Aavikon herrasmiesten ikibluesin groove otti täyden Tavastian haltuun sataprosenttisesti – Soundi Tinariwenin keikalla

Jussi Niemi kävi haltioitumassa Tinariwenin ikiaikaisesta lähteestä virtaavan musiikin äärellä.

TINARIWEN
27.11.2017
Tavastia, Helsinki

On julmaa kohtalon ivaa, että samalla seudulla missä Saharan alkuperäiset asukkaat, kiertelevää paimentolaiselämää perinteisesti viettäneet tuaregit laulavat ja soittavat suoraan bluesin syvimmistä juurista tihkuvaa musiikkia, ääri-islamistit yrittävät kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää kaiken soittamisen ja laulamisen. Tähän päälle tulee vielä se, että kaikki valtiot (lähinnä Mali, Niger ja Algeria), joiden ”alueella” tuaregit liikkuvat, ovat heitä vastaan ja rajoittamassa heidän ikiaikaista kulttuuriaan kaikin keinoin.

Ei siis ole ihme, että Tinariwenin aavikkoblues on SYVÄÄ ja sen kapinahenki läpikotaisin aitoa.

Tunnelma olikin vaikuttava, kun kaikkien tuaregibändien äiti palasi Helsinkiin, tällä kertaa Tavastialle. Tupa oli täynnä, ja jengi tempautui totaalisesti musiikin vastustamattomaan transsiin. Kaikki huojuivat luuppimaisen sensuellisti vääntävässä groovessa, joka paljastui todella väkeväksi, kun ottaa huomioon, että Tinariwenin musiikki on pääpiirtein aika rauhallista.

”Tupa oli täynnä, ja jengi tempautui totaalisesti musiikin vastustamattomaan transsiin.”

Keikka oli kaikin puolin paljon kovempi veto kuin kahdeksisen vuotta sitten Savoyssa, jossa vedettiin täysin akustisesti. Nyt kun bändi on keikkaillut runsaasti ympäri maailmaa, on selvästi opittu kaikki perusasiat sähköisestä esiintymisestä ja soundien pelaamisen tärkeydestä. Nytkin startti oli akustinen, mutta sähköt pantiin päälle jo muistaakseni toisesta numerosta lähtien.

Tinariwenissä on niin vangitsevaa se, että samalla kun musiikin bluesmaisuus puhuttelee tuttuudellaan, bändiä seuratessa huomaa olevansa myös aivan jonkin muun äärellä. Se muu on tribaalinen yhteisöllisyys. Tuaregit eivät ajattele ”bändiä” niin kuin me, heille se on kansansa asiaa ajava heimoyhteisö, jossa sanoma ja kokonaisuus ovat aina tärkeämpiä kuin yksittäiset suoritukset tai jäsenet.

”Tuaregit eivät ajattele ”bändiä” niin kuin me, heille se on kansansa asiaa ajava heimoyhteisö.”

Ensimmäisten kappaleiden aikana ajattelin jo perustaja/johtaja Ibrahim ag Alhabibin puuttuvan joukosta aivan kuten Savoyssakin, mutta sitten mies yks kaks ilmaantuikin lavalle. Muusta enemmän tai vähemmän valkoisiin, ja muutamassa tapauksessa vain silmät ja nenän paljaaksi jättäviin kaapuihin, pukeutuneesta ryhmästä poiketen hän oli verhoutunut siniseen ja esiintyi hiukan harmaantunut tavaramerkkiafro paljaana.

Hän alkoi laulaa ensin vain huojuttuaan pari kappaletta mikrofonin ääressä. Sitten meni vielä pari biisiä ennen kuin hän tarttui sähkökitaraan, jota hän soitti äärimmäisen vähäeleisesti mutta tehokkaasti. Vähäeleinen on ylipäätään tästä arvokkaasti karismaattisesta ja ujonoloisesta herrasta alakanttiin oleva ilmaisu.

Alhabib aloitti encoren yllättäen vetämällä yhden biisin täysin yksin sähkökitaralla ennen kuin muu bändi liittyi seuraan vielä parin lisänumeron ajaksi. Vaikka totaalisen elvistelemättömän herran johtajuus ja auktoriteetti ei jäänyt epäselväksi – mikä vaatimattomuuden ja arvokkuuden yhdistelmä! – ei hän teknisesti puhuen ole bändin paras laulaja. Useimmat biisit vokalisoinut kitaristi Abdallah ag Lamida alias Intidao oli selvästi kuuluvampi ja ylipäätän verevämpi äänitorvi.

Bändin huikean grooven pääministeriksi paljastui erittäin väkevästi bassotellut Eyadou ag Leche, jos kohta kaksi takarivin perinneperkussionistia panostivat koko ajan sadalla prosentilla rytmiikkaan. Kokonaisuus ei tuntunut lainkaan ”yhdeltä ja samalta”, vaikka yleismoodi suurin piirtein samana pysyikin. Suvantoja, kiihdytyksiä ja melodioiden ja rytmien vaihtelua oli koko ajan.

Omalla tavallaan oleellinen panos oli myös niin ikään miespuolisella tyypillä, joka tanssi joka biisin oikeastaan laulamatta lainkaan. Liikkeet olivat lietsovan pehmeitä ja notkeita, ja tyyppi otti ehkä eniten kontaktia yleisöön.

Suomenkielinen ”kiitos” kyllä opeteltiin heti alkupäässä ja sitä toisteltiin usein. Alhabib tyytyi aina vain nöyrään kumarrukseen sydäntään koskettaen, mutta äijän vilpittömyys oli hyvin koskettavaa.

Biisit olivat tavallaan loputon nauha erilaisia, toinen toistaan syvempiä bluesriffejä. Vähän väliä huomasin ajattelevani, että tämä voisi olla John Lee Hookeria, tuo taas Robert Pete Williamsia, jota bändi tuskin on koskaan kuullut. Hookeria todennäköisesti on. Yhdessä kappaleessa komppi meni lähes täysin kuin Otis Reddingin Sitting On The Dock Of The Bayssa.

Kaikin puolin huikea elämys, joka toivottavasti toistuu pian. Tinariwen tulee sellaiselta lähteeltä, joka ei kuivu koskaan. Se on virrannut raikkaana jo lukuisia satoja vuosia läpi monien rankkojen aikojen. True blues ain’t no new news…

Teksti: Jussi Niemi