SWALLOW THE SUN

”EHDOTTOMASTI TÄRKEIN JUTTU ON TUNNELMA.
BIISIN PITÄÄ TUOTTAA KUVIA PÄÄHÄN.”


Raskaasti soutavat riffilautat, melankoliset sanaketjut ja eeppinen ilmiasu ovat palvelleet monenkin bändin rakennusaineina. Harva kuitenkaan on kyennyt muovaamaan osasista yhtä jännittävää musiikkia tai yhtä kiehtovia kokonaisuuksia kuin Swallow The Sun ja bändiä johtava Juha Raivio.

Swallow The Sun on ahtanut muutamaan hassuun vuoteen niin julkaisuja kuin ulkomaiden kiertueitakin melkein samaan tahtiin kuin 1970-luvun alun brittiläiset rockyhtyeet. Ensimmäisen demonsa metallipartio äänitti vuonna 2003, nyt ilmestyvä New Moon on jo bändin neljäs täyspitkä.

Alun perin Jyväskylässä 2000 kokoontunut ryhmä asteli yhden polun loppuun alkuvuodesta 2007 ilmestyneellä kolmosalbumillaan Hope. Kuin kirjan varsinaisen tarinan jälkilauseeksi – tai täysikuuta seuraavaksi puolikuuksi – ilmestyi syksyllä 2008 vielä ep nimeltä Plague of Butterflies.

Bändin sävelmistä, sanoituksista ja kokonaiskonseptista päävastuun kantava Juha Raivio nostaa alkutaipaleen henkilökohtaiseksi kohokohdakseen kakkoskiekon.

– Hope tullaan varmaan ikuisesti muistamaan meidän death/doom -kulmakivenämme, vaikka itselleni ajanjakson ylivoimaisesti tärkeimmät julkaisut ovat Ghosts of Loss [2005] sekä Plague. Noilla kahdella levyllä Swallow The Sun soi ehkä puhtaimpana itsenään.

New Moonilla tapahtuva muutos ja monipuolistuminen ei hänen mukaansa ole tulosta ainakaan mistään tietoisista ratkaisuista. Kuuntelutottumukset ovat jatkuvassa liikkeessä sekä hänen että bändin muiden jäsenten kohdalla.

– Oikeastaan voin puhua vain omasta puolestani, mutta tässä bändissä kuunnellun musiikin kirjo on niin äärimmäinen, että eihän se voi millään olla vaikuttamatta lopputulokseen. Täytyy toisaalta tunnustaa, että olen itse jotenkin jäänyt jumiin muutamaan itselle keskeiseen bändin. Tuntuu kuin en olisi löytänyt viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden aikana hirveästi uutta musaa – ainakaan sellaista, mikä olisi vaikuttanut suoraan säveltämiseen.

Mitkä sitten ovat nuo Raiviolle keskeiset bändit?

–  Rush, Marillion, Type O Negative, My Dying Bride… Ja tietenkin Iron Maiden kaiken juurena.

Entä mistä inspiraatio puhtaimmillaan kumpuaa?

– Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin suurimmat vaikutteet tulevat vuodenajoista ja luonnosta. On niin käsittämätöntä, miten paljon luonto voi vaikuttaa, ja miten paljon tuolla metsän keskellä voi säveliä ja sanoja tulvia päähän.

– Jospa se suuri muutos omissa kuuntelutottumuksissa onkin ollut oppia kuuntelemaan luontoa sitä paremmin mitä vanhemmaksi tulee. Mutta kysymykseen siitä, miksi luonto sitten ajaa myös minut säveltämään surullista musiikkia, en osaa vastata. Ehkä luontoon on jäänyt jotain kaikuja siitä, miten ihmiset ovat menneet sinne aikojen alusta asti kuolemaan, hakemaan lohdutusta ja niin edelleen. Sillä sinnehän on menty niin kauan kuin täällä on ihmisiä ollut.

Sieltä mitä ilmeisimmin kumpuaa myös Swallow the Sunin musiikin usein eeppinen ilmiasu, samoin kuin kappaleiden polveileva muoto. Ja vaikka toisin voisi arvella, edes lähes tavaramerkin tavoin käytössä olevat tietyt harmoniset ja sovitukselliset ratkaisut eivät ole tulosta klassisen musiikin opinnoista.

– En ole koskaan varsinaisesti kuunnellut klassista musiikkia, vaikka sen aika toivottavasti joskus tuleekin, vuonna 1972 syntynyt Raivio kertoo.

– Minulla on ollut vuosikausia kiinnostusta syventyä siihen ja olen myös ostellut tiettyjä alan levyjä. Mutta olen ajatellut, etten käy klassista väkisin kuuntelemaan.

Välillisiä vaikutteita hän osaa jäljittää ja löytää.

– Progea tuli väännettyä oikeastaan koko 90-luku, ja sieltä nuo asiat varmasti aika suoraan tulevat. Minulle tärkeät progebändit ovat aikoinaan tainneet kuunnella klassiset musansa aika tarkkaan, eli sitä kautta kaikuja saattaa kuulua myös omissa tekemisissä. Mutta minkäänlaisia musiikin opintoja minulla ei ole takana. Taidan tietää kitaralla noin kymmenen sointua, ja nuotit kiinnostavat minua yhtä paljon kuin juurihoito.

Mitkä asiat sisältä käsin katsoen tuntuvat orkesterin oman ilmaisutavan kulmakiviltä? Mitä elementtejä biisissä tulee olla, jotta Juha Raivio tunnistaa ja hyväksyy sen itsensä, laulaja Mikko Kotamäen, kitaristi Markus Jämsenin, kosketinsoittaja Aleksi Munterin, basisti Matti Honkosen ja New Moonin myötä joukkoon liittyneen rumpali Kai Hahdon työstettäväksi, levytettäväksi ja esitettäväksi?

– Ehdottomasti tärkein juttu on tunnelma. Biisin pitää tuottaa kuvia päähän, eli sitä valmistellessa – musaa tai tekstejä tehdessä – minulle pitää tulla sellainen olo, että katson jotain lyhytelokuvaa. Jos tuota fiilistä ei tule, kyseessä ei ole Swallow The Sun -biisi.

– Ja se, että bändissä on suurella tunteella soittavia ihmisiä ja laulaja, joka voi samassa kappaleessa kuulostaa hauraimmalta tai karuimmalta mahdolliselta on todella tärkeätä meidän soundissa.

Uskollisuus omille metodeille ja ajatustavalle on välittynyt yhtyeen varhaisista päivistä asti suodattumattomana kuulijoille saakka.

– Olemme saaneet ensimmäisestä levystämme lähtien sellaista palautetta, että musamme synkkyys ja kauneus menee paikoin niin syvälle, että kuuntelukokemuksesta tulee puhdistautumista. Musiikilla on autettu ihmisiä heidän läheistensä kuolemien yli ja vedetty väkeä pois itsemurhan partaalta.

Mitä musiikin ja kuvien yhdistämiseen vielä tulee, Plague of Butterfliesin kirous tuntuu pitävän pintansa. Puolituntisen mittatilausteoksenhan piti alun perin toimia yhdysvaltalaisen modernin baletin musiikkina. Hanke raukesi rahoituksen puutteeseen, jonka jälkeen Swallow The Sun metsästi uutta yhteistyökumppania. Sellainen löydettiin, tällä kertaa kotimaan animaatiopiireistä, mutta taas menivät rahahanat kiinni.
Raivio jaksaa kuitenkin uskoa, että vielä joskus Plague of Butterfliesista voi nauttia muutenkin kuin äänilevyltä.

– Joku päivä se tarina kyllä vielä ottaa kuvallisenkin muotonsa. Kun kiireet tässä vähän hellittävät, aion taas paneutua projektiin ja tekijöiden etsimiseen. 

Raivio ei kuulu pöytälaatikkosäveltäjien porukkaan. Ihannetilanteessa hän antaa ideoiden kasautua ja muhia rauhassa. Kun mies näin pidäteltyään kitaraan sitten lopulta tarttuu, biisinteko on intensiivistä ja totaalista toimintaa. Sitten hän sanookin tekevänsä ”yleensä noin viittä kappaletta” samanaikaisesti.

– Viime vuosina on tosin pitänyt ruveta säveltämään ja sanoittamaan jo kiertueillakin, kun ylemmiltä tahoilta sanellaan perkeleellisiä aikatauluja ja kerrotaan, millaiset levyjen ilmestymisvälit meillä saisi ja pitäisi olla. Swallow The Sun on nyt julkaissut viisi levyä reilussa kuudessa vuodessa, ja kierrettykin on aika helvetin paljon. Välillä on liikuttu niillä rajoilla, että sitä alkaa miettiä tarvitseeko kohta hakea haulikkoa ja vähän leikata tukkaa.

Vaikka arvostelumenestykseksi heti debyytillään osoittautunut ja Hopen myötä Suomen Top 40:n kolmossijalle saakka kurottanut Swallow The Sun nyt onkin ilmaisunsa osalta selkeässä taitekohdassa, tullaan yksi nimike yhdistämään bändiin aina ja iankaikkisesti. Jo aiempien ajatustenvaihtojen puitteissa on kuitenkin selvinnyt, että Juha Raivio ei ole turhan ihastunut Swallow The Sunin leimaamiseen doommetallia soittavaksi bändiksi.

– Muut ihmisethän sen leiman meihin ensinnäkin alun perin iskivät. Ja aina kun asiaa näin sivutaan, alkavat foorumit vilkkua punaisina. ”Vitut se mitään doomia ole”, huudetaan ja tappouhkauksia ladellaan.

Raivio osaa kuitenkin toimia keskustelupalstoilla tilanteen vaatimalla tavalla. Hän vetää tarvittaessa esiin niitä aseita, joita siinä kvasitodellisuudessa tarvitaan.

– Täytyy myöntää, että välillä provosoin tiettyjä ryhmiä ihan tarkoituksella. Ja myönnän – totta kai – että musiikissamme on mukana paljon niin sanottuja doom-elementtejä.

Ongelman sisimmäksi ytimeksi paljastuu lopulta se vanha tuttu ”aitous”, jota ahdasmieliset portinvartijat itse itselleen myöntämistä asemista peräänkuuluttavat.

– Vaikka me emme soitakaan tuhat kangasmerkkiä takissa vitun huonosti sitä yhtä ja samaa riffiä tuntikausia, ei meidän musiikkimme ole yhtään vähemmän ”aitoa”. Esimerkiksi Fishin ajan Marillionilta löytyy niin synkkiä sävelmiä ja sanoituksia, että monet niin sanonut doombändit ovat niiden rinnalla ihan paperia. Ja Nick Cave on varmasti enemmän ”true” kuin 90% ”aidoista” doombändeistä.

– Joku syventyy musiikkiin. Toinen on sitä mieltä, että yhtye voi olla ”aito” vasta sitten, kun taustalakanassa on pentagrammi. Kolmannen mukaan bändi ei voi olla ”true”, jos kokoonpanossa on kosketinsoittaja. Kukahan näistä kolmesta mahtaa löytää eniten uusia hyviä levyjä tai bändejä? Muutenkin luulen, että loppupeleissä se niin sanottu aito doom taitaa joka tapauksessa löytyä aivan muualta kuin siitä itsestään.

Marillion ei nouse esimerkiksi aivan sattumalta. Oli nimittäin hiuskarvan varassa, että yhtyeen kitaristi Steve Rothery esiintyisi New Moonin kappaleella Servant of Sorrow.

– Mies lähetti oman raitansa meille lopulta niin myöhään, että levy oli jo ehtinyt lähteä painoon. Mutta kappaleesta ollaan nyt julkaisemassa sinkkuna versiota, jossa Rotheryn osuus on mukana. Tai sinkkuna ja sinkkuna… Levy-yhtiössä ollaan sitä mieltä, ettei kukaan osta enää fyysisiä sinkkuja, joten jonkinlaiseen digisinkkuun tässä kai ollaan päätymässä. Mikä tietenkin vähän korpeaa. Yksi suurista sankareistani soittaa meidän biisillämme, mutta tavallaan koko versiota ei edes ole olemassa! Pitäisi kai muuttaa johonkin Siperiaan, missä vinyyli on uusinta uutta eikä netistä olla kuultukaan. Sieltä käsin voisin kinuta oikeita sinkkujulkaisuja, muistella vanhoja hyviä aikoja ja järsiä raakoja sipuleita!

Mutta miten Rothery alunperin päätyi Swallow The Sunin vaikutuspiiriin?

– Tapasin miehen kun rundasimme Apocalyptican lämppärinä Englannissa. Kysäisin ihan vitsinä, että lähtisikö hän soittamaan jotain uudelle levyllemme. Rothery vastasi saman tien, että ilman muuta hän lähtee. Se oli aivan tajutonta, sillä hän on minulle kovin kitaristi koskaan. En oikein vieläkään voi uskoa, että hän on soittanut kitaraa Servant of Sorrow’lle. Jos ajattelee, miten älyttömän erilaista musaa Swallow The Sun ja Marillion ovat, niin siinähän vasta progehenkeä onkin, että Steve Rothery lähtee vetämään jonkun tajuttoman örinäbändin raidalle!

– Tästä yhteistyöstä tullaan takuulla taas vetämään aika monella taholla hernettä nenään. Mutta moni myös toivottavasti löytää sen kautta erilaista musiikkia. Ja sehän on aivan loistohomma.

Apocalyptican kanssa Swallow the Sun kiersi Britanniaa kymmenen pysäkin verran loppuvuodesta 2008, ja muutenkin bändi on viihtynyt Atlantin molemmilla puolilla muun muassa Katatonian, Moonsorrow’n sekä Amorphiksen kanssa. Raivio näkee erityisen hyvänä maaperänä ”Hollanti–Belgia–Espanja–Portugali”-akselin, mutta kiittelee myös vastaanottoa Yhdysvalloissa.

– Englannissakin tuntuu olevan hyvä soittaa. Jostain syystä Saksa sen sijaan on ollut meille aina hankala paikka. Mutta ei kai se lopulta ole mikään ihme, kun meillä ei noita miekkoja tai kilpiä kansissa tai lavalla näy. Ehkä musakin on vähän turhan hidasta. Festarit Saksassa ovat aina menneet hienosti, mutta klubikeikat ovat olleet aikamoista hinausta.

Toistaiseksi pahiten maitohapoille veti silti kuluvan vuoden alun turnee Pohjois-Amerikassa Soilworkin, Darkanen ja Warbringerin kanssa.

– 27 000 kilometriä pakettiautolla. Ja siis talvisaikaan. 52 keikkaa ja koko rundilla kokonaista 2 välipäivää, Raivio luettelee. – Vastaavaan tuskin enää pystyisimme, ainakaan vanin kyydissä. Bussillahan se ei olisi reissu eikä mikään. Bussissa voi sentään nukkua suorana. Ja se on muuten paljon se!

Tyylillisesti Swallow The Sun asettuu vaivatta samaan ketjuun Opethin ja Amorphiksen kanssa. Suomen vinkkelistä näytti pari vuotta sitten itse asiassa siltä, että valta vaihtuu. Amorphiksen uusi alku Tomi Joutsenen kanssa oli startannut hienosti Eclipsen myötä, mutta vuoden 2007 Silent Waters notkahti. Ja kun Swallow The Sunilla samaan aikaan oli alla komea Hope, oltiin valtikkaa jo melkein viemässä uuteen osoitteeseen. Nyt asetelma on taas tasaväkisempi: Amorphiksen Skyforger ja Swallow The Sunin New Moon ovat vahvoja näyttöjä iskukykyisiltä yhtyeiltä.

– Kyllähän se näyttäisi olevan niin, että Amorphista ja Opethia kuuntelevat ihmiset löytävät jotain myös meidän musasta, Raivio myöntää. – Eli kai tässä sitä samaa jatkumoa sitten ollaan – vaikka kumpikaan bändi ei meihin varsinaisesti ole vaikuttanut. Se on kylläkin ollut hauskaa, että [Opethin] Mikael Åkerfeldtin viimeaikaisista haastatteluista olen lukenut hänen diggailevan pitkälti samanlaisesta musasta, mistä itsekin pidän. Eli jos lähteet vain ovat yhtenevät, voi kahdessa eri paikassa syntyä aika samantyylistä musiikkia!

– Ja totta kai on ollut hienoa nähdä, miten Amorphis ja Opeth ovat lyöneet läpi isomminkin, vaikka musansa ei ole aina sitä kaikkein helpoiten lähestyttävää. Sellainen kyllä valaa uskoo tulevaisuuteen. Ja kyllähän sen huomaa muutenkin, että nykyään ihmiset haluavat löytää myös musaa, joka ei ole sitä pelkkää tuplabassari- ja kitarajuoksutusta ilman minkäänlaista sielua.

Teksti PETRI SILAS

LUE KOKO JUTTU UUDESTA SOUNDISTA!