Elifantree liikutti ja ravisti | 11.3.2015 Rytmihäiriöklubi, Juttutupa, Helsinki

Elifantree-yhtyeen tuore albumi Movers And Shakers oli keskiviikkoisen Juttutuvan konsertin teemana. Elektropoppia kekseliäästi postmoderniin jazziin kombinoiva trio pudisteli livenä yleisöään tiukasti, mutta hienovaraisesti − yhtä vakuuttavasti kuin kolmannella albumillaankin. Ravintolantäyteinen yleisö otti trion lähes ekstaattisena vastaan.

Oikeastaan täytynee puhua kvartetista. Anni Elif Egecioglun (laulu, sähkökoskettimet, lelut), Pauli Lyytisen (saksofoni, pedaalit, samplerit, lisää leluja) ja Tatu Rönkön (rummut, lyömäsoittimet) lisäksi miksauksesta ja äänentoistosta vastannut Joonas Saikkonen nousi keskeiseen rooliin keikalla. Ilman ammattitaitoista miksaajaa moinen setti ei edes olisi ollut mahdollinen.

Juttutupa on myös rakennuksen muodon ja yleisön sijainnin vuoksi varsin haasteellinen miksattava. Joonas Saikkonen äänitti yhtyeen levyn ja tuntee kappaleet. Kaikki menikin miksauksen osalta siististi. Laulun tukea ja bassottoman yhtyeen pohjaääniä ja pulssia toistettiin nauhoitteilta. Elifantree on vaativa myös volyymimuunnelmien takia − ja volyymi ymmärrettynä sekä äänenvoimakkuutena että tilavuutena. Lukuisat rytmikoukut ovat oma lukunsa.

”Tatu Rönkön lyönti on kerrassaan omintakeista ja jazzyhtyeelle hyvin epätavallinen”

Tatu Rönkön lyönti on kerrassaan omintakeista ja jazzyhtyeelle hyvin epätavallinen. Time säilyy, vaikka hän ei oikeastaan missään vaiheessa lyö peruslyöntiä − mielenkiintoiset lyöntikaavat seuraavat toisiaan. Esimerkiksi pientä tom-tomia voi käyttää aksenttipeltinä, ja miksei isoakin; laitetaan tomin päälle pyyhe, siihen irtopelti ja lyödään sitä. Loistavaa rumputekniikan reformointia!

Kokonaisuudessaan yhtye teki väkevän vaikutuksen. Jazz-popin demodulointi saa jatkoa myöhemmin. Anni nimittäin kertoi, että studiossa nauhoitettiin paljon sellaistakin, mikä ei enää sopinut levylle. Elämme siis odotuksessa. Livenä jotkut esitykset ovat luonnollisesti jonkin verran pidempiä kuin levyllä, mutta tarpeetonta pitkittämistä ei ilmennyt.

Pauli Lyytinenkin käytteli teknologisia efektilaitteita harjaantuneesti. Varsinainen saksofoninsoitto oli nyt melko vähäistä, lähinnä yksinkertaisia riffejä, lyhyitä sooloja ja perusteemoja.

”Sound mirroring” käänsi näppärästi fonifraasit peilikuvikseen (dialogissa oman itsen kanssa ”tii-taa” soikin ämyreissä ”taa-tii” jne). Paulin tasoiselta soittajalta tosin odottaisi hieman vaativamman asteen fraaseja. 

Riffikaapparien ja muiden teknovempaimien avulla saksofonilla voi ottaa vaikkapa perusäänen ja luoda sille äänikerroksia soittamalla terssit, kvintit ja muut yhteissoinnit, jotka jäävät pitkäksikin aikaa soimaan soiton pohjana. Hyvä idea, joskin bändi voisi nostaa rimaa musiikillisesti.

Sävelkorkeuden (englannin pitch) kanssa pelattaessa vaarana on joskus ”pikkuoravat”-ilmiö; hitaasti nauhoitettua melodianauhoitetta nopeammin toistettaessa muodostuu ”vikkelä ja korkea oravaääni”. Sauvo Puhtilan legendaariset Pikkuoravat olivat hitaasti laulettuja ja tahallaan nopeutettuja hupailulauluja.

Rauhallinenkin tempo alkaa toisinaan riistäytyä käsistä ja tuloksena on tahattoman koomisia, korkeita ääniä. Paulin haasteita lisäsivät nähtävästi myös lavalta istumapaikan löytäneet yleisön edustajat. No, mitään katastrofia ei tullut, kaikki toimi.

”Anni halusi spiikeissään nostaa esiin erityisesti feministisen intention”

Elifantree-yhtyeen mielenilmausta ja koko lookia luonnehtii kehittyneen ääniteknologian ohella entistä enemmän vahva laulu ja laulurunous. Anni halusi spiikeissään nostaa esiin erityisesti feministisen intention. Mitä tämä viesti on ja mihin sillä tähdätään, jäi hieman epämääräiseksi.

Solistin voimakas lavadramatiikka oli vahva show-numero, mutta teki sanojen seuraamisen jossain määrin ongelmalliseksi. Levyn hihanuoteista laululyriikan luku taas on hankalaa pienen fontin vuoksi.

Levyn julkistuskeikka ei saisi tietenkään olla pelkkä ”musiikillinen ekvaatio” eli levyaineiston toisinto livenä. Silloinhan levyn ostaminen riittäisi kuulijalle − jotakin uutta tarvitaan, lähinnä tulkintoihin: ”suolaa, pippuria ja elämän makua”. Ja tulihan niitä myös, ennen muuta tulisen laulusolistin myötä.

”Suolaa, pippuria ja elämän makua”

Annin laulu on saanut runsaasti uutta syvyyttä ja laulajana hän on itsevarmempi kuin ennen. Lavakarismaa on tullut reilusti lisää. Samoin mimiikka, ilmehdintä ja elehdintä yleensä ovat saaneet uutta ilmettä. Paikoin ilmekielestä ja energiasta tuli mieleen takavuosien punktähti entisestä DDR:stä, Nina Hagen (vertaamatta heitä muulla tavoin, vaikka ehkä pitäisi − siksi erikoinen sekoite punkia, funkia ja oopperaa ja yleensä vihaisen nuoren naisen sanomaa oli Ninankin show jo 70-luvulla).

Teknosidonnaisuudesta huolimatta kappaleissa on yhä liikkumatilaa ja muusikoille tilaa persoonallisiin ratkaisuihin. Ksylofonin ja muiden lyömäsoittimien ansiosta myös polyrytmiikkaa voidaan hyödyntää toisinaan melko rajallisten melodia-ainesten tukena.

Alun alkaen eksperimentaaliseksi jazz-comboksi luokiteltu Elifantree on uskaliaasti modifioinut autonomista ja trendivapaata linjaansa.