Flow-raportti 1/3: Koskettavaa haavoittuneisuutta, spirituaalista energiaa sekä karmeaa epäonnistumista

Ihastunutta Olavi Uusivirta -yleisöä. Kuva: Flow/Riikka Vaahtera

Olemme vihdoin toipuneet Flow'n tarjoamista kokonaisvaltaisista elämyksistä, joten on aika alkaa summata upeasti onnistuneen festivaalin satoa. Ensimmäiseksi tutkaillaan perjantain tarjontaa, jota kirjasivat Mirko Siikaluoma, Jussi Niemi ja Hannu Linkola.

FLOW 2018: PERJANTAI

Balloon 360° Stagen perjantai-alkuiltaan sijoitettua Karinaa on pakko pitää rohkeana yhtyeenä. Keväällä esikoisensa julkaisseen orkesterin olemus voi olla vaikka miten ujo ja sisäänpäin kääntynyt, mutta samalla ryhmästä huokuu valtava itsevarmuus ja halu seistä musiikkinsa takana. Ilman sitä muusikot tuskin uskaltaisivat kävellä pyöreälle lavalle yhdenmukaisen punaisissa asuissa, esiintyä selät muihin soittajiin käännettyinä, ja paneutua herpaantumatonta omistautumista vaativiin lauluihin olosuhteissa, joissa jokainen ulkoinen hälyääni voi murtaa taian.

Keikkakokoonpanonsa nelihenkiseksi kasvattanut Karina vastasi täydellisesti siihen haasteeseen, jonka se asetti itselleen niin esillepanollaan kuin musiikillaankin. Jo avausnumero Bambi jalostui puhdassieluiseksi ja suureksi teoksi neliäänisten harmonioiden kaivaessa sävelten sisältä esiin jatkuvasti uusia kerroksia. Samalla laulu oli kuitenkin vain portti, jonka läpi yhtye kulki yhä syvemmälle pelkistyneen pinnan alla kyteneeseen hurmokseen. Reitti hahmottui askel askeleelta, tunneperäisesti mutta johdonmukaisesti. Toisin tein lisäsi kokonaisuuteen pelkistetyn rytmin, Musteni mieli sähköisen suuruuden ja massiiviseksi yltynyt Uni lopulta myös suoranaisen uhan.

Karina. Kuva: Flow/Hayley

”Kiehtovaa epätäydellisyyttäkin, joka vain korosti orkesterin itsepintaista omaehtoisuutta”

Asetelman herkkyys kääntyi Karinaa vastaan vain muutamin paikoin. Levottomasti liikehtinyt yleisö ja harmaaksi kuroutunut taivas puhalsivat äänten puroon joitakin taian särkeneitä akanvirtoja. Toisinaan myös musiikin kautta viritelty jännite oli yhtyeelle hieman liikaa. Etenkin lakipistettä kurkotelleet sovitukset typistyivät toisinaan yksiulotteisiksi ja aavistuksen sotkuisiksikin. Niistä välittynyt taiten jarruteltu kunnianhimo toi esitykseen kuitenkin samalla arvokasta heittäytymisen tuntua, kiehtovaa epätäydellisyyttäkin, joka vain korosti orkesterin itsepintaista omaehtoisuutta.

Vaikka konsertti pohjautui varsin uskollisesti esikoislevyn sovituksiin ja kappalejärjestykseen, sai yhtyeen sataprosenttinen läsnäolo laulut kuulostamaan varta vasten esityshetkellä synnytetyiltä. Sen suurempaa lahjaa orkesteri ei olisi voinut yleisölleen antaa. Tältä kuulostaa kun sydän laulaa sydämelle. (H.L.)

Kakka-Hätä 77. Kuva: Flow/Kondrukhov Konstantin

Jos Karina hurmasi äärimmäisellä omistautuneisuudellaan ja musiikkinsa ydinelementtien huolellisella vaalimisella, oli hieman myöhemmin kuultu Kakka-Hätä 77:n esitys täydellinen antiteesi kaikelle tuolle. Muutaman vuoden tauon jälkeen lavalle kaivautunut orkesteri tyytyi asettumaan laiskanpulskeaksi replikakseen, joka tiedosti lipsahtaneensa nostalgiaksi, mutta ei osannut jalostaa tiedostustaan kalvakkaa itseironiaa kummemmaksi käyttövoimaksi. ”Tää biisi on ihan yhtä poissa tästä ajasta kuin mekin”, huomasi laulaja Teemu Bergmankin pohjustaessaan Sirpaa ja Makea. ”Kakolaa ei enää ole. Halonen ei ole enää pressa, valitettavasti. Konnunsuota ei enää ole. Eikä ole Kakka-Hätä 77:aakaan”.

Paremmin yhtyeen esitystä ei olisi voinut kiteyttää.

Konsertin alussa kyti vielä lupaus jonkinlaisesta päin seiniä paiskaavasta vaarasta. Purevien avaussanojensa – ”Onks kaikki allright? Kaikki ei oo koskaan allright!” – jälkeen Bergman joutui pysäyttämään Haman haimatulehduksen aloitusriffin huomattuaan, että oli unohtanut kiinnittää piuhansa kaiuttimeen. Tähän keikan spontaani lataus kuitenkin jäi. Vaikka yhtye jäljensi kappaleitaan uskollisesti ja sopivan suurpiirteisesti, se ei päässyt missään vaiheessa kunnolla vauhtiin. Yleisilme oli pikemminkin välinpitämätön tavalla, jossa ei ollut minkäänlaista ivaa, kapinasta puhumattakaan.

”Olisivat edes olleet kunnolla paskoja.”

Tavallaan veltto ulosanti tuki kappaleiden maailmaa – tai oikeammin piirtyi varoitukseksi siitä, miten helposti yhdessä ajassa terävältä tuntuva sanoma muuttuu toisessa ajassa parodiakseen. Siinä missä yhtyeen levyt huokuivat kymmenisen vuotta sitten rakennekuoppaan pudonneen perspektiivitöntä turhautumista, korosti esiintyminen nyt vittuilun takana aina lymynnyttä lannistuneisuutta. Haimatulehduksen odottelu ei kuulostanut enää julkilausumalta vaan uhriutuvalta luovuttamiselta. Vaikka asetelman saattoi nähdä pitkittyneen, syrjäyttävän masennuksen millintarkkana dokumentointina, ei se tullut millään tavalla lähelle. Pikemminkin yhtyeen puolesta tuli surullinen olo.

Esiintymisen yksioikoisuus korosti Kakka-Hädän lyhyen paluun omituisuutta. Miksi nämä kappaleet piti tulla esittämään juuri nyt? Vaikka muutamat vedot – esimerkiksi Kapitalismi haisee, Tää on sun helvetti, Systeemi ei toimi – herättivät niin yhtyeen kuin yleisönkin hentoon roihuun, tuntui valtaosa kappaleista myyvän sielunsa polkuhintaan, ilman että orkesteri olisi itsekään välittänyt niiden kohtalosta. Se oli pirunmoinen sääli – nuo kappaleet sattuvat nimittäin olemaan parhaimmillaan 2000-luvun terävintä punkia.

Kun orkesteri hyvästeli yleisön 40 minuutin kohdalla saatesanoilla ”haistakaa kaikki vittu”, tuntui viesti jo nujertavan loppuunkalutulta. Olisivat edes olleet kunnolla paskoja. (H.L.)

Olavi Uusivirta. Kuva: Flow/Riikka Vaahtera

Olavi Uusivirta sai Lappari-teltan kuumaksi viileällä karismallaan ja omaan tyyliinsä suhteutettuna jopa hillityllä esiintymisellä. Olavi sekoitti tyypillistä festariystävällistä keikkasettiään muutamalla poiminnalla kymmenvuotisiaan viettävältä Minä olen hullu -albumilta. Timo Kämäräinen todisti jälleen täyteen pakatulle teltalle olevansa Suomen kitaristien ehdotonta huippua.

”Vahva artistius kohtaa yleisöön vetoavan lämpimän persoonan”

Kotimaisten festarien vakiokattausten joukosta Uusivirta on ainoa rock-artisti, jonka voisi kuvitella saavan Flow’n kaltaisen tastemaker-festivaalin isolla lavalla yleisön liekkeihin. Uusivirrassa on jotain samanlaista kuin Ismo Alangossa: vahva artistius kohtaa yleisöön vetoavan lämpimän persoonan. Visuaaleihin toistetut iMessage-viestit korostivat emojeineen milleniaalista ajankuvaa. Metatason korostamiseksi entisestään yhtye Uusivirta veti keikallaan sen oikean Toton African, Toton Africa -kappaleensa sijaan. Yllättävää: ei. Viihdyttävää: kyllä. (M.S.)


Päälavalla illan toisena nähty Fleet Foxes edusti Jacques Costeau -pipoineen Flow’n kävijäkuntaa neljän vuoden takaa, mutta sen sijoittaminen päälavalle herätti kysymyksiä. Kyseessä oli selvästi musiikillinen arvovalinta: hetki aiemmin teltassa nähty Olavi Uusivirta olisi taatusti saanut aikaan isomman yleisöhurmoksen, mutta kettujen sijoittaminen päälavalle oli osoitus bändin merkityksestä musiikillisesti.

Fleet Foxesin kannalta päälavan miljöö oli haasteellinen. Vaikka yhtyeen stadion folk on soundiltaan suurta kuin Mumford And Sonsilla, ei lavan intensiivinen tunnelma välittynyt yleisöön – ainakaan yhtyeen tuotantoa aiemmin tuntemattomalle katsojalle. Mereltä puhaltava tuuli sekoitti soundia ja pikkuhiljaa voimistuva sade sai tunnelman vaikuttamaan turhankin paljon suomalaiselta kesäfestivaalilta. (M.S.)

Fleet Foxes. Kuva: Flow/Riikka Vaahtera

Tutustuessani 60-luvun lopulla Terry Rileyn Rainbow In Curved Airiin ja In C:hen vaikutus oli syvällinen ja lopullinen. Levyt ovat luonteeltaan ja soinniltaan hyvin erilaisia, mutta molemmissa aisti vahvasti, että jonkin kosmisen kysymyksen ytimessä niissä oltiin. Ne eivät muistuttaneet mistään aikaisemmin kuulemastani.

Kumpaakaan ei kuultu, kun Riley poikansa Gyanin kanssa esiintyi Flow’n Other Soundissa. Hyvin vapaa esitys ei pitäytynyt mihinkään tyyliin, eikä eri suuntiin siksakkaillut sointi nytkään muistuttanut oikeastaan kenestäkään muusta.

Huimasti 83 ikävuottaan nuoremman ja energisemmän oloinen minimalismin pioneeri soitti flyygeliä, melodikaa ja syntetisaattoria poikansa hallinnoidessa sähkökitaraa. Olisi tietysti ollut mukavaa kuulla hänen ainutlaatuista urkujensoittoaan, mutta sitä ei nyt saatu.

”Yhtä paljon kuin musiikista, nautin Terrystä säteilleestä spirituaalisesta energiasta, joka näytti puhuttelevan kovasti muutakin täyttä salia.”

Ensimmäinen numero oli pitkä ja majesteettisen rauhallinen intialainen raga, jota dominoi pitkän partansa letittäneen isä-Rileyn mestarillinen laulu − hän opiskeli sitä vuosikymmeniä alan huippuihin lukeutuneen Pandit Pran Nathin johdolla − pojan tuikkiessa väliin jerrygarciamaisia kastehelmiä kitarallaan. Tamburan surinaa ja jotain tablan kopautuksia Terry sääti pienestä flyygelin päällä levänneestä laitteesta.

Toinen kappale oli yhtä vaikuttava: kuin psykedeelisen Bachin ja rag timen vinhasti svengannut synteesi. En ole koskaan kuullut kenenkään soittavan pianoa niin. Hymysuisen Gyanin kitara istui siihen hyvin, mutta soi seuraavissa kappaleissa hetkittäin hiukan liian lujaa, toisinaan suorastaan progemaisen koukeroisesti.

Isän ja pojan liitto oli vahvasti improvisoiva, vaikka luultavasti kappaleiden teemat oli ennakkoon sovittu. Jatko ei saavuttanut ensimmäisten numeroiden intensiteettiä, kun kappaleiden identiteettiä ikään kuin haettiin soittaessa. Soittajilla näytti joka tapauksessa olevan hauskaa soittaessaan. Tunnelma oli valoisa. Soinnillisesti maukkaan melodikan kanssa Rileyn ote oli joviaalin kotikutoinen, pianistina hän sen sijaan oli ällistytti ketteryydellään, iän huomioon ottaen.

Yhtä paljon kuin musiikista, nautin Terrystä säteilleestä spirituaalisesta energiasta, joka näytti puhuttelevan kovasti muutakin täyttä salia. Innoitusta jäi kotiin vietäväksi. (J.N.)

The Liminanas. Kuva: Flow/Riikka Vaahtera

The Limiñanas esiintyi Balloon 360° -stagella, jonka futuristinen ympäristö sopi peräti seitsemän hengen voimalla operoineelle bändille loistavasti. Energinen meininki oli eräänlainen 80-luvun sarastuksen new wavella suolattu päivitys 60-luvun autotallirockista. Sanoisiko hauskasti taiteellinen. Punatukkainen rumpalinainen paukutti tomeista ja bassorummusta koostunutta settiään riemukkaasti toisen kitaristin keskittyessä puhtaaseen meluun. Bändin toinen naisjäsen tanssi ja löi tamburiinia. Farvisan vihellys luonnollisesti saattoi rapsakkaa jumputusta.

Omien numeroiden joukosta erottui Gloria, Van Morrisonin r&b-bändi Themin kuolematon klassikko, johon vähän myöhemmin puuttui myös Patti Smith. No, kappale onkin rockin suurimpia voimabiisejä, joka jostain syystä aina kuulostaa modernilta. (J.N.)

Patti Smith. Kuva: Flow/Kondrukhov Konstantin

Päälavalle illan tihentyessä kavunnut Patti Smith osoitti yhtyeineen, että ikääntymisen, tai edes nostalgisoitumisen, ei tarvitse tarkoittaa sielun ja sisällön kadottamista saati kappaleiden ulkokohtaistamista. Vaikka Smith epäilemättä tiedosti ikonisen asemansa millintarkasti, hän ei antanut sen välittyä muuna kuin etuoikeutetun avoimena ilona siitä, että on vapaa tekemään sitä mitä todella haluaa. Laulaja huokui innostusta ja lämpöä, mutta myös maanläheisyyttä ja hiljaista viisautta, joka voi syntyä vain elämänperspektiivin kohdatessa kyvyn pysyä avoimena, intohimoisena ja nöyränä taiteen edessä.

Kyse ei ollut missään nimessä täydellisestä esityksestä. Itse asiassa konsertin laiskanpuoleisesti avanneet Ghost Dance ja Dancing Barefoot pysyivät kasassa pikemminkin Smithin vetovoiman kuin iskevän soitannan ansiosta. Kuitenkin juuri hapuilusta juontui esityksen tärkein viesti. Smithin homssuinen olemus, vasemman käden sormea peittänyt kipsi sekä toistuvasti mikrofonin ohi paenneet lauseet alleviivasivat rockin ydinsanomaa, vapautta, lupaa olla oma itsensä. Tunnustamalla haavoittuvaisuutensa Smith antoi lauluilleen luvan nilkuttaa esittäjänsä näköisinä, ja olla silti olemassa omilla ehdoillaan. Jo tämä olisi riittänyt tekemään esiintymisestä mieleenpainuvan.

”Tunnustamalla haavoittuvaisuutensa Smith antoi lauluilleen luvan nilkuttaa esittäjänsä näköisinä, ja olla silti olemassa omilla ehdoillaan.”

Smith halusi kuitenkin enemmän. Päästyään Summer Cannibalsilla kunnolla vauhtiin hän äityi pitkään loitsun kaltaiseen lausuntaan, jossa ihmiskunta sai kuulla kunniansa luonnon riistosta ja lyhytnäköisyydestään. Vaikuttavasta vuodatuksesta purkautunut Midnight Oil -cover Beds Are Burning kasvoi riemukkaaksi yhteislauluksi ja yhdeksi perjantain yhteisöllisimmistä hetkistä. Tämän jälkeen kierrokset vain lisääntyivät Ain’t It Strangen kasvaessa konsertin myrskyisimmäksi julistukseksi. Kappaleessa oli samaa painostavaa uhkaavuutta, jolla Nick Cave piti Suvilahtea otteessaan viisi vuotta sitten, mutta myös jonkinlaista itsepintaista halua osoittaa toivoa kohti johtava tie.

Loppuun asti tämä lataus ei kestänyt. Vain hetkeä myöhemmin Smith hukkasi Because The Nightin melodian, eikä päässyt enää parhaimmilleen. Kolossaalisten monumenttien varaan rakennettu konsertin päätöspuolisko tuntui olevan laulajalle muutenkin liikaa, vaikka hän pyrki ruumiillistamaan sanojaan parhaansa mukaan. Onneksi lopun rujo ja inspiroitunut Gloria pelasti kokonaisuuden juuri ennen kuin jälkimaku olisi väljähtänyt. Yhtye hakkasi säveliä täydestä sydämestään ja antoi Smithin liitää laulun harjalla kuin äärimmäistä vapautta julistava maanhenki. Jälki oli sekä ylimaallista että pakahduttavan inhimillistä.

Konsertin päätteeksi Smith pyysi esitystä yllättäen anteeksi. ”Sorry I fucked up Gloria”, hän sanoi ilmeisen vilpittömästi mutta varmasti myös täysin tietoisena siitä, miten syvän vaikutuksen laulu oli yleisöön tehnyt. Tämän osuvampaa summausta konsertti ei olisi voinut saada. Ehkä Smith tosiaan oli jossakin vaiheessa turmellut kappaletta – mutta juuri siksi hän oli saanut sen elämään. (H.L.)


Siinä missä Patti Smithin suuruus perustui suuruudesta luopumiseen, pyrki perjantain pääesiintyjäksi kiinnitetty Lauryn Hill korostamaan asemaansa päinvastaisin keinoin; esittämään itsensä jonakin, mitä hän ei pystynyt enää millään olemaan.

Vaaran merkit levisivät lavalle heti soittoajan alkaessa. Hillin ja yhtyeen sijasta näyttämölle kiipesi ainoastaan DJ, joka yritti saada ihmisiä lämpiämään väkinäisillä huudatuksillaan ja 1990-luvun hiphop-poiminnoillaan. Yleisö pysyi hetken aikaa mukana, mutta hiljalleen huudoista alkoi tulla yhä pinnistellympiä. Innostus vaihtui ensin hienoiseen pelkoon – oliko merkittävän osan The Miseducation of Lauryn Hill -levynsä juhlakiertueen konserteista perunut Hill ylipäänsä saapumassa paikalle – ja lopulta pelkoa seurasi ärtymys. Kun Hill kapusi estradille lopulta noin puolen tunnin viivyttelyn jälkeen, halusi yleisö pikemminkin vastineen odotukselleen kuin syödä laulajan kädestä.

Pahin oli kuitenkin vasta edessä. Sen sijasta, että klassikkoalbuminsa kolmatta vuosikymmentä juhlistanut Hill olisi kantanut perintöään tyylikkäästi, hän päätyi yrittämään kaikkea olematta oikein mitään. Laulajan elehdintä oli samanaikaisesti hermostunutta ja itseriittoista, ja hänen tulkinnastaan puuttuivat niin syvyys kuin ylväyskin. Ja kun keulahahmon alle aseteltu jalusta kaatui, paljastuivat myös koko produktion ongelmat. The Miseducation Of Lauryn Hillin sulava, uudistusmielinenkin r’n’b runneltiin valtavan bändin voimin lähes tunnistamattomaan muotoon. Sovitukset olivat hätäisiä ja liian täysiä, ja yhtye kaahasi niitä läpi vailla tunteen häivää. Hill itse koetti roikkua epätoivoisesti kappaleittensa perässä, mutta putosi jatkuvasti tahtien väleihin. Ja kun tuli aika laulaa melodioita, petti ääni hänet lähes täysin. Aikoinaan salaperäisen soinnikkaasta tulkinnasta oli jäljellä vain korventunut raunio, josta puuttuivat niin tunne kuin patinakin.

Lopulta kello pelasti sekä taiteilijan että yleisön. Alun viivyttelyn takia The Miseducation of Lauryn Hill typistyi yhdeksän kappaleen sikermäksi, josta tuskin kukaan ehti saada kaipaamaansa otetta. Vaikka päätösraidaksi kiirehditty Doo Wop (That Thing) sai sinnikkäimmän yleisönosan vielä hetkeksi innostumaan, ei se kyennyt pelastamaan edes murto-osaa esityksestä. Pikemminkin konsertti kirjautui jälleen yhdeksi surulliseksi alaluvuksi Hillin sekavaan 2000-lukuun.

What happened, Ms. Hill? (H.L.)

Joensuu 1685. Kuva: Flow/Kondrukhov Konstantin

Odotetuimpia kotimaisia hetkiä koettiin perjantai-iltana, kun Mikko Joensuu löi hynttyyt jälleen yhteen Joensuu 1685 -yhtyeensä kanssa. Kitarat ujelisivat ja kenkiä tuijotettiin keikalla, jonka yleisöllä ei välttämättä ollut havaintoa suurestakaan osasta biisejä. Comebackille oli kuitenkin selvästi kysyntää, sillä Lauryn Hillin lopetettua alkuun puolillaan ollut teltta täyttyi tiiviisti miksaustiskiin saakka. Yhden levyn tehneen bändin kohdalla on kuitenkin sopivaa kysyä mitä on luvassa seuraavaksi. Jääkö comeback yhteen show’hun vai mitä tuleman pitää? Flow’n telttalavojen näyttävät visualisoinnit toimivat erityisen hyvin Joensuun kohdalla: taustalle projisoitu tv-lumisade oli hyvin linjassa shoegaze-soundin kanssa. (M.S.)

Teksti: Mirko Siikaluoma (M.S.), Hannu Linkola (H.L.) ja Jussi Niemi (J.N.)