FLOW 2018: LAUANTAI
Flow’n lauantai oli rockin dominoimaa, kun pienemmässä teltassa nähtiin brittikopla Shamen odotettu ensivisiitti maassamme – eikä debyyttivierailu olisi voinut juuri paremmin mennä. Ensimmäisen levynsä kappaleilla täytettyyn settiin mahtui pari täysin uutta kappaletta ja mod-henkisen tyylikkään post-punk-poppoon esiintyminen ei jättänyt täyttä telttaa kylmäksi.
Häpeä oli keikan jälkeisistä fiiliksistä kaukana
Meininki lavalla oli samaan aikaan ajassa kiinni ja ajatonta, jonka perusteella viisikolle on helppo povata hyvää tulevaisuutta. Hypeä epäilevien olisi kannattanut olla paikalla kun laulaja Charlie Steen stagedivasi helsinkiläisyleisön päälle. Viimeistään tuolloin oli selvää, ettei Shamen esiintymisten turhaan kerrota lähtevän käsistä. Paidattomana ja puvunhousuissaan esiintynyt Steen muistutti habitukseltaan ja ääneltään kadonnutta kolmatta Gallagherin veljestä, joka on kerännyt raivoa suljettuna kellariin. Häpeä oli keikan jälkeisistä fiiliksistä kaukana: missä sinä olit, kun Shame räjäytti Flow’ssa 2018? (M.S.)
Maaliskuussa Lohtulauseita-debyyttinsä julkaissut Vesta on ollut yksi kesän kysytyimpiä kotimaisia artisteja. Samalla tiivis keikkailu on koulinut hänestä varmaotteisen esiintyjän, jonka voi heittää huoletta suuren festivaalin päälavalle ja Helsingin Sanomien livelähetykseen. Menestysresepti on pohjimmiltaan yksinkertainen. Yleisö on samastunut Vestan omakohtaiseen musiikkiin niin täydellisesti, että se haluaa nähdä laulajan juuri sellaisena kuin tämä tuntuu luontojaan olevan. Niinpä Vesta ei tarvitse ympärilleen imagoa tai spektaakkelia. Ainakin toistaiseksi musiikin kautta ilmentyvä henkilökuva riittää.
Flow’ssa Vestan show oli kiinnostava sekoitus tarkoin puntaroitua ilmaisua ja kotikutoisuutta. Parhaimmillaan laulaja esiintyi joka hetkestä nauttivana mutta myös nälkäisenä taiteilijana, joka hallitsi yleisöä pelkällä katseellaan. Lähes yhtä usein hän kuitenkin uppoutui omaan maailmaansa, jonka tunnetilat tihkuivat ulospäin lähinnä kutkuttavana impulssina lähteä leikkimään koko tilanteella. Yhdistelmä oli omanlaisensa ja valloittava; aivan kuin Vesta olisi ollut täydellisesti sisällä esityksessään, mutta katsellut sitä samalla nautiskellen ulkopuolelta.
Aivan kuin Vesta olisi ollut täydellisesti sisällä esityksessään, mutta katsellut sitä samalla nautiskellen ulkopuolelta.
Musiikillisesti Vesta tyytyi välttelemään riskejä. Konsertti koostui lähinnä debyyttilevyn kappaleista, joita taiteilija oli sorvannut Marimekko-stailatun bändinsä kanssa ammattitaitoiseen joskin kantikkaaseen muotoon. Vaikka Vestan ääni jäi alussa rytmien alle, toi esillepano musiikin vetovoimatekijät nopeasti esille. Voimakkaat iskut ja ketterät soitinnokset tarjosivat kerronnan pohjalle maltillisen kiinnostavia tekstuureita, jotka jättivät Vestan persoonallisuudelle kaiken mahdollisen tilan.
Konsertin kappaleista tarjosi hehtaareittain kosketuspintaa innolla mukana eläneelle yleisölle. Varsinaiset kohokohdat löytyivät kuitenkin sieltä, missä yhteislaulu vaimeni hetkeksi. Herkän tunnustuksellinen Pelkään jaksoi kantaa sanojensa painon hennolla varrellaankin, Lohtulauseita soi esitystilanteen asetelmallisuudesta uutta painoarvoa saaneena itsereflektiona ja täydellisen yhtenäiseksi jalostunut Vestallica riekkui juhlakentän yllä koko luovuutensa vimmalla. Myös Paperi T:n tuotannosta poimittu Paniikki istui luontevasti Vestan suuhun. Sen sijaan ilmeisimmät hitit, kuten Sun katu ja Ota varovasti, tyytyivät toistamaan iskulauseitaan automaattiasetuksilla.
Konsertti oli kiistattoman vaikuttava, viihdyttävyydessään vangitsevakin. Silti toteutus kieli myös siitä, että Vesta oli pikemminkin selvittämässä tulikoetta kuin etsimässä uusia standardeja. Onkin kiinnostavaa nähdä, miten pitkälle ja mihin suuntiin hän pystyy kurkottamaan jatkossa spontaania persoonallisuuttaan menettämättä. Potentiaalia on selvästi vaikka mihin. (H.L.)
Lauantain rikkumattomin esitys kuultiin Balloon 360° Stagella Lau Naun & Poseidonin tehdessä hauraudesta taidetta. Animistisen folkin, hajoavien hetkien sekä jokaisen soinnun ominta persoonaa kartoittaneen tutkimusmatkailun herkäksi liitoksi jalostunut konsertti oli melkein liian hento päivänvaloon, mutta kuitenkin niin voimakas, että uskalsi antaa kaiken ympäröivän integroitua osaksi itseään. Kokonaisuus oli pysäyttävä, mietteliäs, mutta samalla myös kevyt ja vapauttava, välillä transsimaisuudessaan hurmioitunutkin.
Esitys perustui äärimmäisen verkkaiseen ja syvälliseen äänien kanssa elämiseen sekä minimalistisen ambienssin avoimeen tarkkailuun
Pohjimmiltaan esitys perustui äärimmäisen verkkaiseen ja syvälliseen äänien kanssa elämiseen sekä minimalistisen ambienssin avoimeen tarkkailuun. Laura Naukkarinen, hänen taustayhtyeensä sekä lavalle kavunnut 20-henkinen kuoro olivat alusta loppuun yhtä ja samaa ääniruumista, jonka aistimia tuntemuksia jokainen muusikko seuraili luovasti ja kokonaiskuvaa ymmärtäen. Hennosti voimistettu taustalaulanta velloi laulujen reunalla ikiaikaisena rauhallisuutena, jota vasten Pekko Käpin jouhikko kuulosti korostuneen sähköiseltä, hyökkäävältä ja pelottavaltakin. Naukkarinen oli puolestaan kuin samaa satua laulujensa kanssa, alkupiste ja äitihahmo, mutta myös voimakkaimmin kappaleiden vietävänä.
Konsertin runkona oli viime vuonna ilmestyneen upean Poseidonin materiaali. Albumin helmet, lohdun äänellä puhunut Elina ja puhtaimman rakkauden unellistanut Poseidon asettuivat tunneskaalan kiintopisteiksi, joiden kautta kerronta kulki kohti turvallista Kun lyhdyt illalla sytytetään, ne eivät sammu koskaan -loppusoittoa. Yhtenäisen tunnelman keskellä tilaa saivat myös hennot irtiotot: Juokse sinä humma soi lumoavan inspiroituneena traditiotutkielmana ja Valolle uskaltautui selvittämään, miten ohueksi ilmaisun voi pelkistää ennen kuin se hälvenee kokonaan.
Niin herpaantumatonta kuin musiikki olikin, nousi konsertin pääesiintyjäksi vaivihkaa ympäristö. Hiljaisella äänenpainolla hyrissyt soitto antautui luottavaisesti osaksi lavan ulkopuolelta kaikuneille ärsykkeille, kunnes kaikki oli yhtä; laulujen äänet, mereltä noussut kosteus sekä tuuli, joka soitti jokaista kappaletta hentoina pyörteinä ja mykistyksinä. Inspiroituneimpina hetkinä oli helppo kuvitella, että jossakin lähellä lepäsi myös itse Poseidon, ikuisena mutta katoavaisuuden viisaudelle herkistyneenä, laulujen kehdossa aaltoillen. (H.L.)
Grizzly Bear. Kuva: Sami Heiskanen
Lähdin Grizzly Bearin keikalle vakuutellen rehvakkaasti ystävälleni, että nyt nimittäin on luvassa todennäköisesti Flow’n paras keikka. No, ei ollut. Pujoteltiin väljähköön etumaastoon ja puolisen tuntia siellä kärsivällisesti seurattiin, mutta mitään ei tarttunut. Periaatteessa lavalla oli juuri se persoonallinen yhtye, jota olen levyiltä rakastanut – kiehtovan omalaatuisesti kulmikkaita kappaleita moitteettoman tarkasti soitettuna – mutta etäisen ja ponnettoman keikan seuraaminen kävi työstä. Yhtyeessä ei ollut mitään sellaista energiaa, joka olisi voinut edes teoriassa tarttua yleisöön. (M.M.)
Anna Puu. Kuva: Sami Heiskanen
Lauantain suurin kysymysmerkki oli Anna Puun Intergalactic Love Odyssey -show. Kuulla ja tähtitaivaalla koristeltu setti veti ison teltan täyteen, eikä syyttä. Flow-keikka oli Idolsista ponnistaneelle Puustjärvelle mahdollisuus osoittaa kykenevänsä tehdä “anttituiskut” ja kääntää uransa taiteellisesti uskottavaksi poptähteydeksi. Glitteravaruusasussa lavalla nähty, juuri perjantaina uuden levynsä julkaissut Puu otti mahdollisuudesta kopin ja tanssitti väkeä kansainvälisen tason poptähden elkein. Iskelmällinen pop, josta Puu tuli alun perin tutuksi, oli kaukana show’sta, jonka aikana yleisö repesi huutoon Puun räpätessä. Suunta on käännetty, mutta mihin ollaan menossa seuraavaksi? (M.S.)
Lauantain pääesiintyjän Arctic Monkeysin aloittaessa oli vaikea uskoa mikä yhtye lavalla oikeastaan oli, niin kaukana uusimman levyn tyyli on siitä mihin fanit ovat tottuneet. Uuden levyn parhaimmistoon lukeutuva Four Out Of Five toimi kuitenkin yllättävän hyvin aloitusbiisinä, vaikkakin lavalta olivat poissa Arctic-sana taustalta sekä Alex Turnerin hiukset. Vanhemman materiaalin viehätys oli käsin kosketeltavissa heti Don’t Sit Down Cause I’ve Moved Your Chairin jatkaessa settiä. Viimeistään Brianstormin myötä yleisö syttyi todella liekkeihin laulaen kitarariffien mukana.
Bändin esiintyminen Flow’ssa todisti vähintäänkin sen, ettei rock ole kuollut, se vain tarvitsee uusia ikoneita. Apinoissa ainakin on potentiaalia lunastaa tämä, jos matkarasitus ei kaada bändiä uudelleen viiden vuoden hiljaiseloon.
Modernit klassikot pistivät kaksikymmentäjotainvuotiaan yleisön laulamaan yhtenä suurena kuorona.
Sheffieldiläisten ensivisiitti Suomessa oli odotettu. Sukupolvikokemus-sanan käyttäminen ei ole tässä tapauksessa liioiteltua, kun Do I Wanna Know’n kaltaiset modernit klassikot pistivät kaksikymmentäjotainvuotiaan yleisön laulamaan yhtenä suurena kuorona. Välispiikkeihin ei tuhlattu sanoja, vaan Turner ja kumppanit keskittyivät tarjoilemaan Flow-yleisölle sitä mitä osaavat parhaiten. Pääpaino ei tosiaan ollut uusissa kappaleissa, vaan vanhemmassa materiaalissa, hetkittäin tuntui jopa että Tranquillity Base Hotel + Casino vaiettiin kuoliaaksi. Ikään kuin uutukainen olisi bändille uusi alku, pöydän puhdistus ennen uuteen suuntaan tähtäämistä. Fanit jäähtyivät uuden levyn hitaamman materiaalin kohdalla: bändi oli hieman hukassa, sovitukset olivat hetkittäin jäisiä ja Turner siveli päälakensa sänkeä kuin olisi yrittänyt suki hiuksia kasvoiltaan – tai saada ne takaisin kasvojensa eteen. Älkääkä edes mainitko niistä aurinkolaseista.
Uuden albumin nimikkokappaleen aikaan Monkeysin ote virkistyi ja tuoreiden biisien isku heräsi yleisöönkin. Albumin kokonaiskuvan istuttaminen keikkasettiin tuskin onnistuu koskaan kokonaisuudessaan. Encoressa kuullun Star Treatmentin kohdalla oli selvää, ettei Turnerista ole uuden sukupolven Coheniksi tai Bowieksi, mutta rocktähteys pukee häntä hyvin. (M.S.)
Arctic Monkeys. Kuva: Sami Heiskanen
Charlotte Gainsbourg oli juuri sitä, mitä loppuiltaan tarvittiin. Keikka alkoi tyylikkäänä, jopa surumielisen pohdiskelevana, mutta lähti vähitellen kiertoradalle ja päättyi nostattavaan juhlintaan. Seitkytlukulaiseen denim ja t-paita -lookiin luottanut Charlotte esiintyi ihastuttavan vähäeleisesti: seisoskeli rentona toinen käsi farkuntaskussa ja lauloi ihanan savuisasti huokaillen. Se riittää helposti kun karisma on noin vangitsevaa sorttia.
Näyttelijänäkin pysäyttävää jälkeä tehnyt Gainsbourg on 2000-luvulla äänittänyt esimerkiksi Beckin tuottamana komean nipun vahvatunnelmaisia ja omalaatuisia albumeita, joilta löytyy helposti setillinen pophelmiä. Kuten vaikkapa viimevuotisen Rest-albumin tähtihetki Deadly Valentine, joka sai pelkistetysti loisteputkilla koristellulla keikalla ylleen vielä ylimääräisen kerroksen lämpöä. Muutenkin Charlotten musiikkia kuvaa juurikin lämpö, joka puskee läpi kaikkein elektronisimpinakin hetkinä. Bändi tuki koskettimien ääressä viihtynyttä Charlottea pontevasti – rumpali ihailtavankin suurieleisesti ja riemukkaasti hakaten – mutta selkeimmin mieleen jäi lavan takaosassa teatraalisesti efektiseinämän ääressä nappuloita hinkannut mies. En usko sekuntiakaan, että yksikään noista vääntelyistä välittyi äänenä yleisöön, mutta hauska touhua oli seurata.
Keikan lopuksi Charlotte teki jotain pysäyttävää: esitti itsevarmasti täysin uutena teoksena loistaneen version Lemon Incestistä. Siis siitä omituisesta ja kieroutuneella tavalla kiehtovasta kappaleesta, jonka hän 13-vuotiaana duetoi isä-Sergen kanssa. Oli hienoa katsoa nyt tuota upeaa 47-vuotiasta, määrätietoisuutta ja lahjakkuutta vastustamattoman kirkkaasti säteillyttä naista sulkemassa oman elämänsä ympyrää. Hattu päästä. (M.M.)
Charlotte Gainsbourg. Kuva: Sami Heiskanen