Kauas korpeen rakennettuja pakopaikkoja, joihin suuren maailman myllyjen jylinä ei yllä
Bill Callahan on omalla nimellään ja Smog-yhtyeen kautta julkaissut 15 albumia, jotka ovat pikkuhiljaa nostaneet hänet elossa olevien amerikkalaisten lauluntekijöiden eliittiin. Hänen viimeisimmät albuminsa ovat koottuja sinänsä hyvin tutuista klassisen rockin ja countryn elementeistä, mutta niiden sanoitukset ja sovitukset ovat loppuun asti hiottuja. Ne ovat kuin tarkkaan valituista hirsistä kauas korpeen rakennettuja pakopaikkoja, joihin suuren maailman myllyjen jylinä ei yllä.
Madridin Apolo-teatterissa Callahanin taustaorkesteri on niukka, hänen lisäkseen vain rumpalista, basistista ja lead-kitaristista koostuva. Tämä ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ole suuri ongelma, koska konsertin materiaali keskittyy uusimpaan, suhteellisen riisuttuun ilmaisuun luottavaan Dream River -levyyn.
Ilta alkaakin tuon hienon albumin päiväkänniylistyksellä The Sing, joka esitetään lähes täydellisesti aiheensa mukaisesti – haparoivasti ja mahdollisimman lähellä sammumispistettä. Sen jälkeen tulevien Javelin Unlanded– ja erityisesti Small Plain -kappaleiden aikana salin tunnelma yltyy niin hauraaksi, että jopa kameran sulkijan ääni tuntuu sitä häiritsevän. Callahanin syvän baritonin lauluissa tiputtelemat keihäät, lentokoneet, nuolet ja kotkat liitävät silmieni edessä kuin 60-luvun lastenohjelmassa.
Salin tunnelma yltyy niin hauraaksi, että jopa kameran sulkijan ääni tuntuu sitä häiritsevän
Konsertin aikana käy kuitenkin nopeasti ilmi, ettei tämä hapuileva ja improvisaatioon perustuva soundi ole vain ensimmäisten kappaleiden tehokeino, vaan ainoa ilmaisu, johon tämä yhtye pystyy. Callahan on, optimistisestikin arvioituna, hyvin keskinkertainen kitaristi, eikä niukasti soittavan rytmiryhmän jättämää tilaa hyödynnä näin ollen oikein kukaan. Vähiten levyllä ihastuttanut leadkitaristi Matt Kinsey, jonka soolot tuntuvat johtavan America! ja One Fine Morning -kappaleissa vain umpikujiin. Silti yhä uudestaan ja uudestaan Callahan johdattaa yhtyeensä loputtomilta tuntuviin jameihin, joiden järjettömyys kiteytyy Droverin humoristisen outoon huuliharppusooloon.
Callahan luottaa vahvaan äänensä ja hillittyyn charmiinsa, jota voisi kuvailla sekoitukseksi Leonard Cohenia ja entisaikojen lehmipoikaa. Nämä pelastavat esimerkiksi lämpimän humoristisen Dress Sexy At My Funeralin, mutta konsertti tai yksittäiset kappaleet eivät kasva osiaan suuremmiksi. Ne eivät lähde lentoon. Erityisen paljon kurin puutteesta kärsivät rytminvaihdoksiin nojaavat kappaleet, kuten Ride My Arrow ja Winter Road, joiden levyillä pieteetillä rakennetut sovitukset hajoavat lavalla kuin tulitikkuhökkelit.
Ensimmäistä kertaa illan aikana minusta alkaa todella tuntua siltä, että istun kaukana yhtyeestä
Napakasti alkanut Percy Mayfield -laina Please Send Me Someone To Lovekin hajoaa suunnattomaksi rämpyttelyksi, ja ensimmäistä kertaa illan aikana minusta alkaa todella tuntua siltä, että istun kaukana yhtyeestä. Vielä paljon kauempana, kuin järjestäjien minulle langettama piippuhullyn istumapaikka antaisi ymmärtää. Katson sieltä, kuinka cowboy Callahanin ohjaama avolava-auto kaahaa muut soittajat selässään pitkin preeriaa, sinne kauas jonnekin. Eikä minua enää kiinnosta tietää minne.
Teksti ja kuva: Taneli Hermunen
Konsertissa kuultiin:
1. The Sing
2. Javelin Unlanding
3. Small Plane
4. Too Many Birds
5. America!
6. One Fine Morning
7. Ride My Arrow
8. Drover
9. Seagull
10. Spring
11. Please Send Me Someone to Love (Percy Mayfield)
12. Dress Sexy at My Funeral (Smog)
13. Winter Road