Flow-festivaali on sen verran kookas musiikillinen kokonaisuus, ettei yhden toimittajan korvat riitä ottamaan sen tarjontaa haltuun. Soundista Suvilahteen matkasivat Jussi Niemi ja Mirko Siikaluoma, ja Tomi Palsa hoiti kuvauspuolen. Lue toimittajien muistiinpanot alapuolelta.
Jussi Niemi:
Ankara kolmen päivän Flow-putki on taas hoidettu. Ja se tosiaan oli ankara, koska vähän väliä oli kiinnostavia akteja tasan samaan aikaan kahdella eri lavalla. Turhautuminen oli välillä piinallista. Varsinkin kun suosikkipaikkani, intiimi Balloon Stage, sijaitsee reilun puolen kilometrin päässä muista lavoista. Siinä sai hölkätä kuin ravihevonen.
Väittäisin, että pienellä esiintyjien vähentämisellä ja vetojen porrastamisella saataisiin aikaan vielä antoisampi festivaali. Asiakkailla ähky vähenisi, mutta nautinto lisääntyisi.
Pieni nootti pitää antaa Flow’lle myös siitä, että yhdeksän esiintymispistettä plus muita tapahtumakeskuksia sisältävää aluekarttaa saattoi tutkia vain puhelimesta, ja kun sitä yritti suurentaa, teksti hajosi lukukelvottomaksi. Kuinka helposti hahmotettava (ja puhelimen virtaa säästävä) olisikaan ollut paperinen A4, jossa olisi toisella puolella täydellinen aikataulu ja toisella puolella kartta. Henkilökunta, siis ne virallisilla liiveillä varustetut tyypit, tuntuivat säännönmukaisesti olevan täysin pihalla eri lavoista ja niiden sijainneista.
Pahimmat adrenaliinit sain koko juhlan lopuksi yrittäessäni kiireellä löytää The Other Soundiin lepuuttamaan sieluani Mika Kallion Gong Odysseyn meditatiivisessa meiningissä. Muistelin vuosien takaa paikan lymyävän jossain päälavan takana. Kiertelin sen kulman mestat läpi kahteen kertaan turhaan ennen kuin tajusin mennä vielä viimeisen kulman taakse, missä sisäänkäynti sitten oli. Keikkaa ehdin nähdä vain kymmenisen minuuttia ja se kuulosti niin loistavalta, että missaaminen sapetti entistä enemmän.
Voisihan siellä keikkapaikkojen sumassa olla yksi tai kaksikin kylttiä eri paikoissa opastamassa Other Soundiin. Harmittaa ylipäätään, etten silkasta runsaudenpulasta ehtinyt tsekkaamaan sikäläisiä akteja, joiden kokeellisempi ja/tai meditatiivisempi luonne tuo oleellisen lisän siihen ”kasvottomaan ylikansalliseen jyskytykseen”, mitä dj-mestoja ja joitain lava-aktejakin kiertäessä kuuli ja mihin välillä kypsyi pahemman kerran.
No, oli siellä dj-puolella kiinnostaviakin tapauksia, kuten Awesome Tapes From Africa ja Habibi Funk, varmaan muitakin, mutta ajan kanssa kilpaa juostessa ne menivät kiusallisesti ohi.
Ensimmäisen Flow-elämyksen minulle tarjosi Ne Galaktiset Pallossa ja kyllä Suomi-kuvastolla, ja inasen iskelmälläkin maustettu cumbia taas toimi mainiosti. Todellinen hyvän tuulen bändi, johon kannattaa kiireesti tutustua, jollei vielä ole sitä tehnyt. Kolombia–Peru–Ecuador–akselilta tuleva cumbia on erittäin rentoa ja miellyttävää musaa, jonka rytmiikka ei ole kauhean kaukana roots reggaesta.
Yuomo & Markus.
Tuomo (Prättälä) ja Markus (Nordenstreng) vetivät Balloonissa oivan keikan, jonka lopussa kunnioitettiin äskettäin joukoista poistunutta Robbie Robertsonia The Weightillä, koska (Markuksen sanoin) ”The Band loi oikeastaan perustan kaikelle tällaiselle enemmän tai vähemmän americana-tyyppiselle musiikille”.
Mukana oli myös stetsoniin sonnustautunut Verneri Pohjola, jonka avaruudellinen trumpetti toi merkittävän lisän pääsääntöisesti rauhalliseen musaan. Setti tarjosi tasokkaita biisejä toisensa perään ja loppupuolella äidyttiin jopa irrottelemaan aika psykedeelisesti. Siinä trumpetin nestemäinen presenssi toimi selkeänä katalysaattorina. Yllytän jätkiä viljelemään tätä irrotteluosastoa, se vain terästää laulujen vaikutusta.
Suede.
Päälavalla elämöi pitkästä aikaa Suede. Ensin vanhojen brittipoppareiden tyrnä tykitys piristi, kun hiukan väsytti, mutta pian käyrä laski huomattavasti, kun tajusin miten yhdellä ja kapealla raiteella show eteni. Ainoastaan puoliakustisesti vedetty She’s in Fashion toi peliin kaivattua dynamiikkaa. Muutenkin tuntui kuin lavalla ei olisi ollut oikea bändi, vaan yleisöä naurettavuuteen asti laulattanut Brett Anderson taustayhtyeineen.
Karismaattinen nokkamies kyllä sai paitansa märäksi, kun taas muu joukkue paukutti menemään omissa kuplissaan kommunikoimatta sen paremmin vokalistin kuin soittajakavereidenkaan kanssa. Rumpalille erikoismaininta über-ärsyttävästä soundista: autopilotilla toteutettu mätkytys kuulosti siltä kuin krikettimailalla olisi hakattu kuollutta sikaa. Ei jatkoon! Muistan Sueden parhaimmillaan hyvinkin tunnelmallisesti jännittävänä bändinä, mutta tämä ei ollut se bändi.
Jockstrap.
Onneksi Black Tentissä heti perään sai yllättyä iloisesti Jockstrapista. Lontoolaispariskunta/-duo oli itselleni vain nimeltä tuttu, mutta ehdottoman eläväinen tapaus. Vähän kitaraakin soittanut ja erinomaisesti laulanut Georgia Ellery oli todella hurmaava, tekee mieli sanoa ihastuttavan ”turmeltumaton” katseen vangitsija vähän ujosti tanssiessaan. Taylor Skye taas paljastui varsinaiseksi velhoksi erilaisten kosketinten ja koneiden kanssa: skaala ylsi pop-tunnelmoinnista ärhäkkään mutta aina idearikkaaseen kokeellisuuteen ja loppua kohti vähän klubirytmeihinkin, niitäkin ratkaisevan mielikuvituksellisesti lähestyen. Tuntui, että tämä parivaljakko ei ole minkään genren vanki, vaan ammentaa estoitta ihan mistä vain, mikä itseä kiinnostaa. Ei laskelmointia, vaan itsen ja yleisön haastamista juuri oikealla asenteella. Jockstrapiin täytynee tutustua levyitsekin.
Kovaksi huipputuottajaksi hehkutettua Kaytranadaa (Anderson.Paak, Robert Glasper, Snoop Dogg…) katsastin hetken, mutta meno vaikutti aika perus-dj-setiltä. Kymmenessä minuutissa en havainnut mitään erityisen kiinnostavia ideoita. Niinpä suuntasin Palloon katsottuani ensin hetken (ainakin silloin) pelkän konemiehen kanssa esiintynyttä Wizkidiä. Nigerian supertähti räppäsi ja lauloi mukavasti, eikä rytmipolitiikkakaan ollut hullumpaa. Kokonaisuus oli varsin jamaikalaisvaikutteinen.
Pallossa kuitenkin Äiti Afrikka palkitsi uskollisen ihailijansa ruhtinaallisesti. Esa’s Afro-Synth Band feat. Kamazu edustaa uudempaa afro-suuntausta, jossa vinkeästi vonkuva syntikka ja hyvällä maulla hyödynnetyt konerytmit nivotaan täysin luontevasti osaksi vanhaa afrikkalaista perinntöä. Meno oli äärimmäisen funkyä, hypnoottista ja mielikuvituksellista, puhumattakaan siitä soittamisen ilosta.
Ensin lauloi ei pelkästään hopeamekollaan täydellisesti häikäissyt nuori nainen. Niin väkevästi, että kun Kamazu muutaman biisin jälkeen liittyi leikkiin, ei leppoisasti tanssahdellut mies vaikuttanut mitenkään erityisesti paremmalta vokalistilta, vaikka hyvä olikin. Luovasti soittanut pieni aasialaiskiipparisti yllätti ajoittain iloisesti myös huilulla. Täyden katsomon palavasti diggaama bändi ällistyi täysin kun heiltä katkaistiin sähköt varoittamatta tasan puolelta öin, varmaankin huviluvan loppumisen vuoksi. Toivottavasti tätä riemastuttavaa bändiä nähdään meillä jatkossakin!
Kissa korkkasi lauantaini ja minä Kissan. Bändistä jäi hyvä maku ennen kaikkea siksi, että vaihteeksi kuuli sähkökitaran rämisevän samaan tapaan ajattomasti kuin Fred Sonic Smithilla, Ron Ashetonilla tai Johnny Thundersilla. Biisitkin erottuivat toisistaan. Moneen kertaan kuopattu rock’n’roll kiipesi (taas kerran) haudastaan, ja se ilahdutti.
Balloon on intiimiydessään ja esteettömässä näkyvyydessään — pyöreä lava sijaitsee pyöreän nousevan katsomon keskellä ja niiden välissä on kapeahko tanssitila — ihanteellinen keikkapaikka, mutta ei sekään ehkä joka tilanteessa riitä. Ihmisiä oli nimittäin vielä melko vähän paikalla ja väkeä tuli koko ajan sisään, kun Jake Xerxes Fussell istuutui yksin ja eleettömästi tuolille ja alkoi pikata Telecasteriaan pehmeän lempeästi laulaen. Pyöreäkasvoisen pohjois-karoliinalaisen hiljaa intensiivinen läsnäolo kuitenkin puri ja hiljensi jengin hartaasti kuuntelevaan tilaan. Älyttömän hyviltä Fussellin sadan vuoden takaa ja kauempaakin kaivamat laulut kuulostivat, jos kohta livenä huomasi niiden operoivan aika rajatulla alueella. Siinä ne kuitenkin toimivat loistavasti ja rauhoittivat miellyttävästi.
Ruusujen suosio näkyi selvästi umpitäyteen ahdetulla Silver Arenalla. Itse näin setistä vain viimeisen kolmanneksen enkä – hiukan yllättäin – ollut kovinkaan myyty. Niin paljon kuin yhtyeen ”pidäkkeetöntä luovuutta” on hehkutettu, meininki kuulosti minun korvaani hyvin samalta kuin lukuisat amerikkalaiset ja brittiläiset tämän päivän aktit. Odotin jotain persoonallisempaa. Soundi tuli kovaa ja kuulosti hyvinkin koneelliselta, ennen muuta ylikansalliselta. Paperi T piipahti vetäisemässä lyhyen fiitin taattuun tyyliinsä intensiivisesti, mutta ei se mainittavasti yleisvaikutelmaani muuttanut.
Arp Frique & Family oli musiikillisesti sukua Esa’s Afro-Synth Bandille, mutta nojautui enemmän discoon eikä ollut ihan niin funky, jos kohta ihan riittävän funky. Afrikkalaisten tapa käsitellä rytmiä ylipäätään on aina jotenkin funky. Muuten mustan bändin valkoinen, ajoittain kitaraakin pelannut liideri päästeli syntikastaan armottoman tempon sekaan aina välillä älyttömyydellään virkistävää dadaa. Laulajatar oli sielukas ja häntä puolet pienempi koulutytön näköinen sähköbasisti vaikuttava, ryhmän funkyin jäsen.
Meshell Ndegeocellosta kuulin valitettavasti vain setin jälkipuolen, mutta se vakuutti sitäkin enemmän. Paikalle ehtiessäni johtajatar veteli istuviltaan jäätävän coolisti tajuttoman luovasti funkyä bassopolitiikkaa rumpalin ja välillä akustisestikin soittaneen kitaristin ollessa varjomaisesti messissä. Kolmikon yhteispeli oli herkkyydessään esimerkillistä. Lisäpisteitä siitä, että rumpali lauloi Meshellin kanssa usein yhdessä. Rauhallisemmat kauniit kappaleet hoituivat yhtä luonnollisesti.
Koko ryhmä huokui totaalista musikaalisuutta ja myös vaikeasti määriteltävää spirituaalisuutta, juuri niin kuin minun mielestäni pitääkin. Koko hoito tuntui liikkuvan vapaasti jossain genrejen välialueilla, mutta Ndegeocellon täysin numeroa tekemättä vahva persoona poisti pienimmänkin ajatuksen sillisalaatista. Hienoa, että tämä huikea muusikko julkaisee seuraavan albuminsa kohta legendaarisella Blue Notella. Se menee hankintaan.
Devo.
Suurella lavalla toimeen tarttui pitkästä aikaa Devo, kuulemma jäähyväiskiertueellaan. Vaikutelma oli totta puhuen hiukan hämmentävä. Hassut muovihatut, kieli poskessa esitetty robottimaisuus ja muu nörttihuumori tuntui tänä päivänä vähän keskinkertaiselta ja kesyltä, ellei peräti kelkasta pudonneelta, vaikka se 80-luvun sarastuksessa olikin hyvin omaperäistä ja monellakin tapaa tulevaisuutta ennakoivaa. Pohdin, että tuleekohan sieltä Mongoloid-hitti, josta nykyisessä loukkaantumisilmapiirissä varmaan taas joku vetää herneen nenään, mutta kyllä tuli, ihan kakistelematta.
Italialaisesta Nu Genea Live Bandistä pääsin, taas harmikseni, kokemaan vain setin lopun. Meno oli nimittäin todella kiinnostavaa. Groove kuulosti äkisti (italo)discoiselta, mutta usein se muuntui kiehtovasti, kuin huomaamatta, mahtavan hypnoottiseksi afrobeatiksi. Sukulaisuus edellä mainittuihin afrobändeihin oli ilmeinen, paljolti samoista aineksista puserrettu näkemys ja visio kuitenkin ehdottomasti oma. Uhkea laulaja oli kuin suoraan italialaisesta oopperasta ja liikkui ja lauloikin sen oloisesti. Tähänkin bändiin pitää tutustua paremmin ensi tilassa.
Päälavalla Lorde oli taas meikäläiselle vain nimeltä tuttu, vaikka iso tähti onkin. Lyhyessä valkoisessa kylpytakissa seksikkäästi keikistellyt nuori blondi paljastui karismaattiseksi ja yllättävänkin aidosti läsnäolevaksi tapaukseksi. Biiseissäkin oli henkilökohtaista ideaa, eivätkä ne tukeutuneet ylikorostettuun beatiin. Viritys oli tietenkin iso, mutta silti jollain tavalla jopa intiimi. Valtavan väenpaljouden takaa oli hankala nähdä lavalle, ja screenit seurasivat vain tähteä. Taisi siellä basisti ja rumpali ainakin olla, mutta ei todellakaan montaa henkeä, ellei lisäsoittajia sitten ilmestynyt reilun puolen setin jälkeen poistuttuani.
Ei kun Palloon taas, eikä suinkaan turhaan. Ghanalainen Alogte Oho & his Sounds of Joy pani haisemaan niin nimensä väärtisti kuin vain afrikkalaiset osaavat: funkysti, sydämellisesti, välillä kovaa ja sitten herkän kauniisti, upealla dynamiikalla. Taas musiikintekemisen ilo oli käsin kosketeltavaa. Homman nimi oli afro-gospel, mutta tähän jumalanpalvelukseen kaltaiseni täyspakanakin lähti sujuvasti mukaan.
Moninaiset perkussiot, samoin kuin musaan saumattomasti liittyneet tribaalitanssit, avittivat sanoman perille menoa, vaikkei omankielisistä sanoista mitään ymmärtänytkään. Huilu toi pakettiin viehättävää lyyrisyyttä. Ihan sama oliko meininki kristillistä vai voodoota — faktisesti lähinnä niiden synteesiä — tällainen rauhan, rakkauden ja silkan elämänilon lietsonta on totaalisessa ylösrakentavuudessaan ehdottoman aidosti hengellistä toimintaa. Puollan jyrkästi!
Amyl & the Sniffers.
Lopuksi ehdin vielä katsastamaan Mustaan Telttaan Amyl & the Sniffersin. Se oli pirtsakan rivakkaa menoa, ennen kaikkea sähäkän laulajan ansiosta. Totta puhuen, bändillä ei ollut musiikillisesti mitään uutta esitettävää. Aika peruspunkkia se oli, mutta päinvastoin kuin punk-piireissä usein, näyttävästi vähäpukeinen Amy Taylor ei pyrkinyt piilottelemaan seksikkyyttään mitenkään, vaan otti siitä kaiken irti, ja juuri tuo räyhäkkäästi naisellinen energia erottaa bändin musiikillisesti samanhenkisistä kilpailijoistaan.
Sunnuntaini käynnistyi taas Balloon Stagella, nyt Olli Ahvenlahden Poet-klassikon ympärille rakennetulla setillä, joka oli nimetty Poet II:ksi, koska mukana oli myös uutta saman kehikon materiaalia. Kehikko oli tietenkin rennosti funky 70-lukuinen jazz — nimenomaan näin eikä niinkään fuusio — ja pääosaa näytteli säveltäjän kunnianarvoisa, vuosikymmeniä vanha Fender Rhodes, josta Olli puhui kuin vanhasta ystävästään, mitä soitin varmasti onkin.
Ei siinä mitään uutta keksitty, mutta pinnistelemätön ja luonnollisesti hengittänyt meininki oli erittäin miellyttävä avaus päivälle, semminkin kun kaksi puhaltajaakin sisältänyt bändi oli erinomainen. Funkin takasi matkimattoman Rhodes-soundin ohella Jaska Lukkarisen ja Antti Ahoniemen killerirytmisektio. Joka mies sai soolotilaa, eikä sitä tuhlattu hengettömään diipadaapailuun. Levy on kuulemma tulossa.
Viimeistään nyt havahtui huomaamaan, miten niukasti tämän vuoden Flow tarjosi jazzia. Muutama lajin akti siellä täällä olisi tuonut lisää syvyyttä ja dynamiikkaa festareihin.
Amsterdamilaista Mauskovic Dance Bandia Mustassa Teltassa ehdin nähdä ihan liian vähän, koska kvartetti edusti samaa osastoa aiempien afrikkalaisbändien ja Nu Genean kanssa. Piukkaa ja hypnoottista groovea, jota maustettiin vinkeällä avaruusdiscolla. Ihanteellista tanssilattialle.
Tukkansa blondannut Olavi Uusivirta heittäytyi päälavalla musiikkiinsa ja yleisön käsien päälle tyypillisellä intohimolla trendikkäästi käsittämättömään sifonkimekkoon sonnustautuneen Timo Kämäräisen moniulotteisen kitaratyön tarjotessa kiinnostavia yksityiskohtia ja syvyyttä iltapäiväsettiin. Mutta Soundi-toveri Mirko tilittää tästä omassa osuudessaan enemmän (ks. alempana).
Hc:ksi kuvailtu High Vis Lontoosta mellasti Black Tentissä. Ei mikään huono bändi eikä sitä rajuinta hardcorea. Yhtye kevensi punkahtavaa pohjaansa pienillä pop-elementeillä. Pitkä laiha vokalisti kertoili biiseistä, jotka oli tehty eletystä todellisuudesta, kamaan kuolleista kavereista ja vastaavista karuista kokemuksista. Sympatisoin menon vilpittömyyttä kovasti, mutta loppujen lopuksi en kuitenkaan kokenut High Visiä musiikillisesti kovin mielenkiintoiseksi.
Domi & JD Beck.
Sillä välin Pallossa ahersi Anderson.Paakin Apeshit-merkilleen kiinnittämä Domi & JD Beck. Pariskunnan koskettimet ja rummut oli pystytetty kirjaimellisesti kiinni toisiinsa niin, että soittajilla oli läheinen kasvokontakti toisiinsa. Hyvä idea!
Omien biisien ohessa muun muassa Wayne Shorteria ja Herbie Hancockia sisältänyt musa oli kiireistä, lähes täysin instrumentaalia jazzin, progen ja popin sekoitusta, johon vielä tuli lisäelementti Beckin orgaanisesti säksättävistä drum’n’bass-rytmeistä. Tyyli oli selkeästi oma ja soitto oikein sujuvaa, mutta muutaman kappaleen jälkeen tajusin, ettei hommassa ollut mitään todellista yllätystä eikä kauheasti syvyyttä. Ihan kivaa.
Alkuillan auringonpaiste Black Tentissä ei varmaan ollut optimaalisin paikka urbaanille elektronimusalle, joka oli berliiniläisen Moderatin leikkikehä. Yritin kovasti imeytyä perusteknosta hiukan taiteellisempaan päin kallistuneeseen menoon, mutta ei vaan lähtenyt. En voinut olla vertaamatta kolmikkoa Kraftwerkin viimeiseen Helsingin-keikkaan, sitä vasten Moderat tuntui kovin keskinkertaiselta ja mielikuvituksettomalta.
Sitten Pallossa oli luvassa itselleni päivän kohokohta, kun mikrofoniin tarttui jo vuonna 1967 uransa aloittanut ja viimevuotisella Midnight Rocker –albumillaan tuhtia ylistystä saanut Massive Attackin vakivierailija Horace Andy. Ennennäkemättömissä mustissa nahkaverkkareissa (!) ja kuin suoraan suomalaisilta 1960–70-lukujen tanssilavoilta varastetuissa lakerikengissä joviaalisti nyökkinyt vanha Jamaikan rasta ei vaikuttanut enää miltään voimanpesältä, mutta veti silti keikkansa hyvällä energialla aivan putkeen.
Vain muutamin sanoin mies saarnasi biisien välissä, ja tietysti vuolaammin niiden aikana, rauhasta, rakkaudesta ja rastan bluesista, tositarkoituksella. Edelleen persoonallisen poikamaisessa, toki hiukan madaltuneessa äänessä oli yhä huima vibraatto ja ehtaa tunnetta, jota korosti Dub Asante Bandin vanhaliittoinen roots reggae jylhine bassolinjoineen.
Ollakseni ihan rehellinen, ihan pikkuisen harmittelin sitä, minkä olen huomannut muutamissa muissakin jamaikalaisbändeissä: halutessaan osoittaa olevansa ajassa kiinni, nekin soittavat nykyään lievällä rock-ahteella eivätkä sillä avarasti puhtaalla klassisella soundilla, joka lopulta tuo varsinkin one drop –rytmiin sen syvemmältä kouraisevan hard time stylee -spirituaalisuuden. Erittäin mukavaa oli, että Matic Hornsin ainoa jäsen oli kuitenkin pasunisti.
Yhtä kaikki hieno ja sydämellinen veto, joka erottui täysin muusta tarjonnasta ja pani koko jengin tapailemaan skankin jaloa taitoa. Pallo oli siis umpitäynnä, kuten lähes kaikki esitykset siellä. Itse asiassa porukka joutui odottelemaan pitkinä jonoina ulkopuolella päästäkseen sisään sitä mukaa kun ihmisiä tuli ulos.
Blur.
Ja sitten Blur päälavalla. Brittipopin ytimessä kun oltiin, meininki vertautui automaattisesti perjantaina nähtyyn Suedeen, joka hävisi tämän kisan 6-0 oikeastaan joka akselilla. Siinä missä Suedelle näytti olevan epätoivoinen tarve tehdä kova vaikutus, Blur ei puristanut mailaa yhtään, soitti monin kerroin dynaamisemmin, mielikuvituksellisemmin ja ennen kaikkea aidolla ilolla. Blurista tuli myös nimenomaan bändifiilis, vaikka hyväntuulinen Damon Albarn tietysti valoissa eniten oli. Paljon screeneillä nähtiin kyllä erittäin maukkaasti kitaroinutta Graham Coxoniakin. Tuli uusia ja vanhoja biisejä Country Housea myöten, eikä jälkimmäisissä ollut mitään vääränlaista nostalgiaa. Kyllä bändille näillä näytöillä suo hyvät jatkot.
Mirko Siikaluoma
Business City:
Tämän vuoden ”katotaas mistä tässä hypessä on kyse” -momentit tarjosi Flow’ssa – sekä monella muulla festarilla – Business City. Rave-musassa ei välttämättä ole mitään uutta auringon alla, mutta lahtelaiset onnistuvat paketoimaan ysärin raikkaaseen muotoon. Etenkin setin lopussa kuultu Kikka-versiointi Anna rakas raju hetki vaikutti etenkin resonoivan täyden Black Tentin yleisöön.
Alma:
Alma on onnistunut karistamaan alkuaikojensa house-revivalin leiman musiikistaan ja uudistumaan tyylikkäästi vuosien varrella. Kotikentällään Helsingissä ja ties monennella Flow-keikallaan laulaja näytti kyntensä oman sukupolvensa pop-ikonina.
Toisella albumillaan Alma osui pitkästä aikaa myös kunnon hittisuoneen Summer Really Hurt Usin myötä. Silver Arenan teltta tuntui jo turhan pieneltä Alman vedolle ja jos sisälle ei mahtunut, ulkopuolella kuuli paremmin vieressäolevien keskustelut kuin välispiikit. Seuraavalla kerralla nähdään päälavalla?
Nala Sinephro:
Nala Sinephro tarjosi mesmeroivan keikan, jossa kappaleiden rajat tuntuivat hämärtyvän jamien välillä.
Synteettisten ja orgaanisten soundien välillä risteiltiin saumattomasti. Harppu tuntui yhtä luonnolliselta instrumentilta keikalla kuin ikoninen Prophet-8-syna. Erityisen hyvin orgaanisen ja synteettisen liittoa kuvasi rumpalin crash-symbaali, joka oli fyysisesti muovattu kuulostamaan rumpukoneen clap-ääneltä.
070 Shake:
Newjerseyläinen 070 Shake on yksi tämän hetken nousevimmista nimistä modernin R&B:n ja hiphopin saralla. Osa 070:n karismaa on tämän androgyyni tyyli, joka yhdistyy mystistä auraa huokuvaan, hiphopia ja elektroa abstrastisti sekoittelevaan musiikkiin. Se on ollut huomattavissa tämän uralla jo Guilty Concience -singlestä lähtien.
Kovassa nosteessa oleva laulaja oli varmasti odotettu artisti Helsingissä, ja keikka jäänee monille mieliin. Ilmassa oli jonkinasteista hurmosta, ja esimerkiksi Under The Moonista tuli vähän turhankin paljon yleisön huudatusta.
Välillä 070 lietsoi yleisöön moshpitiä, vaikkakin musiikki tuntui olevan hieman eri energiatasolla kuin artistin lavapreesens antoi ymmärtää. Ajoittain artisti näytti luottavan omaan suosioonsa turhankin paljon, ja biisien esittäminen tuntui olevan toissijaista.
Suosituinta biisiään Guilty Conciencea 070 nostatti futuristisen gospel-henkisellä introlla. Balladibiisi olikin keikan selvästi odotetuin, ja intron lisäksi sitä jatkettiin lopusta yhteislaulun muodossa. Keikan lopuksi kuultiin myös Kanye Westin Ghost Town, josta 070:n ura lähti nousuun viitisen vuotta takaperin.
Wizkid:
Afrobeats-musiikin vaikutus kuuluu nyt popissa ympäri maailman. Flow’n pääesiintyjissä on nyt kahtena vuotena putkeen ollut nigerialaisia supertähtiä: viime vuonna Burna Boy ja tällä kertaa Wizkid. Oma kokemukseni Wizkidin musiikista on vielä toistaiseksi pintaraapaisu suurimpiin hitteihin, mutta se on inhimillistä – kaikkea ei voi tuntea kuin omia taskujaan.
Elektroa ja afrikkalaisia rytmejä sekoittelevasta soinnista noin puolet soitettiin livenä ja puolet veti livebändi. Wizkid (oikealta nimeltään Ayodeji Ibrahim Balogun) keikaroi toppaliivi päällään kaksikerroksisella lavalla. Pyrot tuntuivat yleisössä pitkälle ja voi vain kuvitella, miten lämmin lavalla oli.
Wizkid nousi tunnetuksi kansainvälisesti vuonna 2016, kun Drake samplasi tämän kappaletta valtavaksi hitiksi nousseessa One Dance -biisissään. One Dance kirvoitti Flow-yleisöstä raikuvat suosionosoitukset, toisin kuin monet Wizkidin omat kappaleet. Oli miten oli, mitään megalomaanista ilmiötä ei ollut aistittavissa Suvilahdessa.
Taaempaa yleisössä katsellessa Wizkidin yeah ye -huudatukset ja lavamaneerit alkoivat tuntumaan pitemmän päälle rikkinäiseltä levyltä. Kenties meininki olisi ollut parempi tanssiessa, mutta näillä näytöillä suuhun jäi halju maku.
Jake Xerxes Fussell:
Festivaalilauantain iltapäivän aloitti Jake Xerxes Fussell, jonka Amerikan takamaita ja uuswesterniä henkivä americana-folk iski valenostalgiana suoraan sydämeen. Valenostalgia on hurja tunne, kaipuu paikkaan jossa ei ole koskaan ollut. Kotimainen kaiho-sana puhuu lähes samasta asiasta, mutta valenostalgia on lajissaan erilainen.
Yksin lavalla nähty minimalistinen Fussell oli kuin toisesta maailmasta viikonlopun massiivisten keikkatuotantojen rinnalla ja erottui virkistävästi edukseen. Fussellin tuotannossa on jotain hyvin herkkää ja suomalaista sielua puhuttelevaa, joka riitti yksin täyttämään Balloon Stagen karismallaan. Hyvin samanlaiseen suoneen osui pian Fussellin jälkeen uutta suomenkielistä tuotantoaan esittänyt ruotsinsuomalainen Markus Krunegård.
Ruusut:
Keväällä Melankolia-tupla-albumin julkaissut Ruusut veti Silver Arenan täyteen, mutta onneksi telttaan jäi enemmän tilaa hengittää kuin aiemmin lauantaina klaustrofobisen täydellä Karri Koiran keikalla. Tupla-albumin kappaleissa on varmasti ollut paljon mitä ottaa haltuun, eikä uusi tuotanto ollut tosiaankaan niin tuttua Flow-yleisölle kuin vanhemmat hitit, jos sellaisista voi 2018 debytoineen bändin kohdalla puhua. Se ei haitannut menoa, sillä Manner, Koivisto, Nummelin ja Kukkola ottivat tilan haltuun ”sydän maxilla”, kuten <3-biisillä lauletaan
Pusha T.
Nu Genea / Pusha T:
Yksi Flow’n hienoimpia puolia on Black Tentin ja Silver Arenan sijainti lähekkäin. Tätä tuli tällä kertaa nautittua jo perjantai iltana kaytranadan ja shygirlin aikana Keikalta toiselle ja takaisin hyppimisessä on mukavasti kontrastia ja parhaimmillaan onnen ollessa läsnä voi nauttia parhaat palat kummastakin. Pusha T:n< ja Nu Genean välillä jälkimmäinen veti voiton täyteen ammutun teltan ja eksoottisen discon voimalla. Siinä missä Pusha T pyrki pysymään coolina, Nu Genea veti täydellä tunteella joka välittyi myös yleisöön. Hymy ja hyvä energia tarttui.
Kahden artistin väliset energiat olivat kuin yö ja päivä. Omalta kohdaltani voiton vei Nu Genea, vaikka Pusha T:n tuotanto olikin itselleni tutumpaa.
Eevil Stöö & Stepa:
Suomiräpin ääripäiden virtuoosit yhdistivät tänä vuonna voimansa yhteiskiertueen ja levyn merkeissä. Et voi pysäyttää meitä -albumi on kuulunut allekirjoittaneen kesän soundtrackiin. Levyn välitön energia ja rento tunnelma välittyi myös livenä.
Sunnuntain alkupäivään sijoitettu setti ei ollut monellekaan optimiin aikaan, mutta paikalle oli tullut etenkin lapsiperheitä sunnuntain perhepäivän myötä. Keikkakin oli pääosin lapsiystävällistä kamaa, mutta lyyristä tykittelyä ei säästelty. Asetelma verseissä oli usein good cop–bad cop (arvata saattaa kumpi on kumpi), mutta mukavan usein Stöö ja Stepa käänsivät asetelmat päälaelleen. Alkuun epätodennäköiseltä tuntuvan kaksikon yhteistyö tuntui Flow’ssa niin luontevalta, että voisi toivoa, ettei Stöön ja Stepan kollabo lopu syksyn tullen.
Mauskovic Dance Band:
Sunnuntaina vaihtoehtojen runsaus vyöryi päälle vastaansanomattomasti. Sexmane tuli nähtyä jo tälle kesälle (ja todettu ilmiömäisen hyväksi), joten Mauskovic Dance Band veti pitemmän korren. Amsterdamilaisbändin soitto vyöryi ruuhkaisella groovella. Futuristinen mutta perinnetietoinen, psykedeelinen funk sai hetkittäin haukkomaan henkeä. Joku voisi puhua jopa soitinurheilusta, jos sille päälle sattuu.
Olavi Uusivirta 40/20-juhlakeikka:
Päälavalla nähty Olavi Uusivirran 40/20-juhlakeikka oli maksimaalista Uusivirtaa. Erityisen rokkaavan aloituksen jälkeen kuultu, Linda Fredriksonin soololla maustettu Miten mulla meni (vuoden 2019 Skorpionilta) muuttui Flow’hon sopivasti free jazziksi.
Hiuksensa juhlan kunniaksi blondannut Uusivirta veti herkät hetket herkemmin kuin koskaan ja heittäytyi keikalla juuri kuten fanit ovat oppineet vuosien varrella tuntemaan. Torvien ja kiippareissa kuullun Tuomo Prättälän vahvistama yhtye soi teatraalisesti ja jylhästi, mikä kuului etenkin Tuomon duetoimassa Toton Africassa ja sitä seuranneessa E=MC2:ssa.
40 vuoden elämän ja 20 vuoden uran juhlakeikka oli hittien ilotulitusta, jonka settilistasta jokainen tunsi vähintään yhden kappaleen. Monista vuosien varrella todistamistani Uusivirta-keikoista tämä oli yli muiden. Tekoälyllä toteutetut visuaalit saattoivat olla joillekin katsojille uncanny valley -vaikutukseltaan liikaa, mutta olivat omassa psykedelisyydessään ajoittain hauska lisä kokonaisuuteen. Ehkä kyseessä oli aikaa säästävä ratkaisu tai tarkoituksena oli alleviivata ajan henkeä ja ilmiöitä.
