Hypnoottista ja spirituaalista tunnelmaa – Bill Frisell Porin Validi Karkia -klubilla

Bill Frisell Trio. Kuva: Monica Frisell.

Korona perui Bill Frisellin alkuperäisen keikan Jyrki Laihon Porissa jo 10 vuotta ansiokkaasti pyörittämälle Validi Karkia -klubille, mutta toinen kerta toden sanoi. Nyt kitaravelho pitkäaikaisen rytmisektionsa (Thomas Morgan: kontrabasso, Rudy Royston: rummut) nähtiin Mieskuorolaulajien Talon salissa ja tupa tuli täyteen asiasta todella kiinnostuneita kuulijoita. 

Parituntisen setin aikana yleisöstä ei kuulunut aplodeja lukuun ottamatta pihaustakaan, ja kun äänentoistokin oli täydellinen, keikka muodostui tosi intensiiviseksi kokemukseksi. Kappaleet seurasivat nauhana toistaan, eikä johtaja puhunut mitään. Tässä tapauksessa se ei tarkoita minkään sortin yrmeyttä, vaan totaalista keskittymistä asiaan.

Ensimmäinen tunti meni mukavasti Frisellin omien jazz-biisien parissa, vaikka rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että sävellykset olisivat voineet olla mieleenpainuvampia. Kappaleiden vaihtumisesta huolimatta tuntui kuin olisi kuunnellut yhtä pitkää biisiä. Tunnelma oli hillitty.

Peliä nokitettiin Bond-sävelmällä You Only Live Twice, joka todisti sen faktan, että kun Frisell ottaa käsittelyynsä upean melodian, niin johan lähtee. Upeasta teemasta improvisointi on hänen bravuurinsa ja tuotti lähes transsiin vaivuttavaa jälkeä.

Vielä kovempaa oli tulossa. Heti perään meininki muuttui täysin kun kolmikko ryhtyi Boubacar Traoren Baba Drameen. Kyse oli afrikkalaisesta bluesista parhaimmillaan, riffit eivät siitä parane. Tämä oli niin syvää bluesia kuin olla voi, mutta välittömästi tunnistettavasti äärimmäisen afrikkalaisella tavalla. Billillä oli lattialla melkoinen efektiarsenaali ja nyt hän sääti kitaraansa piukasti napakan, terävän soundin, joka kuulosti aivan joltakin Saharan eteläpään aavikkovehkeeltä.

Oli todella kiinnostavaa huomata, millainen psykologinen vaikutus juuri tällä musiikilla oli koko bändiin: se nousi kirjaimellisesti seuraavalle tasolle. Tätä ennen Frisell oli koko ajan seurannut katseellaan erittäin maukkaasti monta kertaa sooloillutta Morgania, mutta nyt aiemmin hyvin rennosti ja hienovaraisesti maalaillut Royston alkoi leipoa armotonta groovea ja miehen naamalle kirposi kerta kaikkiaan onnellinen virne. Bill kääntyi rumpalia kohti ja koko hoitoon laskeutui huikean hypnoottinen draivi. En keksi kuka/ketkä muut amerikkalaiset tai eurooppalaiset muusikot pystyisivät menemään bluesissa näin väkevästi afrikkalaiselle tasolle. Tyystin veret seisauttavaa menoa ja aplodit olivat sen mukaiset!

Ja kun uudelle tasolle oli päästy, niin intensiteetti pidettiin, vaikka loppu mentiinkin hyvin rauhallisissa ja kauniissa maisemissa. Vanha Lännen balladi Wagon Wheels tunnelmoi elokuvallisesti kun Frisell vaihtoi sointia lukuisia pykäliä eteerisempään suuntaan. Viimeiseksi meidät siunattiin kansalaisoikeustaistelujen ykköslaululla We Shall Overcome, jonka kuuleminen tositarkoituksella tässä ajassa meni spirituaalisen puolelle. Mitä karummat ajat, sitä lujemmin hyvän voittoon pitää uskoa, ja tietysti myös toimia voiton eteen, Frisell tuntui sanovan.

Koko yleisö oli kollektiivisesti täysin myyty. Jengi taputti ja hihkui seisaaltaan hyvän aikaa kahdesti – ennen ja jälkeen encoren. Salista tultiin ulos likimain käsin kosketeltavan innoituksen tilassa.

Jussi Niemi

Bill Frisell ja toimittaja Jussi Niemi keikan jälkeen.