”Surusta voi tulla turvallinen kuin kohtu, ja jossain vaiheessa sieltä on päästävä ulos” – Swallow the Sunin Juha Raivio haastattelussa

Sysimusta itsetuhoinen epätoivo on muuttunut kirkkaammaksi elämän alhojen hyväksymiseksi, kun Swallow The Sunin metalli soi kuulaammin kuin koskaan. Sydänverellään säveltävä Juha Raivio on vuosien haastatteluista kieltäytymisen jälkeen valmis kertomaan, mikä sai hänet astumaan Shining-albumilla ulos pimeydestä.
25.10.2024 11:55

–En ole lainkaan varma, istuisinko tässä juuri nyt, jos sitä kirjaa ei olisi vielä tehty, Juha Raivio miettii heti ensimmäisenä, kun hän alkaa keskustella yhtyeestään ja sitä myöten myös omasta itsestään. 

Tämän vuoden alussa julkaistu Matti Riekin kirjoittama Swallow The Sun -kirja vangitsi samojen kansien väliin koko yhtyeen ja näin ollen myös valtaosan Raivion itsensä kokemista asioista monen vuosikymmenen ajalta. 

Kokemus oli Raiviolle juuri sitä, mitä sen pitikin olla: puhdistava välitilinpäätös, jonka tekemisen jälkeen hän saattoi perustellusti jättää osan elämänsä vaikeimmista taakoista jos ei taakseen, niin ainakin keskustelujen ulkopuolelle. 

Tätä ennen Raivio oli kirjoittanut monta albumia elämänsä rakkauden Aleah Stanbridgen (1976–2016) kuolemasta. Kipu oli niin kova ja se ikuistui niin katkeransuloiseen muotoon musiikiksi, ettei säveltäjä-kitaristi voinut kuvitellakaan sellaista vaihtoehtoa, että hän olisi kaiken lisäksi puhunut elämänsä musertavimmista kokemuksista haastatteluissa. 

– Pelkäsin että jos teen haastatteluja, joudun olemaan todella töykeä vaikkapa jollekin nuorelle saksalaisen pienen webzinen toimittajalle, joka ei ymmärrä olla kysymättä liian kipeistä asioista, Raivio summaa nyt lempeästi hymyillen syitä sille, miksei hän tehnyt liki kahdeksaan vuoteen juuri yhtään haastattelua, ja kertoi sitten kirjassa lähes kaiken. 

Hän kuvailee huomanneensa kirjaa tehdessä, että kivuliaimmatkin menneet asiat ovat yhä läsnä hänen elämässään kuin ne olisivat tapahtuneet eilen, mutta samalla hän on ymmärtänyt, että pystyy vihdoin puhumaan kokemastaan. 

– Olen aina halunnut antaa musiikin puhua puolestaan, koska sitä kautta pystyn ilmaisemaan asioita tavoilla, joihin ei riittäisi mikään määrä sanoja. Musiikkini on se asia, jonka kautta joku voi ehkä ymmärtää hieman, mitä olen kokenut.

– Nyt olen kuitenkin saavuttanut myös eräänlaisen välitilan, jolle ei ole olemassa nimeä. Se mitä tarkoitan, kuuluu Shining-albumilla erilaisena Swallow The Sun -musiikkina. Kun kuulette sen, ymmärrätte ehkä mitä minä tarkoitan. 

KIVULIAAN AITOA MUSIIKKIA 

Kun Moonflowers-albumin (2021) kiertue päättyi, Raivio pohti itsekseen pientä toivetta tulevan musiikkinsa suhteen. Hän ajatteli, että olisi ehkä ihan terveellistä, jos tulevista sävellyksistä syntyisi jotain erilaista kuin mitä Swallow The Sunin musiikki on ollut jo muutaman albumin verran. Usean vuoden ajan Raivio teki surutyötä musiikkinsa kautta ja tämä prosessi levittäytyi Swallow The Sunin ohella myös Hallatar-, Trees Of Eternity- ja Aleah-albumien työstämiseen. 

When A Shadow Is Forced Into The Light (2019) on albumi, jota rakastan. Se on rakkaudesta tehty. Sillä hetkellä asiat olivat menossa suuntaan, että ehkä tämä elämä voi tästä vielä jatkuakin, Raivio kertaa tuotantoaan. 

– Sitten korona tapahtui. Sen seuraamukset kuulette Moonflowersilla. Kaiken sen, millaista oli palata takaisin sinne alkupisteeseen. Ne tunnetilat olivat niin hirvittävän myrkyllisiä, että jos olisin tehnyt vielä toisen Moonflowersin, olisin ollut varmasti pian valmistelemassa hirttoköyttä. Se tie olisi tappanut minut ensin sisältä ja sitten ulkoa. 

Raivion kaltaiselle muusikolle hänen jokainen albuminsa on symbolinen tallenne siitä, millainen ihminen hän on ollut levyn musiikkia tehdessään. Hän voi tunnistaa itsensä vanhoilta albumeilta, mutta samalla ne tuntuvat myös etäisiltä.

– Kiertueet ovat minulle yhtä aikaa sekä täydellinen taivas että pahin helvetti, hän myöntää.

– Sitä se tulee olemaan jatkossakin, koska me tulemme aina soittamaan vanhoja Swallow The Sun -kappaleita. Jopa niitä sydäntäsärkevimpiä sävellyksiäni. Puukotan itseäni sydämeen jokaisella keikallamme, ja olen hyväksynyt sen, että asia on noin vastaisuudessakin. Ne tunteet ovat yhtä aitoja kuin kaikki säveltämäni musiikki.

Intuitio on aina läsnä Swallow The Sunin sävellyksissä. Raivion mukaan tämä tarkoittaa sitä, ettei hän voi oikeasti päättää, millaista albumia hän on seuraavaksi tekemässä. Musiikki ottaa juuri sellaisen muodon kuin on tarpeen.

– Minussa on 0,0 prosenttia sellaista ajattelua, että millaista musiikkia kannattaisi tehdä, jotta tämä vaikkapa myisi hieman enemmän tai jotta se tavoittaisi useampia ihmisiä, ja olen varmaan vähän typeräkin ihminen sen takia.

– Suurta osaa julkaistavasta musiikista mietitään aika tarkkaankin, mutta minä en kykene tekemään sitä. Siksipä me olemme tässä missä olemme. Swallow The Sun on todella underground-musiikkia, minkä takia onkin pienimuotoinen ihme, että tämä on resonoinut näinkin monen ihmisen kohdalla kuin on. Luulen, että aitoudella on iso osa tässä asiassa.

– Kun Swallow The Sun joskus loppuu, haluan pystyä katsomaan taaksepäin jokaista albumiamme ja ajatella, että se on aitoa musiikkia. Näillä minun melodioillani voisi tehdä monenlaista musiikkia, jopa useampia ihmisiä kiinnostavaa, mutta mitä tahansa muuttamalla nämä levyt eivät olisi aitoja. Siispä teen jatkossakin musiikkia juuri tällä tavalla.

Raivio kertoo olevansa melko varma siitä, etteivät läheskään kaikki yhtyeet tai artistit oikeastaan tee ihan täsmälleen sellaista musiikkia kuin he oikeasti haluaisivat. Mutkia suoristellaan ja särmiä hiotaan monesta eri syystä.

Yksi muusikko tekee näin tehdäkseen musiikistaan kaupallisempaa ja taatakseen toimeentulonsa. Toinen ei tohdi antaa itsensä ja elämänsä kuulua läpinäkyvästi taiteessaan. Kolmas ei ehkä pysty kohtaamaan niitä kaikkein raaimpia ja voimakkaimpia tunteita, joita hän kokee. Raiviolle taas juuri peittelemätön itsereflektio on ainoa tie luovuudelle.

– Opin tätä erittäin paljon Aleahilta, kun teimme Trees Of Eternityn albumia, Raivio sanoo hymyillen ja jatkaa sitten, että vaikka moni luuli hänen olleen musiikillinen mentori vaimolleen, asiat menivät oikeastaan ihan päinvastoin.

– Aleah valoi minuun ymmärrystä ja uskallusta ammentaa musiikkiini sydäntäni ja sisintäni jopa vielä enemmän kuin aiemmin. Aleah oli sellainen, että vaikka Trees Of Eternityn albumin musiikki oli valmiina jo vuosia ja rohkaisin häntä laulamaan, Aleah ei kerta kaikkiaan laulanut, vaan sanoi että hän kyllä tuntee sen hetken, kun oikea henki on läsnä.

– Mikään vähempi ei riittänyt. Aleah halusi, että jokainen ääni, nuotti ja henkäys tulee oikeasta paikasta ja se on aitoa, koska jos joku myöhemmin kritisoi levyä, niin hän voi tunnistaa itsekin, jos sieltä albumilta ihan oikeasti uupui se jokin. Tuota ajatusta olen aina kantanut mukanani, mutta Aleah teki periaatteestani vielä vahvemman.

TAITEEN SUURI HINTA

Voimakkaimmat tunteet voivat olla sellaisia, joihin ihminen jää jopa alitajuisesti pitkäksi aikaa ajelehtimaan, jotta tuntisi edes jotain. Ihminen saattaa ruokkia surua tai ahdistusta, koska taustalla vaanii pelko tuntemattomasta. 

Muusikon kohdalla tämä voi tarkoittaa myös sitä, että hän kokee jopa velvoitetta kirjoittaa samaistuttavaa musiikkia, joka usein on kietoutunut juurikin ihmismielen synkempiin puoliin. Onni ei ole asia, jota ihmiset etsivät musiikista.

– Musiikissa elää melankolian epäjumala, jonka uskotaan johtavan kaikkein vaikuttavimpaan taiteeseen, Raivio sanoo. 

– Se on todella outo tuntemus, kun kuulija saattaa olla hetken aikaa ikään kuin pettynyt siihen, jos muusikolla menee vähän paremmin, eikä syntynyt musiikki olekaan sitä mustinta mahdollista. Jossain alitajunnassa joku saattaa jopa toivoa taiteilijalle sitä synkintä mahdollista loppua, josta syntyisi myös kaikkein suurinta mahdollista taidetta.

– Tämä musiikki ei vain ole mitään saippuaoopperaa. Musiikki ei ole fiktiota. Ei ainakaan minun musiikkini. Swallow The Sun on oikeaa ihmiselämää. Kuulijat eivät aina tiedä, mistä kaikesta kappaleeni oikeasti kertovat, mutta niistä välittyvä tunne on täysin totta. Siksi on hyvä muistaa, että niihin vuodatettu sydänveri on ihan oikeaa sydänverta.

Kun näitä mustimpia tunteita oli vuodatettu niin paljon, että ne alkoivat ruokkia itseään, tarvittiin Shiningin kaltainen albumi. Raivio halusi ottaa askeleen kauemmaksi pimeydestä, ja hänen onnekseen syntynyt musiikki oli kirkkaampaa.

– Jossain vaiheessa sisäinen luova liekkini alkoi olla niin musta, että se tunnetila alkoi johtaa ikään kuin tietoisesti itsetuhoiseen suuntaan, enkä ole sellainen ihminen lainkaan, vaan oikeastaan ihan päinvastaista tyyppiä.

Shining ei ole sanoituksellisesti tai musiikillisesti mikään vaivaton kokemus tai helppo albumi. Eron tekee se, että siellä murheessa kylpemisen sijaan tunnelma on tavallaan toiveikas. Shiningilla hyväksytään se sisäinen suru, melankolia ja ahdistus osaksi itseä ja syleillään sitä, että ihminen kykenee tuntemaan näin voimakkaita tuntemuksia.

Jopa albumin kansi lähes kirjaimellisesti säihkyy. Se on kirkas ja valkoinen, eli jotain täysin päinvastaista verrattuna Moonflowers-albumin sysimustiin kansiin, joiden keskiöksi Raivio oli vieläpä maalannut kuun omalla verellään.

– Näillä kansilla on monta merkitystä. Toisaalta kädet osoittavat sitä, että me soitamme yhä tätä musiikkia ihan omilla käsillämme tänä tekoälyn luvattuna aikana. Mutta toisaalta kannen kädet symbolisoivat myös logomme yökköstä.

– Vasta kun näin valmiin kansikuvan, hahmotin että siinähän on myös kaksi joutsenta. Se oli aika taianomainen juttu, koska kaikki asiaan paneutuneet tietävät, miten joutsenet liittyvät Hallatar-yhtyeeni albumiin. Niissä kansissa toinen joutsenista tippuu kuolemaansa, nyt Shiningin kannessa molemmat joutsenet ovat elossa.

Miettiessään tätä kaikkea symboliikkaa ääneen, Raivio pudistelee yhtäkkiä päätään ja huokaisee jopa hieman naurahtaen itselleen sanoessaan, ettei hän taida varsinaisesti päästää itseään helpolla musiikissaan.

– Nytkin kun kerron näistä asioista, tunnen sydämessäni sen ihan tietynlaisen tuskallisen viillon, joka ei vain hellitä. Eli vaikka Shining on kirkkaita kansiaan myöten ennemmin melankolisen toteava kuin toivoton, suru on aina läsnä.

– Vaikka kirjoittaisin millaista musiikkia ja suunnittelisin millaisen tahansa visuaalisen ilmeen sille, kaikki tapahtunut on silti osa minua. On tärkeää ymmärtää Shiningistakin, ettei se ole albumi, jolla kaikki tapahtunut on jotenkin jätetty taakse. Eivät asiat ihmiselämässä toimi niin. Kyse on siitä, että hyväksyy ne tunteet osaksi loppuelämäänsä.

Shining on Raivion mukaan sikäli sukua Hope-albumille (2006), että molemmat ovat soidessaan raskaita kokemuksia, mutta kun albumit loppuvat, olo ei ole tuhoutunut vaan oudosti jopa eheytynyt.

Hän kuvailee albumia eräänlaiseksi läpsäisyksi avokämmenellä omalle poskelleen. Tarvittiin muutosta, jotta hän pääsee pois ”pehmeästä ja pimeästä surusta”, jossa oli liian tuttua ja turvallista olla, vaikka siellä oli paha olla.

– Surustakin voi tulla turvallinen kuin kohtu ja jossain vaiheessa sieltä on vain päästävä ulos. 

– Siellä kohdussa ainakin tietää täsmälleen, minkä tunteiden kanssa on tekemisissä ja ylipäänsä tuntee voimakkaasti jotain. Ihminen voi jäädä sinne turvalliseen kohtuun, koska pelkää että sen ulkopuolella ei tunnekaan enää mitään ja on vain turtunut kaikkeen. Sieltä on pelottavaa lähteä ulos kaikkien outojen ja vieraiden tunteiden luo. 

– Rakastan tehdä todella mustaa musiikkia ja sitä riipivää suurta tunnetta, jonka kokee kun sitä musiikkia syntyy. Se on todella ristiriitainen tunnetila. Sellaisella musiikilla on vain valtavan suuri hinta, joka meinasi tässä välissä kasvaa liiankin isoksi. En voi silti sanoa, etten ikinä joutuisi palaamaan sinne mustuuteen. Tulevasta ei voi tietää kukaan. 

IRTIOTTOJA TURVALLISUUDESTA 

Raivio ja koko Swallow The Sun kaipasivat siis irtiottoa menneestä. Uutta kulmaa, jonka kautta lähestyä musiikkia. 

Tätä ajatusta ei jätetty puolitiehen. Moni saattoikin hieraista epäuskoisena silmiään, kun Swallow The Sun kertoi äänittävänsä uuden albuminsa Dan Lancasterin kanssa Englannissa. Ulkomaisessa tuottajassa ei olisi sinänsä mitään ihmeellistä, mutta Lancasterin cv:sta löytyy sellaisia yhtyeitä kuin Muse, Bring Me The Horizon ja Enter Shikari. 

– Ainoa vaatimukseni oli, että jos ikinä teemme jonkun ulkopuolisen tuottajan kanssa hommia, niin sen pitää olla täysin sellainen, joka ei lähtökohtaisesti ymmärrä tästä meidän maailmasta mitään, Raivio toteaa. 

– Jos tuottaja on liian lähellä tällaista musiikkia, häneen on ohjelmoituna tietynlaisia turvallisia asetuksia, miten tällaista musiikkia ”pitäisi” tehdä. Moni metallituottaja lilluu siinä turvallisuudessa. Halusin, että joku tulee tuollaisen asetuksen sijaan ravistelemaan meitä ja suorastaan mäsäyttää turpaan, että herätys, tämän asian voi tehdä näinkin. 

Lancaster kertoo tämän artikkelin kainalojutussa, että albumin musiikki pysyi 99-prosenttisesti koskemattomana. Tietämättä mitään tuottajan arviosta Raivio puolestaan arvailee sävellyksien pysyneen noin 95-prosenttisesti samana kuin alkuperäisillä demoilla. 

– Kappaleisiin Dan ei niin paljon koskenut kuin erittäin merkittävillä nyanssitasoilla, mutta kaikki muu, mitä hän teki olikin sitten niin merkittävää, että lopullinen albumi on kuin ihan eri maailmasta verrattuna tekemiini demoihin. 

– Ihan varmasti joku tutumpi tuottaja olisi tehnyt soundia, joka olisi ollut varmempi ja tutumman kuuloinen. Danin tekemä soundi haastoi paitsi meitä bändinä, niin se haastaa taatusti myös kuulijoita. Tämä levy ei olisi ikinä voinut toimia näin vaikkapa Moonflowersin tai minkään muunkaan levymme tuotannolla. 

Kohtuvertaus nousee taas esille, kun Raivio hymähtää, että yhtye tarvitsi eräänlaisen kätilön repäisemään heidät pois mukavuusalueiltaan, koska tuotannolliset ratkaisut tuovat sen viimeisen silauksen Swallow The Sun tunnetiloihin. 

– Meillä oli muutamia vaihtoehtoja tuottajiksi, mutta Danin nimi nousi esiin managementimme kautta. Itse asiassa minulle pisti kaikkein eniten silmään se, että Dan oli aiemmin tehnyt Musea ja se oli tarpeeksi erilaisesta maailmasta. 

– Dan on enemmän poptuottaja ja poplaulaja. Tavoitteeni ei ollut se, että Dan tekisi näistä kirjoittamistani melodioista ja kappaleista popbiisejä tai että yhtäkkiä Mikko (Kotamäki) laulaisikin vain puhtaasti. Halusin nähdä mitä tapahtuu, kun Dan tulee takavasemmalta ja tuo oman näkemyksensä tähän musiikkiin ihan ulkopuolisin korvin. 

Kaikkein tärkeintä oli Raivion mukaan se, että kun Shiningin kappaleet kerta kaikkiaan tuntuivat erilaiselta, ei niitä pitänyt lähteä pilaamaan niillä samoilla doom/death-soundeilla, jollaisilla on tehty satoja levyjä ympäri maailmaa. 

– Tarkastelimme paljon sellaisia yksityiskohtia, että voisiko tässä tempo olla vähän nopeampi tai päinvastoin hitaampi, voisiko tämä melodia soida vielä hetken pidempään ja jos kappaleella on jokin tietty terä, miten sitä teroittaisi lisää. 

– Singlekappale Innocence Long Forgotten oli tällainen tapaus, jossa se säkeistön melodia ja samoin kertosäkeen melodia olivat niin keskeisessä roolissa kaikessa, että oikeanlaisilla soundeilla ne saivat vain lisää tilaa ja voimaa. 

Swallow The Sunin koko tuotanto osoittaa, että yhtyeen soundi venyy lähestulkoon heleimmästä iskelmästä jyrkimpään funeral doomiin. Oikean ilmaisutavan löytyminen on ollut aina kiinni tunteesta. Sitä on pitänyt uskaltaa seurata siihen asti, kun albumin lopullista muotoa ja soundia hiotaan studiossa, ettei se oikea tunne vain katoaisi. 

Songs From The Northilla (2015) kuullaan Before The Summer Dies, joka on ihan Agentsia ja sitten toisaalta triplan kolmannella levyllä mennään syvimmissä funeral doomin syövereissä, ja se välimatka on aika suuri, Raivio summaa. 

– Olen sen verran vanha jo, ettei minua kiinnosta se, mitä tämän musiikin pitäisi olla. Joskus kappaleet vaativat sen sisäänpäin kääntyneimmän ja luotaantyöntävimmän tuotannon. Tai sitten käy kuten Shiningilla, jolla se oikea tunne yksinkertaisesti vaati tällaista tuotantoa, johon ei metallituottajat kykenisi, joten menin epäröimättä siihen suuntaan. 

TUNTEEN EHDOILLA 

Swallow The Sunin melodiat todellakin taipuisivat moneksi, ja tämä kuuluu kaikkialla Shining-albumin varrella. 

Raivio kertoo säveltäneensä myös kolme kokonaista kappaletta, jotka eivät olleet edes mallia Agents, vaan menivät aina 60-luvulle ja johonkin Roy Orbison -tyyliseen rautalankamaiseen iskelmätunnelmointiin saakka. 

– Noita minulla tallessa olevia kappaleita tehdessäni huomasin, että hitto, ne ovat ihan silkkaa Swallow The Sun -tunnetta siitä huolimatta, ettei niiden muotokielessä kuulla säröä tai metallisuutta, Raivio kuvailee innostuneesti. 

– Aloin jopa miettiä, että pitäisikö vielä joskus tehdä ihan Swallow The Sunin rautalankalevy? Nuo kolme kappaletta syntyivät ilman mitään puskemista, siis tosi helposti, joten eihän sitä tiedä vaikka meiltä tulisi joku päivä vielä ihan erilainen albumi. Niin kauan kuin STS-henki on läsnä, ei minulla ole mitään rajoituksia. 

Erilaisella aatemaailmalla Swallow The Sun olisi voinut ihan hyvin tehdä vaikka kymmenen The Morning Never Came -albumia (2003) peräkkäin ja osa kuulijoista olisi varmasti ollut tyytyväinen tasaisuuteen ja turvallisuuteen. 

Tällainen lähestymistapa ei ole koskaan kiinnostanut Raiviota, vaikka hän myöntää itsekin tulleensa haastetuksi suosikkibändiensä toimesta, kun nämä ovat julkaisseet jotain ihan odottamatonta. 

– Yksi ikisuosikkejani on tietenkin Rush, jonka kohdalla on käynyt monta kertaa niin, että uutta albumia kuunnellessa on jo voivotellut, että eih, mitä tämä tällainen on ja miksei tämä kuulostakaan Moving Picturesilta (1981). 

– Kuukausi sen jälkeen se levy saattaakin kuulostaa ihan saatanan hyvältä ja pian albumi jo opettaa pitämään ihan erilaisesta musiikista ja tunteesta, jollaista Rush ei olisi voinut sillä vanhalla tyylillään tehdä. Sitä ennen sen levyn joutuu tavallaan ”kuuntelemaan hyväksi”, eli sen eteen on pitänyt nähdä jopa vaivaa, mutta se on ollut kasvattavaa. 

Hieman enemmän Swallow The Sunin kanssa samaan henkeen kuuluvista yhtyeistä esiin nousee ensin My Dying Bride. 

– Kun he julkaisivat 34.788%…Completen (1998), yllätyin täysin siitä suunnanmuutoksesta, mutta se oli rakkautta ensikuulemalla. Sitten sain kuulla, että muiden mielestä se olikin ihan paska levy, Raivio naurahtaa ja sanoo, ettei kukaan vakuuttunut, kun hän hehkutteli levyn kuulostavan siltä kuin My Dying Bride tekisi Massive Attackia. 

– Toinen oli Paradise Lostin Host (2000), joka on törkeän hyvä albumi. Sekin toimi minulle ihan täysillä, mutta minä kasvankin sen verran jäkälää, että minulla kaikki lähtee sieltä Stray Catsista ja Duran Duranista, enkä ole nuorena hyökännyt heti jyrkkään metalliin. Minähän en edes ymmärrä sitä, miten joku voi kuunnella pelkästään metallia. 

– Minähän tulisin hulluksi, jos kuuntelisin vain Venomin ensimmäistä demoa, vaikka erittäin epäkaupalliselle metallille onkin aikansa ja paikkansa. Elämä ei voi olla vain sitä. Siksi kuuntelenkin myös täydelliseksi tuotettua poppia, kuten vaikka Dua Lipaa. Täydellisiä kappaleita, täydellisiä melodioita, täydellistä tuotantoa. 

– Joskus mollit tarvitsevat duureja ystäväkseen ja joskus on vain kuunneltava vaikkapa Hurtsia, joka aikoinaan iski minuun ihan täysillä sellaisella positiivisella melankoliallaan, joka oli aika erilaista kuin kivireen vetäminen. Tärkeintä on, että haluttu tunne välittyy. Siihen minä pyrin itse ja sitä minä kunnioitan myös muiden musiikissa. 

Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/24.