Jazz Em Agosto -festivaalilla Lissabonissa heinä-elokuun taitteessa nähtiin melkoinen chicagolaisen International Anthem -levymerkin ”family reunion”. Yhdeksänpäiväisen tapahtuman esiintyjäkaartissa loistivat nimet kuten Exploding Star Orchestra ja Anteloper. Ja näissä puolestaan eräänä merkittävänä hahmona trumpetisti-säveltäjä Jaimie Branch.
Konserttien jälkeen väki kokoontui Gulbenkian-museon terassille viettämään myöhäisiltaa yhdessä, keskustelemaan musiikista, elämästä ja tulevaisuuden ideoista eläväisessä ja välittömässä hellepäivän jälkihehkussa.
Näiden elämänmyönteisten ja inspiroivien iltojen jälkeen saapui shokkiuutinen, joka lamaannutti koko jazzin ja kokeellisen musiikin yhteisön. Jaimie Branch kuoli maanantai-iltana 22. elokuuta klo 21.21 kotonaan Brooklynin Red Hookissa. Luin uutisen tietokoneeni ruudulta epäuskoisena. Tuijotin hetken tyhjyyteen ja tunsin kyynelten tulvivan silmiini.
On olemassa levy-yhtiötä, joissa sana ”perhe” kuvaa parhaiten tekijöiden välisiä suhteita. Ideat syntyvät yhdessä, julkaisuissa yhdistyvät kaikkien mukana olevien visiot ja onnistumiset jaetaan. Ja niin, festareilla toki hengaillaan myös kimpassa laajojen kaveriporukoiden kera. Tästä syntyy mielestäni eräs tärkeä merkitys, joka saa myös minut henkilökohtaisesti toimimaan musiikin julkaisijana. Indie-levymerkkien maailma rakentuu ystävyyssuhteiden varaan, ja tekijöiden kaveruudet ohjaavat usein uusia projekteja yllättäviin suuntiin yli levymerkkirajojen.
Jaimie Branch oli ainutlaatuinen hahmo ja monessa mielessä jonkinlainen musiikillinen keskushenkilö International Anthem -perheessä. Branch oli paitsi trumpetisti myös säveltäjä ja yhtyejohtaja. Hänen projektinsa Fly Or Die ja rumpali Jason Nazaryn kanssa muodostettu Anteloper-duo ovat olleet aktiivisesti nostamassa International Anthemia alansa johtavaksi julkaisijaksi huolimatta siitä, että kumpikaan yhtyeistä ei yksinään ollut levymerkin suurin nimi. Branchin yhtäkkinen ja järkyttävä kuolema sai aikaan henkisen musertuneisuuden dominoefektin, jonka jälkimainingit tuntuvat vielä pitkään.
Suomessa Jaimie Branch vieraili sekä Fly Or Dien että Anteloperin kanssa. Keikat olivat loistavia ja intensiivisiä, Branchin trumpetti ja synat myllersivät keskiössä. Branch ei ollut jazzmaailman keskiössä virtuositeettinsa takia, vaan visionäärinä, hänen vankkumattomin fanikuntansa olikin kaukana ”jazzpoliisien” suljetuista ympyröistä, ja hyvä niin. Jazz, kuten muutkin ei-valtavirtagenret, tarvitsee omat kapinallisensa, jotka vähät välittävät siitä mitä muodollinen, usein keski-ikäisten miesten hallinnoima ”genreydin” ajattelee. ”Fuck your technique – sound first!” on eräs Branchin elävään jäävistä lausahduksista.
Tätä ei pidä ymmärtää väärin: Jaimie Branch oli myös hieno instrumentalisti – kyse on pikemminkin siitä, että hän oli muusikkonakin niin paljon enemmän kuin ”vain” sitä. Lissabonissa seurasin Exploding Star Orchestran esitystä. Lavalla oli porukkaa valtavasti, mutta huomioni liukui vaivihkaa Jaimie Branchiin. Trumpetti tutussa yläviistossa hän soitti raivokkaita vyörytyksiä keskellä isoa musiikillista pyörremyrskyä. Toisena iltana Anteloperin ollessa lavalla Branchin rooli kasvoi entisestään. Montaa asiaa kuvataan suotta ”psykedeeliseksi”, mutta Anteloperin keikka Jazz Em Agostossa todella oli sitä. Vahvojen visuaalien vyöryessä ylitsemme jylläsivät Jazon Nazaryn rummut pitkin pienen salin seiniä Branchin hoitaessa trumpetin ja elektroniikan. Välillä käteen vaihtui mikki, ja kuultiinpa setissä yksi laulubiisikin. Laulu hiipi aiempaa vahvemmin mukaan Branchin repertuaariin hänen viimeisillä levyillään ja keikoillaan.
Kaiken taiteilijuuden takana on tietysti ihminen. Jaimie Branch oli elämänmyönteinen ja toiset huomioonottava henkilö. Eräs Chicago-illoista meinasi Lissabonissa heilahtaa allekirjoittaneelle hieman liian pitkäksi ja päätin paeta hotellille vaivihkaa. Yhtäkkiä Jaimie irtautui terassiseurueesta noutamaan karkulaisen takaisin ja yllätti minut halauksella: ”Matti, mitäs sä täällä teet yksiksesi? Älä ihmeessä ainakaan vielä lähde vaan tule hengailemaan meidän kanssa!”
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/22.