FLOW 2018: Sunnuntai
Flow-sunnuntai alkoi musertavalla suru-uutisella, kun tieto Perttu Häkkisen tapaturmaisesta kuolemasta saavutti festivaaliväen. Uutisen myötä elämän hauraus ja kohtaloiden sattumanvaraisuus löivät leimansa kaikkeen päivän aikana soineeseen musiikkiin, mutta syvimmän kaiun ne kohtasivat Jukka Nousiaisen ja Kumpp.-yhtyeensä keikalla. On vaikea sanoa, oliko yhtye ehtinyt saada kuolinviestiä lavalle noustessaan (toim. huom. Nousiainen kertoi keikan jälkeen, ettei ollut asiasta tietoinen), mutta jotenkin orkesteri onnistui vastaamaan täydellisesti yleiseen lohduntarpeeseen. Apeus roikkui Alkusoitosta asti musiikin niskassa kuin huomaamaton punnus, joka sai kaiken tuntumaan hieman todellisuutta raskaammalta, mutta samalla poikkeuksellisen merkitykselliseltä.
Surun vaalimisen sijasta konsertti kuljetti kuitenkin takaisin kohti elämää. Nousiaisen pidättelemätön hahmo, tuoreen Ei enää kylmää eikä pimeää -levyn kriittisen humaani sanoma sekä laulujen inspiroitunut olemus muodostivat vastustamattoman ja aikatasoilla leikkineen elämyskuplan, jonka sisällä oli helppo uskoa ihmisen hyvyyteen. Levyn rakennetta seurannut keikka ei tarjonnut niinkään yllätyksiä kuin representaation, mutta osoitti materiaalin voiman. Jukan tehtaan piikikäs anarkia, Pimeän ja kylmän planeetan anarkistinen yleisote ja Kaikkesi sä annoit -vapautuspuheen terhakka poljento tarttuivat yleisöön sellaisinaan ja antoivat kuulijoille hellän tunteen ajattomuudesta.
Jukka Nousiainen. Kuva: Sami Heiskanen
”Muusikot päästivät kappaleesta irti, kulkivat lavan keskelle ja asettivat kätensä toistensa olkapäille samalla kun kuulijat jäivät toistamaan kappaleen nimeä vastaanotosta vaikuttuneelle yhtyeelle.”
Varsinainen lavashow perustui Nousiaiseen, joka kitaroineen hallinnoi kappaleitaan ja niiden nyansseja suvereenisti. Mies heittäytyi toistuvasti polvilleen, kietoutui mikrofonin ympärille, haastoi bändiään ja sulatti yleisöä vienolla virneellään. Eleissä ei ollut tippaakaan ylimielistä kukkoilua, vaan ainoastaan musiikin sävyjen innostunutta kehollistamista. Nousiaisen kohkaamisen taustalla Kumpp. (Sini Mäenpää, Kalevi Suopursu, Anna Pesonen, Petri Alanko ja Mikko Siltanen) jättäytyi staattiseksi lavasteeksi, josta ei erottunut yhtäkään ylimääräistä liikettä. Soiton tasolla kaikki muusikot olivat kuitenkin yhtä. Levylle tarttunut näkemys toistui pilkuntarkasti mutta irtonaisesti, parhaimmillaan jopa vaaran rajoille kulkeutuen.
Varsinainen kliimaksi odotti lopussa. Konsertin päätökseksi säästetty Ei enää kylmää eikä pimeää otti esitystä reunustaneesta surusta hellän niskaotteen ja täytti mielen lohdullisella yhteisöllisyydellä. Kun lavamanageri saapui kappaleen puolivälissä huomauttamaan soittoajan päättymisestä, päätti orkesteri jättää laulun sanoman yleisön kannateltavaksi. Muusikot päästivät kappaleesta irti, kulkivat lavan keskelle ja asettivat kätensä toistensa olkapäille samalla kun kuulijat jäivät toistamaan kappaleen nimeä vastaanotosta vaikuttuneelle yhtyeelle. Hurmoksellisen lopun jälkeen kukaan tuskin poistui katsomosta lohduttomana, vaikka kuivuneiden kyynelten juovat näkyivätkin vielä monen silmäkulmissa. (H.L.)
Ruusut on voittanut minut puolelleen. Aloin seurata yhtyettä ajatellen skeptisesti, että tässäpä taas yksi projekti näiltä tuhansien yhtyeiden tyypeiltä, mutta nyt haluan luottaa siihen keikalla entisestään vahvistuneeseen tunteeseen, että Ruusut on tullut jäädäkseen. Etenkin Ringa Manner tuntuu olevan juuri tässä yhtyeessä kotonaan, ja suomeksi laulaessaan hänen äänensä kuulostaa aiempaakin erityisemmältä. Yhtye on aidosti persoonallinen yhdistelmä artsuelektroa ja hemmottelevia popkoukkuja, ja kiinnostava myös visuaalisesti – vaikkakin Miikka Koivisto voisi jo heittää sen hassun muumioasunsa pois.
Tähän mennessä julkaistu sinkkunippu on hieno valikoima jännittävää ja yllättävää modernia poppia. Keikan päättänyt, lupaavan innostuneen vastaanoton saanut Glitchit on parhaita kotimaisia popkappaleita pitkään aikaan. Ja mikä parasta, parin viikon päästä ilmestyvällä debyyttialbumilla on vielä jemmassa Bubo Bubon kaltaisia aarteita – kuka voisi vastustaa kappaletta, jonka kertosäkeessä lauletaan: “Tarjosit taas naaman jota haluun maistella”? (M.M.)
Hiphopin poikabändiksi kuvailtu Brockhampton tarjoili hitusen hämmentävän mutta hyvän show’n. Outoa oli suuren osan ajasta taustalle projisoitu kuva itseään takahuoneessa (ei välttämättä Helsingin takahuoneessa) kuvanneesta tyypistä. Visuaaliset elementit kuuluvat olennaisesti Brockhamptonin konseptiin, mutta silti videolla nähdyn tyypin rooli show’ssa jätti kummallisen maun.
Brockhamptonin musiikki edustaa hiphopissa ajankohtaista suunnan käännöstä takaisin orgaanisempaan ja old schoolimpaan soundiin. Viime vuosia dominoinut trapin viileys on vaihtumassa ysärimpään henkeen, ja massiivisen yhtyeen kohdalla tämä ajan hengessä kiinni oleminen voi tulevaisuudessa konkretisoitua suurena suosiona. Spekulaatiot sikseen: Brockhampton keräsi Lappari-teltan kiitettävän täydeksi, ottaen huomioon, ettei yhtyeen nimi ole vielä hirveän tunnettu Suomenniemellä. Näin ne aiemmatkin sankaritarinat ovat saaneet alkunsa. (M.S.)
Täysi, täydempi, Kamasi Washingtonin katsomo palloareenalla. Vaikka Washingtonin kahden setin buukkaus tuntui aikataulua katsellessa ylilyönniltä, katsomo täyttyi ääriään myöten kummankin setin aikana. Sisään pääseminen oli työn ja tuskan takana.
Flow’n jazz-tarjonta oli viikonlopun aikana tasokas, ja nykyjazzin suurnimen saaminen sunnuntain kattaukseen oli varsinainen kirsikka kakun päälle. Saksofoniguru Kamasi oli boheemissa lookissaan lavalla kuin modernin ajan tietäjä, ja tämän profeetan jokaista liikettä seurattiin herkeämättä.
Kamasin bändi, johon muuten kuului Washingtonin isä, loisti virtuositeetilla, ja kahden rumpalin luoma intensiivinen groove sai aikaan huumaavan tunnelman. Fonivelho ei ottanut kaikkea valokeilaa itselleen, vaan jakoi huomiota ansaitusti ja tasaisesti jokaiselle soittajalle. Lavalla nähdyt jamit olivat sähköistävää muusikkouden juhlaa, ja yleisön edustajien intohimoinen antautuminen asiaan lämmitti sydäntä. Tämän konsertin todistaminen sai tuntemaan itsensä etuoikeutetuksi. (M.S.)
Kevin Morbyn sunnuntai-iltainen konsertti jäi pieneksi salaisuudeksi, joka kätkeytyi päälavalla samaan aikaan esiintyneen Kendrick Lamarin varjoon. Samalla se saattoi kuitenkin olla viikonlopun elämyksellisin esitys kaikille pallolavan taikapiiriin asettuneille. Hitaasti laskeutuvan hämärän piirtämä ja kaiken ulkoisen ympäriltään karsinut esitys oli pelkkää puhtautta, jonka syvintä kertomaa Morbyn villi omistautuneisuus ja tahattoman säikky habitus alleviivasivat. Illan päätös oli pyhitetty musiikkia kohtaan tunnettavalle rakkaudelle, festivaalin pitävimmälle sidosaineelle.
Esillepano oli mutkaton ja pelkistetty – kolmiyhteys; bändi, soittimet ja musiikki, ei muuta. Morbya tyylillä taustoittaneet muusikot huojuivat laulujen tahdissa luontevasti mutta eleettä, maestro itse puolestaan hypähteli gasellinloikkaa laulujen tahdissa tai keskittyi mumisemaan soinnittomia lauluosuuksia hiustensa takaa. Ilmaisu oli yksitotista ja itsepintaisen harmaata, tylsääkin, mutta samalla se houkutteli syventymään ja ymmärtämään lähtökohtiaan. Laulujen ytimestä hahmottui Lou Reedin ja Bob Dylanin kaltaisten suurten kertojien verenperimä, mutta samalla jokainen teos tiedosti rehellisesti pienuutensa. Tähteyden sijasta Morby asettui suosiolla seuraajaksi, jonka karisma perustui pikemminkin hänen levyhyllyynsä kuin siihen mitä hän lauluissaan oli. Tämän rehellisemmin asiaa ei olisi voinut esittää.
”Tähteyden sijasta Morby asettui suosiolla seuraajaksi, jonka karisma perustui pikemminkin hänen levyhyllyynsä kuin siihen mitä hän lauluissaan oli.”
Tekijyyden häivyttäminen ja viittaussuhteiden rakentaminen oli itse asiassa laulujen olennaisin ulottuvuus, ehkä elinehtokin. Morbyn musiikki oli tekemättömän isänmurhan varjossa kituvaa unelmointia, mutta siihen sisältyi myös odottamattoman paljon latausta, jonka hienovaraisten intensiteettivaihteluiden seuraaminen tuntui lähes yhtä suurelta taiteelta kuin niiden luominen. City Musicin häiritsevä sähköistyminen, I Have Beenin kompuroiva groove ja Crybabyn lakoninen mantramaisuus olivat saman tutkielman eri osia, joita Morby sekä sitoi toisiinsa että ratkoi erilleen saalistajamaisen terävillä kitarahyökkäyksillä. Nukkavierussa mutta jatkuvasti syttymävalmiissa soitossa oli Televisionin ja Pavementin neuroottisuutta ja New Yorkin urbaania karismaa, mutta myös kauas erämaamökkien uumeniin kätkeytyvää maanläheisyyttä. Parhaimmillaan molemmat maisemat olivat läsnä yhdenaikaisesti.
Kiehtovan tasalaatuisuuden keskeltä konsertin huippukohdaksi nousi Morbyn esikoislevyn nimikkoraita Harlem River. Pienestä ja intiimistä lähtenyt laulu upposi muutamalla haikealla huudahduksellaan syvälle juuriensa äärelle ja neuloi lavaa piirittäneen iltahämärän lopullisesti kiinni yleisöön. Turvallisen tummuuden keskellä laulun sielu tuikki kuin huonolla virralla rätisevä, yöperhosten jahtaama lamppu. Hetken kauneus piti intensiivisesti otteessaan minuuttien ajan, kunnes kappale purkautui lopussa kitaramyrskyksi, jonka perustelemattomuus alleviivasi Morbyn tunnevirtojen vaistonvaraisuutta.
Tämän jälkeen loppukonsertti oli hidasta irrottautumista jostakin poikkeuksellisen lähelle tulleesta. Vaikka jokaisella soinnulla, äänellä ja sanalla oli edelleen painoarvonsa – ja vaikka Morbyn yksin esittämä Beautiful Strangers oli täydellisen osuva päätösviesti yhdessä vietetylle tuokiolle – oli Harlem Riverin öinen sielu asettunut niiden suuntaviivaksi. Siinä oli vielä elokuun hellää pehmeyttä, mutta myös tulevan syksyn arvaamattomuutta. Sekä herpaantumatonta, riivaavaa, kaipuuta kohti jotakin tavoittamatonta, joka on piinaavan lähellä mutta ei koskaan kohdalla. (H.L.)
Kendrick Lamar oli täysin suvereeni pääesiintyjä, joka sai täyteen tungetun Suvilahden hurmokseen minimaalisin kommervinkein. Taitava bändi (etenkin rumpalin sävykäs ja reagoiva soitto kiinnitti huomion jatkuvasti) oli sijoitettu lavan laidoille, joten koko jättimäisen areenan täyttäminen jäi Lamarin vastuulle. Ja vaivattoman tuntuisesti hän sen täyttikin, aseinaan vain säteilevä ja lähes käskevä karisma sekä ennen kaikkea hengästyttävän painokas räppäys. Hän oli vahvasti läsnä, ja onnistui sitä kautta luomaan tunteen siitä, että hänen klubibangereista kokeellisesti jatsahtavaan hiphopiin venyvä musiikkinsa merkitsee paljon sekä hänelle itselleen että yleisölle. Olen ihaillut miehen albumeja Good Kid, M.A.A.D. Citystä (2012) saakka, mutta keikka syvensi rakkauden aivan uudelle tasolle. (M.M.)
St. Vincent. Kuva: Sami Heiskanen
St. Vincent oli erinomainen monella tasolla. Ensinnäkin Annie Clark tarjosi läpitunkevan määrätietoista, värikästä ja terävää kitaransoittoa. Hän oli myös rakentanut keikasta hyvin merkitykselliseltä tuntuneen kokonaisuuden, jossa maskien alle piilotetut miespuoliset bändinjäsenet, groteskit taustaprojisoinnit sekä Clarkin ja kosketinsoittaja-kitaristi Toko Yasudan ihanat olemukset herättivät monenlaisia, jäsentymättömiäkin, ajatuksia seksuaalisuudesta, esineellistämisestä ja sukupuolirooleista. Visuaalisesti yltäkylläinen keikka stimuloi siis niin silmiä, korvia kuin aivojakin. Vetosi se ihan vain tunteisiinkin, sillä performatiivisuudesta huolimatta Clark tuntui olevan auki ja yhteydessä yleisöön. Samanlainen leikkisyyden ja surumielisen tunteikkuuden tasapainottelu leimaa hänen levyjäänkin, joille on kertynyt jo helposti yhden settilistan täydeltä hienoja lauluja: Los Ageless, Digital Witness, Fast Slow Disco ja etenkin keikan lopuksi lämpimän täkin koko yleisön päälle laskenut New York. (M.M.)
