Teksti: Lassi Linnola
Festarit ovat ihmisen parasta aikaa, ajattelen erästä mäkihyppääjää mukaillen suunnistaessani ihmismassan läpi Provinssin porteista sisään. Ensimmäisenä listallani on alueen uusi Amphitheatre-lava. Kesäteatterin puitteisiin rakennettu katsomo nimensä mukaisesti vastaa amfiteatterin festariversiota. Katoksella suojatut puiset penkkirivistöt nousevat korkealle ja tarjoavat suoran näköyhteyden lavalle.
Täyden amfiteatterin neitsytmatka on varattu Youtuben ja Spotifyn kautta festarilavoille ponnistaneelle Kalevauva.fi –duolle. Kyseessä on kaksikko, joka esittää kantrivaikutteista folkia Vauva.fi –foorumilta lainatuin sanoituksin – nettikansanmusiikkia, kuten yhtye sitä itse nimittää. Miksipäs ei?
Näin iskevää viihdefolkia ei ole Leevi & The Leavingsin jälkeen kuultu
Konseptin kestävyydestä en osaa sanoa, mutta ainakin torstaina Kalevauva.fi lunastaa suosionsa. Viimeistään minihitti Mies syö lapsen vanukkaat muuntaa yleisön riehakkaaksi villilaumaksi, joka laulaa ja nauraa kappaleiden mukana. Yhtye kannustaa katsojat, itseni mukaanluettuna, miltei hengelliseen hurmostilaan. Kaksikon ympärille muodostunut ilmiö henkilöityy Suomi-paitaan ja stetsoniin sonnustautuneen banjonsoittaja-kitaristi-laulaja Kimmo Nummisen hahmoon. Ehkä Numminen on juuri se sankari, jota satavuotias Suomi on kaivannut? Ei tietenkään sovi vähätellä duon musiikillista lahjakkuutta. Näin iskevää viihdefolkia ei ole Leevi & The Leavingsin jälkeen kuultu.
Kalevauva.fi, Provinssi 2017
Kalevauva.fi:n suosio muuttuu käsinkosketeltavaksi hetkiä ennen seuraavan esiintyjän vuoroa. Amfiteatterilavalle buukattu Matti Johannes Koivu on houkutellut yleisöön vain murto-osan edellisestä ihmismassasta. Tunnen kiusausta nähdä artistien yleisömäärien erotuksen allegoriana populaari- ja korkeakulttuurin välisestä kuilusta. Ei nimittäin liene salaisuus, että Koivun tuotantoa pidetään korkeassa arvossa etenkin kriitikoiden keskuudessa. Yleisöhävikistä huolimatta Koivu suoriutuu keikastaan kunnialla. Levyllä varsin hartaan kuuloinen artisti kasvaa lavalla karismaattiseksi ja äärimmäisen ammattitaitoiseksi esiintyjäksi, joka vaivihkaa kasvattaa kappaleistaan stadionpuitteisiin sopivia anthemeita.
Törnävänsaarella kulkiessani saan vahvistuksen jo pitkään epäilemälleni seikalle: Sabaton-fanin tunnistaa aina. Ruotsalaista machohevijyrää katsomaan tulleet kulkevat festarialueella SA-INT –varusteisiin ja rengashaarniskoihin pukeutuneena. Muutama simohäyhäkin kompuroi vastaan keskiolut kädessään.
The Killers on pitkän tauon jälkeen palannut Suomeen, mutta lavalla patsastelevista soittajista on vaikea päätellä paluun syytä
Sabaton-rekvisiitan läsnäolo alleviivaa erään toisen varustuksen poissaoloa: missä ovat The Killers –paidat? Torstain pitkään pantatun pääesiintyjän faneja ei erityisemmin alueella näy, ei edes yhtyeen aloittaessa soittoaan. 2000-luvun äänimaisemaa dominoineen nelikon suosio on vuosien saatossa hapertunut, ja ilmoitus The Killersin kiinnityksestä tulikin monelle yllätyksenä. Yhtyeen viimeisestä Suomen-vierailustakin on kulunut liki neljä vuotta. Solisti Brandon Flowers tiedostaa itsekin tilanteen ja paikkailee sitä haparoivalla suomella: ”Moi! Oliko ikävä?” Ele on liikuttava, mutten osaa vastata sen sisältämään kysymykseen. The Killers on pitkän tauon jälkeen palannut Suomeen, mutta lavalla patsastelevista soittajista on vaikea päätellä paluun syytä. Yhtye esiintyy karismaattista solistiaan lukuunottamatta lavalla kurinalaisesti ja rutinoituneesti. Huomaan kivikasvoista soolokitaristia Dave Keunigia katsoessani pohtivani, mikä hänen käsiään oikeastaan pitää liikkeessä. Ironisena naulana arkkuun juuri näiden ajatusten taustalle kilahtavat uuden sinkkulohkaisun The Manin taustalle sijoitetut kassakoneen äänet.
Setin loppurysäyksesi säästetyt When You Were Young ja Mr. Brightside kuulostavat tietenkin aina loistavilta, mutta tänä iltana The Killers ei juurikaan milleniaalista nostalgiatrippiä enempää tarjoa. Askeettiseksi pelkistetty lavarekvisiittakaan ei pahemmin hetkauta päälavaa hetki sitten koristaneiden Die Antwoordin veikeästi pyörivien penisanimaatioiden jälkeen.
The Killers, Provinssi 2017
Aloitan perjantain tyylikkäästi: onnistun itseeni liittyvistä syistä johtuen miltei myöhästymään aikataulustani. Suuntaan alueelle päästyäni vanhasta tottumuksesta amfiteatterille ja huomaan, että Mikko Joensuun sijasta lavalla päivystää Litku Klemetti & Tuntematon Numero. Litku ottaa tilanteen nopeasti haltuunsa puoliksi pyytäessään ja puoliksi käskiessään yleisön lavan eteen tanssimaan. Ihmiset tottelevat mielellään, Litku näyttää tyytyväiseltä ja soittaa perään sähköbalalaikkasoolon.
Mikäli haluat elää elämäsi turvallisesti, suosittelen käymään yksinomaan isojen artistien keikoilla
Viikonloppu on täynnä positiivisia yllätyksiä. Sateiseen säähän tottuneet provinssivieraat kulkevat auringonpaisteessa onnellisena saarelta toiseen, kävijätavoitteet ylittäneet tapahtumajärjestäjät hierovat käsiään tyytyväisenä kulisseissa. Amfiteatterilavalla esiintyvä Samuli Putrokin kertoo suhtautuneensa lavan konseptiin epäluuloisesti, mutta jatkaa lausettaan kiittelemällä yleisöä elämänsä parhaasta festarikeikasta. Lause on artistien suusta turhankin usein kuultu, joten suhtaudun siihen varauksella. Seisomapaikaltani näen kuitenkin, kuinka Putro lavan taakse juostuaan hyppäsi syleilemään festarityöntekijää kuin juuri voitonmaalin tehneenä. Ehkä hän olikin tosissaan.
Pääsen itsekin yllättymään positiivisesti. Odotukseni perjantain pääesiintyjän Ellie Gouldingin suhteen eivät olleet järin korkealle asetetut, ja ilahdunkin perinpohjaisesti nähdessäni lavalla DJ:n sijasta kokonaisen orkesterin.
Gouldingin taustabändi kuulostaa luonnollisestikin hyvältä. Toisaalta: isojen artistien bändit kuulostavat aina hyvältä. Mikäli haluat elää elämäsi turvallisesti, suosittelen käymään yksinomaan isojen artistien keikoilla. Äärimmäisen ammattitaitoisessa lavakäsittelyssä Gouldingin hitit muuntuvat armottoman svengaaviksi lekoiksi, joiden tahdissa on vaikea olla heittäytymättä mukaan. Keikan todellinen kohokohta on kuitenkin itse musiikkiin liittymätön välikohtaus. Tamppaavan Anything Could Happenin säkeistön aikana Goulding joutuu pitelemättömän naurukohtauksen valtaan, jonka kourissa osa säkeistöstä jää laulamatta. Hysterian syy jää salaisuudeksi, mutta se luo Gouldingin esiintyjäimagoon särön, josta inhimillisyyden valo löytää tiensä yleisöön asti.
Päässäni kaikuivat ystäväni varoitukset siitä, että Profeettojen todistaminen selvinpäin saattaisi johtaa umpilisäkkeen äkilliseen tulehtumiseen
Raportointivastuu ajaa toimittajan välillä toimimaan intuitionsa vastaisesti. Esimerkiksi lauantaina huomaan katselevani kokonaisen tunnin ajan, kun teinivuosieni sankari Glenn Danzig pähkäilee, millä etäisyydellä suusta mikrofonia kannattaa pidellä. Glenn olkoon täydellinen esimerkki siitä, miksi on äärimmäisen tärkeää muistaa lopettaa huipulla. Mitä toimittajan taakkaan tulee, on Danzig-farssi kuitenkin sieltä kevyimmästä päästä. Tieto siitä, että joutuisin todistamaan lauantain – ja koko tapahtuman – pääesiintyjän Profeettojen keikkaa, kaihersi kivenä kengässäni koko viikonlopun ajan. Päässäni kaikuivat ystäväni varoitukset siitä, että Profeettojen todistaminen selvinpäin saattaisi johtaa umpilisäkkeen äkilliseen tulehtumiseen. Tiesin, ettei lauantaina alueelle olisi mitään asiaa autolla. Terveyden kanssa ei kannata ottaa turhia riskejä.
Profeetat, Provinssi 2017
Varotoimista huolimattakaan en ollut valmis siihen, mitä tuleman piti. Profeetat vyöryttävät päälavalle hittikoneiston, jonka rinnalla yksittäisen ihmiset toiveet ja pelot lakkaavat merkitsemästä juuri paskaakaan. Mykistyn spektaakkelin edessä. Cheek ja Elastinen heittävät yläfemmoja, kierivät lavalla ja hyppivät toistensa selkään samalla kun taustabändi soittaa hitin toisensa perään, valmiiksi pureskeltuina neljäminuuttisina suupaloina. Taustalla pyörivät Egypti-aiheiset kuvastot, jotka välillä muuntuvat kuviksi, jotka voisivat pyöriä kasinon peliautomaattien näytöillä. Pyrotekniikkaa hyödynnetään jo avausbiisi Sinuhen aikana enemmän kuin yhdenkään aiemman esiintyjän keikalla.
Olisi turhaa väittää, etteikö Profeettojen show viihdyttäisi – sitä vartenhan se on luotu. Isojen artistien totuus sementoituu myös Cheekin ja Elastisen kohdalla. Tällä reseptillä ei yksinkertaisesti voi epäonnistua. Suomihiphopin ykkösnimet lavalla, taustallaan Suomen sessiomuusikoiden kovin kärki aina Mikko Sirénistä Okke Komulaiseen. Mutta jokin tässä tuntuu väärältä, niin kovin väärältä.
Onhan Profeettojen konsepti jo alun alkaenkin puistattava. Cheek ja Elastinen muodostavat lavalle oman Sisäpiirinsä, lainaavat toistensa kappaleita sekä Vain Elämää –sarjassa muilta lainaamiansa kappaleita. Kehityskulun seuraava luonnollinen askel olisi Profeetat 2.0, jossa sama resepti uusitaan yhdellä uudella nimellä varustettuna. Prosessin voisi toistaa kymmeniä kertoja, niin kauan kun se suinkin on mahdollista. Yhtye on kuin orwellilaisesta todellisuudesta, jossa suuruuden ainoa todellinen päämäärä on olla suuri.
Megalomaanisuudestaan huolimatta Profeetatkin ovat lopulta vain yksi yhtye muiden seassa
Profeettoja katsellessani riimipari Ismo Alangon Pornografiaa-kappaleesta hivuttauu itsepintaisesti tajuntaani: ”Niin tyhjää mutta täyttävää / niin mautonta mutta näyttävää.” Sitäkö tämä on – suomalaisen populaarimusiikin pornografiaa? Edellä mainittu riimipari päättyy ”mä haluun, mä haluun” –toteamukseen, joka manifestoituu myös spektaakkelia seuraavien katseissa. Cheek ja Elastinen toteuttavat huolella hiottua koreografiaa, jossa spontaanitkin hetket löytyvät käsikirjoituksesta. Esimerkiksi Sokka irti-nimellä kulkevaa keskiolutsinfoniaa edeltää Cheekin symbolinen sokan irroittaminen millisekunnilleen ajastetun, sokka-aiheisen tausta-animaation tukemana. Tajuavatkohan Profeetat itsekään luomustaan? Cheekin ja Elastisen kasvoilta paistaa aito onni. Ehkä tämä on heille todellista, jotakin aitoa. Niin se kyllä näyttää myös olevan tuhansille ympärilläni seisovillekin. Poistun alueelta hämmentyneenä pussillinen metrilakuja kourassani.
Megalomaanisuudestaan huolimatta Profeetatkin ovat lopulta vain yksi yhtye muiden seassa. Tästä vinkkelistä katsottuna kolmen päivän esiintyjäsaldo jää reilusti voiton puolelle. Yöbussissa istuessani huomaan lisääväni soittolistaani kappaleita, joita en aiemmin olisi kuvitellutkaan kuuntelevani. Ja se jos jokin on onnistuneen festarin merkki.