Viisi vuotta, kaksi maailmaa

15.11.2007 13:45

Alan vaikuttaja on kohdannut mysteerin. Hissi ei liiku. Kyllä, kortti on oikea, ja kyllä, kortti on reiässä oikein. Missähän on paloportaat? Löydetäänkö minua koskaan?

Viimein alan vaikuttajalle valkenee. Hän on koko ajan ollut kerroksessa johon pyrki. Hän astuu pehmeälle käytävälle ja kokeilee avainkorttia kaikkiin oviin. Aamu tulee vieras passi kaulassa. Suu on sitruksinen, katajanmarjainen, kuiva.

Musiikki&Media -viikonloppu kokoaa bisnesväen Tampereelle. Korkean osallistumismaksun suorittaa työnantaja. M&M palvelee myös rahvasta: on teemaklubeja, avoimia paneeleja, sisäfestarit, joinakin vuosina levymessut ja bändikisan finaali. VIP-henkilö jalkautuu kansan pariin nähdäkseen mainintoja keränneen ryhmän tositoimissa. Yleisöpalaute on yksi punnus harkitessa pitäisikö nouseva kyky kiinnittää.

Todelliset kontaktit syntyvät face to face, muistaa Helsingin Kirjamessut muistuttaa. Kirjailijan keikka on aikaisin päivällä ja lyhyt. Lavalla kaksi nojatuolia ja pöytä, jolla kaksi vichypulloa ja puheena oleva kirja, jonka kansi ei näy taaimpaan penkkiriviin. Vaatteet lakkaavat istumasta kun kirjailija istuu. Hän pitelee langatonta mikkiä kuin karaokelaulaja. Kun ajatus katkeaa, haastattelija auttaa. Kiitos että pääsitte tulemaan! Haastattelun aikana yleisö ei kysy, mutta kun kirjailija koettaa paeta, hänet saarretaan. Kustantaja myötätuntee ja repäisee vihkosta muutaman drinkkilipun. Kirjailija ontuu yläparven kahvilaan.

Kun ensimmäinen kirjani viisi vuotta sitten ilmestyi, en odottanut siltä mitään. Minulle Avainlastu oli vain julkaisu siinä missä levyt ja sarjakuvat, tuotannossa yksi viivakoodi lisää, nippu tekstiä josta kylläkin syystä puuttui musiikki ja piirrokset. Niinpä kirjan saama huomio suorastaan järkytti. Olinkin esikoiskirjailija. Kiiltäväpintaiset lehdet lähestyivät kummallisine kysymyksineen. Opettelin pöytätapoja. Kustantaja tiedusteli mitä joisin. Sain palkinnon ja apurahan. Voitin Asko Sahlbergin kädenväännössä. Ihmettelin mitä vittua. Kirjoitin lisää. (Mitä Sinä olisit tehnyt?)

Alkuhämmennyksen jälkeen, olematta sydänjuuriini imarreltu, opin suhtautumaan. Klubeja voi kiertää vuosikaudet ja julkaista pitkän rivin levyjä, mutta näkyvyys rajoittuu musiikkilehtiin ja kaavamaisiin levypuffeihin. Paljon enemmän painaa yksi runovihko. Kirjailijuuden kohtuuttomasta arvostuksesta kertoo oletus, että yhdenkin kirjan tehneellä on vastaus, on kysymys mikä tahansa. Eikä vain vastaus, vaan ratkaisu.

Vain kuukautta aiemmin olin lauluntekijä, jolta korkeintaan udeltiin syntyykö sävel ennen sanoja.

Näinä viitenä vuotena bändi on elänyt ja kehittynyt kirjanteon rinnalla. Niinpä olen ilmaisviinan bileissä jotenkin sivullisena seurannut kirjailijoiden tunnepuuskia. Pikkutunneilla livahtaa syytös kirjan niukasta menekistä kohti mainospäällikköä. Oma kustannustoimittaja on prinsessatautisen sanataiteilijan ainoa olkapää. Se on ymmärrettävää, mutta siksipä on onni että itse saan työskennellä myös ryhmässä. Terveimmillään bändi ehkäisee turhamaisuuden liikakasvua ja opettaa suhteellisuudentajua. Sosiaaliset kyvyt kehittyvät ahtaissa oloissa ja uhkaavissa tilanteissa.

Ja se tunne kun biisi rävähtää käyntiin, siihen tottuu mutta ei väsy.

Lisää luettavaa