Tuskien taival, joka on poikinut mainiota musiikkia – Asko Keränen käy läpi kaikki 22-Pistepirkon levyt

Juha Metso / All Over Press

22-Pistepirkon levyt eivät ole totta vie syntyneet rauhan ja harmonian täyttämässä ilmapiirissä. Yhtyeellä on tapana ottaa studiossa niin kovaa yhteen, että bändi natisee tämän tästä liitoksissaan. Ari Väntänen haastatteli Asko Kerästä Soundiin 5/22, lue katkelma jutusta tästä.

Vaikka 22-Pistepirkon jäsenet ovat veljeksiä ja nuoruudenystäviä, heidän välillään on aina kuohahdellut. Se on tehnyt yhtyeen kunniakkaasta levytysurasta hajottavan ja kivikkoisen.

22-Pistepirkon debyyttialbumi Piano, rumpu ja kukka ilmestyi vuonna 1984. Hissutteleva ja suomenkielinen levy kuulostaa enemmän varaslähdöltä kuin lähtölaukaukselta.

– Me haluttiin, että levyllä olisi valoja, varjoja ja rujoutta. Kaikki villit Velvet Underground -elementit kuitenkin jäivät pois, koska me ei osattu toimia studiossa. Siksi en tykännyt Piano, rumpu ja kukasta. En kestänyt kuunnella sitä naiiviutta. Mutta on siinä hyvä lauluja, Asko Keränen muistelee.

Toinen albumi The Kings of Hong Kong (1987) oli toista maata ja uusi alku. Garagesta ja trash rockista innostuneet Pirkot tekivät tuottaja Riku Mattilan kanssa svengaavan rocklevyn.

– Se pelaa edelleen. Oli kesä, ja me ja Mattila tehtiin kunnolla töitä. Biisejä hinkattiin, kunnes kasiraiturin nauha kului ja diskantit alkoivat hävitä. Sessiot venyivät niin pitkiksi, että jouduin opettelemaan juomaan kahvia, jotta pysyisin hereillä. Herranjumala, että se olikin hyvää ainetta, Asko nauraa ja maistaa rasvakahviaan.

Sitten mentiin syvemmälle. Bare Bone Nestin (1989) alkurysäys oli bändin totaalinen innostuminen vanhasta bluesista.

– Me lähetettiin demoja Rikulle, joka totesi, että ”ei nämä ole bluesia eikä edes biisejä”. Siispä me kehiteltiin ideoita eteenpäin. Sillä levyllä on tavallaan vain yksi kappale, sellainen G:n ympärillä pyörivä juttu, jota varioidaan hirveän monta kertaa.

Big Lupu (1992) oli eräänlainen läpimurto, levy, jonka kautta moni löysi 22-Pistepirkon. Sitä tehdessään bändi ajoi itsensä niin loppuun, että lopulta tuottaja soitteli ja väänteli studiossa yksin.

­– Arvostan sitä, että Riku Mattila jaksoi naputella sen levyn kasaan, vaikka me ei oltu hirveän hyviä koko ajan – välillä me kyllä oltiin. Me haluttiin tehdä synteesialbumi, jossa olisi mukana muovia sun muuta – U2:n Achtung Baby oli vastaava aikalaisjuttu. Big Lupun tekeminen kesti niin kauan, että lopulta me ei enää kestetty toisiamme. En tykännyt levystä pitkään aikaan, mutta nykyään pidän.

Elokuvallinen ja kollaasimainen Rumble City, Lala Land (1994) syntyi, kun bändi ja Mattila eivät enää halunneet jatkaa yhteistyötä.

– Se oli näytön paikka, jossa katsottiin, oltiinko me oikea bändi. Aluksi tuntui hankalalta, koska me oltiin totuttu työskentelemään Rikun kanssa. Me pyydettiin Pave Maijasta tuottajaksi, mutta sillä oli oma levy tekeillä. Sitten me törmättiin studiossa Johnny Lee Michaelsiin ja huomattiin, että siinähän on hauska tyyppi. Johnnyn jälki kuuluu hyvin Coffee Girlin orkestroinnissa ja Snowy Daven filmitunnelmassa. Rumble City on hyvä levy.

Kuten jokainen edeltäjänsä, poksahteleva ja rutiseva Eleven (1998) oli jälleen eri maailmasta.

– Me mietittiin, että vau, budjettimme on suppeahko, miten me tehdään levy? Mulla oli satamegahertsinen tietokone, mikä oli kova juttu siihen aikaan. Hei, tehdään sillä! Kaveri antoi kräkätyn Cubase-ohjelman, ja me alettiin väsätä. Meillä ei ollut edes erillistä äänikorttia ja me ihmeteltiin, miksi failit eivät pysy paikoillaan. Homma alkoi toimia, kun Petteri Rajantin Tampere-talolta lainaama 16-raitamankka kytkettiin tietokoneeseen. Taas kerran kului hirveästi aikaa, ja kun Eleven lopulta oli valmis, me mentiin Malmille baariin ja yritettiin juhlia. Istuttiin baarissa kädet sylissä ja leuka alhaalla, ihan zombeina. Ne vasta oli juhlat!

Rally of Love (2001) on 22-Pistepirkon suurimuotoinen ja kiiltäväpintainen poplevy, jota voi pitää juurevan indiebändin mittapuulla kaupallisena.

– Meistä oli tullut teknologian lumoama rokkibändi, joka ei ostellut soittimia vaan tietokoneita ja toimistotuoleja. Studioon mentiin liian aikaisin ja keskeneräisten kappaleiden kanssa, ja sen vuoksi siellä jälleen kerran tuhraantui aikaa.

­Rally of Loven ruotsalaisia tuottajia harmitti, että kivasti soittavalle rockbändille piti tehdä konelevy, ja heidän kanssaan käydyt keskustelut iskivät kipinän bändisoittoon palaamiselle. Se tapahtui Drops & Kicksillä (2005), jolla 22-PP oli taas rosoinen garagerockpumppu.

– Me ajateltiin, että voisihan sitä itsekin soittaa, ja väsättiin hulluna demoja. Sitten koitti musta maanantai, päivä, jona me oltiin sitä mieltä, että kaikki uudet biisit, kuten Rat King ja Space Riding, olivat ihan helvetin paskoja. Meistä meillä ei ollut yhtään hyvää kappaletta, vaikka me oltiin tehty töitä monta kuukautta. Se oli hirveä tilanne, josta alkoi hirveä murjotus. Vähitellen me kuitenkin opittiin kuuntelemaan niitä lauluja toisella tavalla. Myöhemmin huomasin, että sinä maanantaina kuu oli ollut alhaalla, samoin energiatasot.

Bändin persoonattomin levy on amerikkalaisen Kramerin liukuhihnatuottama (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008), jonka nimikin kielii hahmottomuudesta.

– Kramer sanoi, että tulee kymppitonnilla kymmeneksi päiväksi tuottamaan. Se motivoi meitä harjoittelemaan, mutta miksauksia kuunnellessa me puhuttiin, että vitut, kaikki pitää tehdä uusiksi ja paremmin. Siinä vaiheessa kuitenkin liian monet ihmiset olivat jo myyneet liian paljon kaikkea meidän puolesta. Ne sanoivat, että jos te tuon teette, yhteistyö loppuu. Me vastattiin, että okei, mennään tällä. Levyllä on hetkensä. Crazy Meat, Sky Girl ja Zombie ovat edelleen hyviä keikkabiisejä.

Lime Green Loreanin (2011) tuotanto kimmelsi kauniina, kirkkaana ja hauraana kuin huhtikuinen lumihanki.

– Sitä tehdessä me sisuunnuttiin, että perkele, nyt tehdään hyvä levy ja loppuun asti. Ei se helppoa ollut, vaikka ympärillä oli hyvä työyhteisö. Kun albumi oli valmis, PK sanoi, että ei kuuntele sitä ikinä. Mä laitoin PK:lle myöhemmin viestin, että ”hei, tää on itse asiassa aika hyvä.” Vastaus kuului: ”En vittu usko.”

Se matka oli kivinen ja melkoinen sokkelo. Jokainen albumiprojekti oli ollut bändille pulma, jonka se oli lopulta miten kuten saanut ratkaistua. Lime Green Loreanin jälkeen trio päätyi umpikujaan.

Vuoden 2015 kesken jääneissä albumisessioissa 22-Pistepirkon tuottajana toimi Yari eli Jari Knuutinen, Se-yhtyeessä uransa aloittanut arvostettu laulaja-lauluntekijä ja säveltäjä. Seitsemän vuotta myöhemmin, kun Snakecharmer / Kind Hearts Have a Run Run -single lopulta ilmestyi, Yari kirjoitti lämminhenkisen somepäivityksen kokemuksistaan Pirkkojen kanssa ja siitä, miten iloinen oli dysfunktionaalisen trion paluusta.

Asko sanoo ymmärtävänsä hyvin, jos Knuutiselle jäi paha mieli yhteistyöstä.

– Yari tykkäsi meistä ja meidän bändistä ja biiseistä, mutta sessio loppui ennen kuin valmistui. Yarilla ei ollut mitään mahdollisuuksia meidän kanssamme, ja me podetaan siitä kollektiivista syyllisyyttä. Mutta siinä vaiheessa bändiä ei oikeastaan ollut. Oli vain kolme jäbää, jotka… no, silleen. Yarista jäi silti levylle ihana jälki. Noin puolet vanhan session kappaleista tehtiin uusiksi tälle levylle, ja hänen osaamisensa on niiden ytimessä.

Levyn tekeminen ei ollut päällimmäisenä Pirkkojen mielessä, kun se palasi yhteen vuonna 2019. Tärkeintä oli koota bändi keikkakuntoon.

– Se tuntui ihanalta. Espe soitti ihan sikahyvin. En tiedä, oliko se treenannut tai jotain, mutta me lopetettiin kerran kappale kesken vain sanoaksemme Espelle, että sinäpä soitat hyvin ja onpa kiva taas soittaa yhdessä. Espe sanoi meille, että me voitaisiin puhua toisillemme kohteliaammin ja yrittää olla vähemmän noloja jätkiä. Mutta kyllä se myös arvostaa mun ja PK:n hyviä puolia.

Kaikki meni hyvin, kunnes virus kumitti keikkakalenterin tyhjäksi. Silloin oli luonnollista alkaa äänittää uutta musiikkia.

– Koska meillä ei ollut yhtään rahaa, me päätettiin tehdä levy omilla romuillamme. Me oltiin vähän eksyksissä kappaleidemme kanssa ja mietittiin, että jospa äänitetään vain uusia. Sitten Harri Kerko tuli mukaan ja sanoi, että vanhempiakin kannattaa käyttää. Yhteistyö toimi niin hyvin, että Harrista tuli tavallaan meidän tuottaja. Me oltiin täynnä energiaa ja levynteko sujui kuin tanssi. Sanoin, että hei, tehdään vaikka kolme levyä!

Bändin kolmen jäsenen lisäksi levyllä kuullaan monia muitakin soittajia, kuten Motelli Skronklen sellistiä Mirkku Mattista, trumpetisti Antero Prihaa ja laulaja Maija Vilkkumaata sekä äänittäjä Jarkko Viinamäkeä. Ajatus siitä, miltä musiikin tulisi kuulostaa, pysyi samana läpi vuosien.

– Me mietittiin, että olisi ihanaa, jos musiikki kuulostaisi raa’alta ja kotikutoiselta mutta silti harmoniselta. Vähän niin kuin Beach Boys laitettaisiin garagebändin päälle. Eihän levyistä tule koskaan sellaisia kuin kuvittelee, mutta se oli ideana.

22-Pistepirkko julkaisi levynsä pitkään oman Bone Voyage -yhtiönsä kautta. Nyt se kuitenkin on tehnyt diilin Universalin kanssa, ja Bone Voyage lopettaa toimintansa. Oman lafkan viimeiseksi julkaisuksi jää Kati & Askon 3 Step Andy.

– Kun digitaalisuus löi kunnolla läpi, levymyynti laski huumaavasti ja Bone Voyagen pyörittäminen meni vaikeaksi. Me pidettiin sitä sinnillä pystyssä, mutta alkoi kenkuttaa, kun me ei pystytty tekemään tarpeeksi sainaustemme eteen. Siitä tuli syyllinen olo. Sen jälkeen ajat eivät ole hirveästi parantuneet.

Bändillä voi olla sopeutumista uusiin kuvioihin, ja toisaalta Pirkko-miesten kanssa työskentelemisessä saattaa olla haasteita. Askon mukaan mitään ongelmia ei kuitenkaan ole ilmennyt.

Kari Pössi (keikkamyyjä) osasi kertoa Universalille, millaisia tyyppejä me ollaan. Ehkä siksi kaikki on soljunut tosi mukavasti. Tähän saakka me ollaan sanottu, että oma firma, oma laki, mutta nyt täytyy osata kysyä muidenkin mielipiteitä. On oltava… Mikä se sana on? Yhteistyö… kykyinen?

­Asko jatkaa, että yhteistyö sujuu myös agentuurin kanssa. Se, mitä kiertueiden suhteen tehdään, on silti vielä hämärän peitossa.

– Meidän pitää ensin treenata bändi tosi hyväksi. Livejuttu pitää ottaa teknikoiden kanssa hanskaan niin hyvin, ettei keikalta tarvitse palata maansa myyneenä ja häveten. Jos me saadaan kasaan sellainen paketti, että kaikilla on mukava olla, ja jos ihmiset tykkäävät levystä, niin me voitaisiin kyllä kiertää. Mutta mennään pala kerrallaan. Voihan olla, että tulee superpandemia tai maailma poksahtaa muuten sitä ennen.

Haastattelun tekemisen jälkeen 22-Pistepirkko on kuin onkin päässyt palaamaan keikkalavoille, ja todistajanlausuntojen perusteella soittokuntokin on verraton.

Hajaannuksen vuosinaan 22-Pistepirkko ymmärsi, että bändin jäsenet tarvitsevat omaa aikaa ja tilaa, kokonaisen henkilökohtaisen elämän bändin ulkopuolella. Toiseksi se on tajunnut, että studioon ei enää pidä menemän liian aikaisin.

– Me ei olla vieläkään hirveän hyviä soittajia, mutta kun me saadaan jyvä kohdalleen, musa kuulostaa kivalta. Tähtäimen kohdistaminen vain on aina yhtä tuskaista. Sen vuoksi meidän pitäisi aina harjoitella ja demoilla kaikessa rauhassa ja vasta sitten mennä studioon tuottajan kanssa. Se on jäänyt melkein aina tekemättä.

Toisaalta siinä, että studiotyöt eivät ole vielä 40 vuoden jälkeenkään leipääntynyttä rutiinia, on jotakin hienoa.

– Ei se tosiaankaan ole meille rutiinia. Levyjen tekeminen on pelottavaa, koska me aletaan melkein aina tappelemaan ja melkein hajotetaan bändi. Ja kun levy on valmis, kaikki sanovat, että ei vitsaus, ei tätä jaksa kuunnella. Mutta nyt tuntuu, että me ollaan viimeinkin opittu jotakin.

Keikat ja some ovat tehneet selväksi, että fanit kaipaavat 22-Pistepirkkoa. Askon mukaan se ei kuitenkaan ole vaikuttanut bändin paluuseen.

– Me ollaan joka tapauksessa jo tehty osamme. Mutta sen sanominen ei ole väheksymistä. On ihanaa, että ihmiset ovat mielissään siitä, että me soitetaan, ja olen mielissäni siitä, että me ollaan taas hyvissä väleissä.

Vaikuttaa ihan siltä kuin 22-Pistepirkolla olisi tulevaisuus vielä 40-vuotisjuhliensa jälkeenkin.

– Tule tänne, Asko huikkaa ja painelee omaan työhuoneeseensa. Menen perässä.

– Yksinomaan mulla on näin monta kappaletta, hän sanoo ja osoittaa iloisena seinällä olevaa listaa. Siinä on 112 biisin nimet.

– Ja tietenkin myös P-K:lla ja Espellä on paljon biisejä. Tauko teki hyvää, me tehtiin sen aikana hulluna kappaleita. Ja monet niistä ovat ihan hyviä!

Teksti: Ari Väntänen
Lue koko haastattelu Soundista 5/22.