Gilberto Gil (s. 1942) on kulkenut pitkän ja mutkikkaan matkan maanpakoon ajetusta tropicalia-liikkeen pioneerista Brasilian kulttuuriministeriksi ja taas vapaaksi taiteilijaksi sekä kotimaansa epäviralliseksi kulttuurilähettilääksi. Gil on esiintynyt kahdesti Porin Kirjurinluodolla, ja nyt hän konsertoi ensimmäistä kertaa Suomessa kiinteiden seinien sisällä. Finlandia-talon aulassa ja käytävillä nähtiin lukuisia iloisia kohtaamisia, kun Pohjolaan päätyneet brassit halailivat toisiaan.
Sali täyttyi vain vähän päälle puolilleen, mutta lavalle virtasi väkeä niin, että nimien ja soittimien luettelo kaksinkertaistaisi tämän kirjoitelman mitan. Kiinteää rumpusettiä ei nähty eikä kuultu, mutta parhaimmillaan äänessä oli kahdeksan lyömäsoittajaa. Puhaltajia laskin seitsemän. Koko orkesteri pääsi oitis tositoimiin, kun konsertin avasivat alkusoitto ja kaksi kappaletta Scott Joplinin toistasataa vuotta sitten säveltämästä Treemonisha-oopperasta. Samalla selvisi, että Abbasta tuttua sukupuolijakaumaa noudatellut laulukvartetti Nucleo de Opera Bahia koostui aidoista oopperataiteilijoista.
”Parhaimmillaan äänessä oli kahdeksan lyömäsoittajaa. Puhaltajia laskin seitsemän.
Oopperaan palattiin vielä konsertin puolivälin jälkeen neljällä otoksella Gilin ja orkesteria johtaneen Aldo Brizzin Negro Amor -teoksesta, jonka on laskettu pääsevän ensi-iltaan vuonna 2019. Takanani istunut herrasmies kuittasi taidelaulun ja brasilialaisten ryhmien sekoituksen viihdevelliksi. Soundin kirjeenvaihtaja ja suurin osa yleisöstä arvostivat Brizzin värikylläisiä sovituksia ja laulajien nautiskelevaa eläytymistä enemmän. Lievän kärsimättömyyden saattoi silti aistia: Joko kohta päästään varsinaiseen asiaan? Milloin ne kuumat afrosambabileet oikein alkavat?
Gil on omaksunut paljon vaikutteita Jamaikalta ja levyttänyt kokonaisen albumin Bob Marleyn lauluja. No Woman No Cryn alkaessa tuskailin, miksi piti valita juuri kaikkein kalutuin Wailers-pala. Cortejo Afro -ryhmän lempeästi viettelevä rytmikudos kuitenkin perusteli version. Myös konsertin keskipaikkeille osuneet Gilin kaksi soolonumeroa kuuluivat kohokohtiin. Niistä ensimmäisessä maestro ei juuri koskettanut akustisen kitaransa kieliä, vaan säesti lauluaan koputtelemalla soittimen koppaa.
Edelle kuvattujen tapahtumien lomassa orkesteri annosteli myös Gilin tuotannon varsinaista ydinmehua. Kävi ilmi, että päähenkilö on 75-vuotiaana edelleen kelpo kuosissa: sormet vipeltävät kitaran otelaudalla ja ääni kapuaa huomattavan korkealle. Pääsimme nauttimaan Andar Com Fén mainioista torviarreista ja Eu Vim Da Bahian iisistä sambasta. Karnevaalitunnelmakin roihahti lupaavasti toisen oopperaosuuden jälkeen Expresso 2222:n myötä.
Kuvittelin, että tästä ne tanssit alkavat, kun ensimmäisenä ylimääräisenä kuultu Toda Menina Baiana kiskaisi väen jaloilleen, mutta toiveet puolen tunnin encoresta olivat turhia. Vielä palattiin lyhyesti Joplinin Treemonishaan, minkä jälkeen puolitoistatuntinen konsertti siirtyi historiaan. Kokemus oli parhaimmillaan lumoava ja sangen monimuotoinen, mutta myös poukkoileva ja epätasainen. Kannatti mennä, mutta toivoin enemmän.
Pauli Kallio