Suomalaiset tunnetaan tuppisuisena kansana. Ennio Morriconen konsertissa tästä oli pelkästään iloa.
Elokuvamusiikin suuren miehen konsertti oli monin paikoin hiljainen esitys, jota väärään kohtaan osunut aivastus tai puhelimen soittoääni olisi voinut sabotoida pahasti. Mutta ei Suomessa: melkein täysi Hartwall-areena istui hiiskumatta hauraimpienkin osuuksien aikana. Vasta aivan lopussa katsomosta kantautui hartauden keskelle hajanaisia huudahduksia tai vihellyksiä.
Hiljaisuus ei ollut pelkkää suomalaista jäyhyyttä tai hienotunteisuutta. Nämä kappaleet olivat yleisölle erityisen rakkaita.
Siitä saatiin osoitus, kun juuri ennen väliaikaa soitetun The Ecstasy of Goldin jälkeen koko yleisö nousi spontaanisti seisaalteen.
Eikä ihme. Tuon Hyvät, pahat ja rumat -klassikkolänkkärissä (1966) kuullun kappaleen kiihko sähköisti salin tunnelman käsinkosketeltavaksi. Kenties sen takia se soitettiin encoreissa vielä toiseenkin otteeseen jälleen seisaaltaan taputtaneen yleisön riemuksi.
Vain hetkeä aiemmin oli orkesteri oli soittanut Huuliharppukostaja-elokuvan (1968) pakahduttavan kauniin tunnusmusiikin. Tuo esitys saattoi hyvin olla vuoden tähän asti hienoin musiikkielämys.
Tämä on ajatonta musiikkia, joka vetoaa tunteisiin nyt aivan yhtä vahvasti kuin 1960-luvulla.
Kuvat: Sami Turunen
Samalla todettakoon, ettei Morriconen jättiorkesterin konsertti ollut pelkkää ilotulitusta. Mukaan mahtui runsaasti liiankin seesteisiä osuuksia, joiden aikana mieli keskittyi spekuloimaan, minkä elokuvan musiikkia seuraavaksi kuultaisiin.
60-vuotista taiteilijauraansa juhliva Morricone luultavasti haluaa kiertueellaan muistuttaa yleisöä siitä, että hän on tehnyt paljon muutakin kuin länkkärisoundtrackeja. Niinpä ohjelmistossa oli runsaasti kappaleita elokuvista, joista moni katsoja ei kenties ollut kuullutkaan.
Nämä kappaleet olivat katsojille erityisen rakkaita. Siitä saatiin osoitus, kun juuri ennen väliaikaa soitetun The Ecstasy of Goldin jälkeen koko katsomo nousi spontaanisti seisaalteen.
Eivätkä kaikki nämä sävellykset ole mestariteoksia. Setistä oli jätetty pois monia klassikoita vähemmän tunnettujen kappaleiden tieltä.
Tavallaan tällaista taiteellista tinkimättömyyttä arvostaa, mutta toisaalta en kykene antamaan anteeksi sitä, ettei esimerkiksi Huuliharppukostajan loistokasta kaksintaisteluteemaa kuultu.
Suvantokohtien aikana pohti, olisiko niitä voinut somistaa visuaalisilla efekteillä – elokuvamusiikkiahan konsertissa kuunneltiin. Sellaisia ei kuitenkaan nähty, ainoastaan taustakangas valaistiin vuoroin siniseksi ja punaiseksi.
Ainakin konsertti havainnollisti Morriconen kynän pysyneen terävänä vanhoihin päiviin asti. Quentin Tarantinon The Hateful Eight -elokuvaan (2015) tehdyt sävellykset kestivät hyvin vertailua menneiden vuosikymmenten töiden kanssa.
Kiitosta ansaitsee myös itse orkesteri, jossa ei heikkoja lenkkejä ollut. Niin sinfoniaorkesteri, satapäinen kuoro (joka tosin jäi yllättävän pieneen rooliin) kuin sähköbasson, kitaran ja rumpujen kaltaiset kevyen musiikin soittimet tulkitsivat sävellyksiä tunteella ja taidolla.
Konsertti alleviivasi myös Morriconen taitoa hyödyntää monipuolisesti suurta orkesteria. Niin trumpetti, käyrätorvi, fagotti, kontrabasso, viulu, oboe, piano kuin kuorokin nousivat vuorollaan päärooliin italialaismaestron sävellyksissä.
On hienoa, että Morricone toteutti vanhoilla päivillään vielä näin suuren kiertueen. Valtavan orkesterin, kuoron ja muun kiertueväen kuljettaminen pitkin maailmaa on paljon vaikeampi ja kalliimpi produktio kuin vaikkapa rockbändin maailmanrundi.
Maestro näyttää myös innoittaneen muita elokuvamusiikin säveltäjiä lähtemään tien päälle. Muun muassa Gladiaattori– ja Pirates of the Caribbean -elokuvista tuttu Hans Zimmer saapuu ensi toukokuussa samaiselle Hartwall-areenalle.
Itse sanon, että mitä väliä Zimmeristä – se vasta olisi jotain, jos Danny Elfman saapuisi Euroopan-kiertueelle.