiksi opiskelevasi musiikkia? 

– Ei rock’n’rollia voi opis­kella, pitää tietää mitä haluaa soittaa ja tree­nata sitä. Mä olin joskus –78 Pop- ja jazz-opiston kesä­leirillä ja se kyllä tappoi fii­likset ihan kokonaan, opetta­jat olis sopinu paremmin ma­tikan tunneille. No tietysti ihan alkeita opetellessa on hyvä olla joku näyttämässä mallia, mutta siitä eteenpäin olet oman luovuutesi varassa. 

TULEVAISUUS 

Tavastia 3.12. ”There’s a very good Finnish band around, The Smack. This is for them!” Stiv Bators omis­taa Lordseineen Seducer-pii­sin suomalaiselle suosikkibän­dilleen. Smackin lp:n soit­taminen englantilaisille on ollut aiheuttaa mielenkiintoi­sia seurauksia. Lords haluaa Smackin ehdottomasti mu­kaansa ”support actiksi” Rans­kan-kiertueelleen, mutta neuvotteluvaiheessa tapahtuu kömmähdyksiä, jotka saavat kiertuemanagerin pyörtämään kelkkansa. Syytä udellessani laskeutuu viisikon ylle tus­kastuttava hiljaisuus. 

– Siitä on ihan turha pu­hua… Manchuria napsauttaa nauhurini pois päältä. 

– Tai sanotaan, että me tuhrittiin se kännipäissämme… Jos so­pimuspaperit allekirjoitetaan, niin puhutaan lisää sitten. Musiikkibisneksessä on turha luottaa vielä mihinkään lu­pauksiin ja puheisiin. Kyllä­hän kaikki Manowarit ja W.A.S.P.it ovat olleet innois­saan nähtyään meidän ku­viamme ja kuultuaan levyä, mutta … 

Eikös tuo kiinnostus kui­tenkin osoita jotain tasosta ja mahdollisuuksista? Olisitte­ko nyt valmiita lähtemään Suomen rajojen ulkopuolelle? 

– Totta kai. Jokaiseen mestaan, mihin vaan pääsee joutumatta itse maksamaan keikalle pääsystä. 

– Mutta onhan tässä Suo­messakin vielä koluamista… 

Entäs Skandinavia? Levy on julkaistu Norjassa ja Ruot­sissa. 

– Kyllä jotain keikkatar­jouksia on tullu, mutta tur­haahan se on lähteä johonkin Osloon yhtä pistokeikkaa var­ten. 

JUVA 15.12. 

Pimeys on jo laskeutunut, kun illan ”tanssiorkesteri” kaartaa Juvan Kaarihallin nurkalle keikkabussillaan. Lisää kulttuuriristiriitaa, ajattelen, kun vastaan tulee paikan vahtimestari, vanha savolais­mies huopatossuissaan ja kar­vareuhkassaan. Avoimen epä­luuloisena hän silmäilee pakkaslumessa pikkukengissään harppovia nahkatakkisia pit­kätukkia. Luultavasti hän mielessään toivottaisi ”muusi­konretaleet” tukkimetsään töihin. 

– Mitenkähän mahtavat Helsingin soittajat pärjätä? 

Suonikkaat kädet kaivavat pilliklubilootaa. 

– Minä luu­len vähän, että nämä nuoret täällä eivät ymmärrä tällaista musiikkia, hän jupisee miet­teissään. 

On muistettava, että tässä puhuu jälleen urheiluseuran edustaja. Kylän mieto on saatava pysymään seurassa ja ra­hat on revittävä vaikka kiven silmästä. On kuitenkin kum­mallista, että nuorten rock­tilaisuuksia järjestetään ham­masta kiristellen ja vain sen ympärillä pyörivien rahojen takia, kun taas humppa- ja bingoiltojen vetäjä on kunnassa arvostettu kulttuurihen­kilö. 

Asenteissa on parantamis­ta, sillä rock ja sen arvot ovat varmasti yhtä tärkeä osa nuorten kulttuuria ja maail­mankuvaa niin Inarissa kuin Helsingissäkin. Mitähän nuo­risovuosi tuo tullessaan? 

Olosuhteista piittaamatta bändi kuitenkin hoitaa hom­mat. Jos mahdollista, Smack on vieläkin rajumpi kuin edel­lisiltana, enkä voi enää muu­ta kuin ihmetellä, miten nämä viisi musketööriä ovatkin sat­tuneet samaan ryhmään. 

Clauden reistaileva ääni on madaltunut karheaksi möri­näksi, mutta hän saa purettua esiintymiseen energiaa koko turhautuneen ja hermostu­neen persoonallisuutensa kiihkolla. Hänen ryntäilynsä mo­nitorien päälle saa tytöt lavan edustalla huokaamaan kiihty­neesti, mutta samalla hieman pelokkaina puristumaan hei­dät tuosta hurjimuksesta erot­tavaa matalaa aitaa.

Aina hillityn Cherin seura on halutumpaa pukuhuonees­sa keikan jälkeen. Pieni koppero täyttyy ujoista nimma­rinpyytäjistä, kummallisen pienlehden toimittajakunnas­ta ja upeista nuorista naisis­ta, jotka utelevat meikkivink­kejä Cheriltä. 

Aamuyötä käydään taas, ennen kuin kamat on lastattu ja bussin nokka lähtee hakemaan kaukaista kotikaupun­kiaan. En ole vieläkään saanut todistaa yhtään vihamielisten alkuasukkaiden hyökkäystä, mutta sen sijaan Kartsa viih­dyttää minua jutuillaan Köö­penhaminan Helvetin Enke­leistä, joiden luona hän väit­tää yhden jakson elämästään viettäneensä. ”Viski-ystävä” vaatii viimein kuitenkin ve­ronsa ja pää kopsahtaa olkaa­ni vasten. Päivän työ on teh­ty. Nojaudun penkilleni ja olen kohta itsekin unten mailla. 

Teksti: Pauli Kosonen
Julkaistu alun perin Soundissa 1/1985