Tampereen Sorsapuiston ja Tullinaukion kulmilla vietettiin varsinainen amerikkalaisen juurimusiikin teemailta. Toiminnan aloitti Bobby Rush, joka käppäili trionsa kanssa Tampere-talon pienen salin lavalle kello 19.30. Rushin lopetettua musiikin suurkuluttaja ehti juuri sopivasti talsia Klubille ja tilata juoman ennen kuin Nikki Hill esikuntineen alkoi toteuttaa kutsumustaan.
Vuonna 1933 Louisianan Homerissa syntynyt Rush mainosti olevansa vanhin yhä elävien kirjoissa sinnittelevä bluesmuusikko. Lähimmäksi päässee – jos eurooppalaisetkin lasketaan – 19 päivää nuorempi John Mayall. Eikä Bobby Rush pelkästään sinnittele, vaan ääntelee yhtä likaisesti kuin nuorena kollina, käsittelee sulavasti akustista kitaraa sekä huuliharppua ja ponkaisee sille päälle sattuessaan ilmaan kuin vetreä viisikymppinen rokkari. Manalle menneiden kamujen (John Lee Hooker, Jimmy Reed, Howlin’ Wolf, Muddy Waters) nimiä tipahteli taajaan välipuheissa. Kyse ei ole ihan katteettomasta kehuskelusta, sillä Rush asui 1950-luvulla Chicagossa Muddyn naapurissa ja ahkerana kiertäjänä tunsi useimmat alan hahmot.
Yllättävän suuri osa kahdesta setistä kuluikin vanhojen toverien muisteluun ja syvän etelän karheiden sointujen tapailuun. Matkustettiin mysteerijunalla ja haikailtiin menetetyn ystävän perään. Koulutytölle toivotettiin hyvää huomenta. Pitkään pomoaan palvelleen trion avut pääsivät parhaiten esiin vahvasti funkahtavan sähköbluesin parissa, joka onkin Rushin varsinainen leipälaji. Tästä parhaita esimerkkejä olivat vuoden 1971 pikkuhitti Chicken Heads ja pari vuotta sitten Grammyn arvoiseksi määritelty Porcupine Meat, jonka kertosäkeeseen yleisökin tempautui mukaan. Jostain syystä miehen uran ilmeisimmät lattiantäyttäjät Do The Do ja Sue juuttuivat vaihtopenkille vartomaan vuoroaan.
”Yllättävän suuri osa kahdesta setistä kuluikin vanhojen toverien muisteluun ja syvän etelän karheiden sointujen tapailuun.”
Rushin kiertueen henkilökuntaan kuuluu myös tanssija, satunnainen taustalaulaja ja tähden henkilökohtainen avustaja Mizz Lowe, joka keinahteli lavalla korkokengissä yllään piukea trikoo tai hapsumekko. Bobby Rushin käsitys naisen tärkeimmistä avuista on kaikesta päätellen varsin vanhakantainen. Joka tapauksessa Mizz Lowen juureva olemus täydensi esitystä vähintään yhtä luontevasti kuin synkronoidusti sätkivät jumpparyhmät ajanmukaisten r&b-tähtien spektaakkeleita.
Nikki Hill bändeineen seurasi Rushin ensimmäisen setin salin takarivissä ennen kuin lähti keskittymään omaan keikkaansa. En tiedä pohtiko Hill esittävän säveltaiteen sukupuolirooleja, mutta hänen bändissään ne toteutuvat eri tavalla. Hill itse johtaa ryhmäänsä suvereenisti. Kitaristi Laura Chaves jakaa soolot ja kompit tasa-arvoisesti Matt Hillin kanssa. Hommat jakautuvat samaan tapaan kuin yleensäkin nykyaikaisessa työelämässä ja yhteiskunnassa.
Jos Rushin bändin vuosikymmenten koulima tiukkuus oli korostetun rentoa, Hillin vetämällä viisikolla se oli viimeisen päälle kontrolloitua ja samalla liki hillittömän aggressiivista. Paahtoon mahtui soulin, 50-lukulaisen rhythm’n’bluesin, southern rockin, countryn, jopa gospelin ja reggean aineksia, mutta kaikki sulautui rock’n’rolliksi, joka toimii millä tahansa vuosikymmenellä. Vielä osuvampi termi olisi rock’n’soul, sillä Nikki Hill laulaa kitaravetoisessa rockbändissä soulia aivan kuin Bellraysin Lisa Kekaula tai Vintage Troublen Ty Taylor.
Nikki Hilliä on verrattu nuoreen Tina Turneriin ja Little Richardiin, eikä syyttä. Hill itse lisää suosikkeihin pitkän litanian nimiä AC/DC:stä Lauryn Hilliin ja Howlin’ Wolfiin. Ulosanti on siis rosoista ja rajua, mutta ei räyhäämistä räyhäämisen vuoksi. Aiemmin kuntovalmentaja työskennellyt laulaja ei säästele itseään esiintyessään. Luultavasti hän voisi kipaista keikan päälle kympin lenkin eikä tuntuisi missään.
”Lainojen soittaminen vaikuttaa kansansivistystyöltä, sillä omien laulujen laatu ja määrä kantaisivat helposti setin alusta ylimääräisiin numeroihin.”
Nikki Hill on kotoisin Pohjois-Carolinan Durhamista, mutta setin kolme lainakappaletta (Downhome Girl, Breakaway ja New Orleans) viittasivat Louisianan pääkaupunkiin. Ensin mainitusta tuli mieleen Creedence Clearwater Revivalin rämeeltä haiskahtava Grapevine-versio. Bändin soittajien juuret vievät Yhdysvaltojen eri kolkkiin, mutta sen musiikillinen koti on selvästi Louisiana. Lainojen soittaminen vaikuttaa kansansivistystyöltä, sillä omien laulujen laatu ja määrä kantaisivat helposti setin alusta ylimääräisiin numeroihin.
Nautin illan molemmista keikoista, mutta huomasin innostuvani enemmän Nikki Hillin energiasta. Rushin konsertin intensiteetti kärsi kahteen osaan jakamisesta ja akustisten jamien venymisestä. Toki Hillinkin settiin jäi joko tiivistämisen tai rytmittämisen varaa. Mielenkiinto herpaantuu väkisinkin välillä, kun täysi ryminä jatkuu yli puolitoista tuntia.
Pauli Kallio