Näin suuresti fanittamani legendaarisen psykorokkari Roky Ericksonin edellisen loistavan Tavastian keikan 18.12.2007, jolloin hän esiintyi iskevine bändeineen pirtsakan energisesti loppuunmyydylle salille, vaikka ikää ja vuosia mielisairaalassa olikin jo kertynyt. Levyiltä tuttu särmä sekä viiltävä tenori olivat edelleen tallella. Roky esitti tuolloin kaikki tutut hittinsä sekä hoki huvittavasti aina biisien välissä yleisölle ”Thänk Jyy”, eikä sitten mitään muuta. Ristin äijän jo mielessäni Roky ”Thank You” Ericksoniksi. Ajattelin silloin, että ”Roky on nyt nähty ja voin kuolla rauhassa.”
Bändi soitti epävarmasti ja löysästi, kun Roky olisi ehdottomasti kaivannut samanlaista tiukkaa ryhmää taakseen kuin edellisellä keikalla
Kun kuulin, että Roky tekee uuden keikan Tavastialla 20.05.2013, niin en uskaltanut ostaa lippua, koska muistelin edellistä hyvää keikkaa ajatellen, ettei hän millään pysty enää samalle tasolle joko ikänsä tai kuntonsa puolesta. Mutta sitten kohtalo puuttui peliin. Sain keikkaa edeltävänä päivänä viestiä eräältä tuntemattomalta kitaristilta, jolla olisi ilmainen piletti loppuunmyydylle Tavastialle. En kehdannut kieltäytyä ja olla menemättä. Voi minua raukkaa.
Olisin ennen keikkaa ostanut Tavastialta Rokyn keikkapaidan, mutta ne olivat loppu. Tarjolla oli vain 30 euron silkkipainojuliste, josta nimmaroitu versio oli peräti 100 €.
Rokyä lämmitteli parikin bändiä, joista ensimmäinen The Hounds of Baskerville oli falskin lattea ja jälkimmäinen The Drowning Men yksinkertaisesti vain ikävystyttävä. Tuntui ettei yleisöä paljon kiinnostanutkaan, he taisivat odottaa illan pääesiintyjää. Kun reippaasti pulskistunut Roky astui mustissaan lavalle klo 22.20, niin yllättäen taustabändinä olikin nuorekas The Hounds of Baskerville, jossa muuten esiintyy myös Rokyn poika Jegar Erickson.
Kun keikka vihdoin alkoi, niin epäilykseni saivatkin ikävä kyllä katetta. 65-vuotiaan Rokyn ääni on ja oli joko flunssan, kunnon ja/tai iän takia enää vain varjo entisestä. Terävä tenori oli pelkkää garagemaista kähinää. Kun taustabändikin aloitti hapuilevan varovasti, niin homma oli niin sanotusti siinä. Meininki parani muutaman ekan klassikkobiisin (muun muassa Cold Night for Alligators, Bermuda, White Faces) aikana vain hieman. Bändi soitti epävarmasti ja löysästi, kun Roky olisi ehdottomasti kaivannut samanlaista tiukkaa ryhmää taakseen kuin edellisellä keikalla.
Voi perhana Roky minkä teit! Särjit fanin sydämen!
Keskivaiheilla esitettiin muutaman 13th Floor Elevators –biisin happorockputki, muttei se mielestäni enää pelastanut tilannetta, kun Roky vielä tyypilliseen tapaansa soitti harmaata Gibson-kitaraansa miten sattuu ja unohti toisinaan laulaa kokonaan. Tämänkin hyvä bändi olisi ehkä paikannut. Lavan ruotsinlaiva-tyylinen valaistuskin viimeisteli lattean tunnelman.
Viimeiseksi saatiin vielä hittibiisien kimara: Night of the Vampire, Stand for the Fire Demon ja Two Headed Dog. Keikan lopuksi Roky vain hymyili, muttei sanonut ainuttakaan välispiikkiä. Yksikin ”thank you” olisi kelvannut.
Voi perhana Roky minkä teit! Särjit fanin sydämen! Heitit puolivillaisen vetelän keikan, jota ei tee mieli muistella varsinkaan onnettoman laulamisen vuoksi. Olisi pitänyt jättää sittenkin menemättä.
Levyillä Pyhän Rokyn hapossa lionnut aurinko ei haalistu vaan paistaa aina mieliimme.