Free jazz ei loppujen lopuksi ole muita musiikkigenrejä kummempaa. Tarkoitan, että viime kädessä siinä jylläävät ihan samat perimmäiset lainalaisuudet kuin kaikissa muissakin lajeissa. Onko näkemystä, onko fiilistä, onko ideoita ja kuinka omaperäisiä ne ovat?
Mutta vaikka ”vapaus” on jo nimikkeessä, pitkästä kokemuksesta voin vakuuttaa, että free jazzissakin huomaa usein tiettyjä genren sisäisiä sääntöjä ja sopivaisuuskäsityksiä. Tyyliin ”tätä kuuluu soittaa näin”.
Mutta kun ei kuulu. Oikeasti vapaa jazz on täysin vapaata kaikista ennakkokäsityksistä ja lajisovinnaisuuksista, ja kun tuo aspekti toteutuu, tunne on yleisönkin puolella mahtava. Sitä se oli loppuunmyydyllä (!!!) Vastavirta-klubilla Tampereen Pispalassa Slummijazzissa perjantai-iltana.
Jumaliste, tässä meinaa vähän riehaantua! Siis kolme toinen toistaan omaperäisempää ja kaikista sovinnaisuuksista vapaata bändiä lauteilla peräjälkeen, ja jengi seuraa kaiken toiminnan tarkkaan ja erittäin kiinnostuneena. Ja vaatii jokaisen myös encorelle!
Pelin avasi viiden perkussionistin, sähköbasistin ja kolmen puhaltajan La Murga. Yhtye vei heti maisemiin, joissa kaikki oli intensiivisen tuoretta, vaikka siltoja jo tuttuihinkin juttuihin löytyi. Ennen muuta basistissa, joka toimi koko hoidon horjumattomana selkärankana jamaikalaiseen dubiin viittaavilla linjoillaan. Tämän ankkurin varassa kelpasi muiden häröillä, jos kohta rumpalit toimivat hyvinkin kurinalaisesti, tiettyjen roolien puitteissa. Polyrytmiikka on aina kotiinpäin!
Kahden alton ja tenorin — ensimmäisessä biisissä toinen altto korvaantui bassoklarinetilla — torvitroikka seikkaili verevien soolojen ohella ajoittain todella hämärissä mutta mielenkiintoisissa harmonioissa. Veikkaisin suojeluspyhimyksiksi lähinnä Ornettea, Sun Rata, Archie Sheppiä ja Art Ensemble of Chicagoa.
Ho Chi Moon taas kuulosti aivan erilaiselta. Usein koin fonisti Sami Pekkolan johtaman trion eräänlaiseksi free jazz –tyyliseksi Creamiksi villeimmillään. Kaikki sooloilivat vimmaisesti samaan aikaan. Kaaosta jälki ei kuitenkaan ollut, vaan tarttumapintoja löytyi rutkasti niin kokonaisuudesta kuin yksilöiden toiminnasta.
Tietty rockmaisuus oli koko ajan läsnä, ei vähiten herkullisella säröllä jytisseen sähköbasson vuoksi. Myös rumpalilla oli erittäin persoonallinen, omalla rupisella tavallaan hyvin gruuvaava tatsi. Pekkolan sooloissa oli alati ideaa, vaikka ne vyöryivät päälle hurjalla kiihkolla.
Oiro Penalta näin upean keikan parisen vuotta sitten Onkiniemessä, mutta nyt lavalla tuntui olevan jäseniltäänkin pääsääntöisesti eri ryhmä ja musa oli paljon ritualistisempaa. Käytössä olivat sähköpiano (tai hyvin outo syntikka), ja edellisellä keikalla rumpuja soittanut, ilmeisesti yhtyeen johtajana toimiva Antti Vauhkonen (viimeksi kysyessäni hän kieltäytyi paljastamasta henkilöllisyyttään) puhalsi nyt alttoa, jotain pientä huilua ja melodikaa, helisteli perkussioita ja väänteli jotain elektronisäädintä. Hiukan hän käytti omaa ääntäänkin.
Jing & Jangstersista tuttu Merikukka Kiviharju sen sijaan lauloi oikein kunnolla, tosin hänkin hyvin pelkistettyjä fraasejaan luuppaillen ja elektronisesti pilkkoen. Bändin kruunasi sähköbasisti Philip Holm, joka soitti myös bändin ”salaista asetta”. Vehje oli viritelty ilmeisesti Singerin ompelukoneesta, joka oli kaiketi aina kokenut olevansa drone-suuntautunut slide-kitara. Laitteessa oli muutama slidemäisesti sormin liu’uteltu kieli ja drone syntyi kampea vääntäen, jonkin metalliosan koskiessa kieliin mekaanisesti. Huikea instrumentti!
Tällä kaikella porukka loi pitkällä kaavalla spiraalimaisia, hyvin transsiin vaivuttavia kappaleita, jotka olivat kuin köyhän miehen ayahuasca-seremonioita. Tajunta laajeni ja, kuten tiedätte, sehän on tärkeintä.
Enemmän tällaisia iltoja!
Teksti: Jussi Niemi