Keskiviikkoilta Helsingissä: Allah-Las ja Matthew E. White | 28.8.2013 Tavastia ja Huvila-teltta

Keskiviikkona Helsingissä soi kaksi viime vuosien ilahduttavinta debytanttia. Tero Alanko katsasti Allah-Las’n keikan Tavastialla ja Pauli Kallio nautti Matthew E. Whiten keikasta Huvila-teltassa.

ALLAH-LAS, BLACK LIZARD  |  Tavastia

Nelikko tekee takuulla musiikkia rakkaudesta musiikkiin, täsmällisemmin sanottuna 1960-luvun yltiömelodiseen autotallipoppiin ja -rockiin

Pari vuotta sitten englantilainen musiikkikriitikko Simon Reynolds julkaisi kirjan, josta tuli yllätyshitti. Tai en tiedä, moniko sen on oikeasti lukenut, mutta ainakin kaikki musadiggarit tuntuvat tuntevan kirjan keskeisen idean.

Retromania-kirjassa Reynolds analysoi monien nykymuusikkojen tapaa työskennellä. He kierrättävät menneisyyttä ja keskittyvät toistamaan vanhoja ideoita sen sijaan, että yrittäisivät luoda jotain uutta. Kalifornialainen Allah-Las on mitä mainioin esimerkki Reynoldsin kuvaamasta ilmiöstä.

Kun Allah-Las perustettiin, kolme sen neljästä jäsenestä oli levykaupassa töissä. Nelikko tekee takuulla musiikkia rakkaudesta musiikkiin, täsmällisemmin sanottuna 1960-luvun yltiömelodiseen autotallipoppiin ja -rockiin. Allah-Lasin ilmaisu on korostuneen nostalgista ja hyvin tietoista olemuksestaan.

Kaikesta huolimatta nelikon ensialbumi (Allah-Las, 2012) kuuluu viime aikojen nautittavimpiin musiikkikokemuksiin. Levyllä kaikki on tehty niin järjettömän hienosti, että kukaan Lenny Kayen kokoaman Nuggets-tuplan puhki kuunnellut ei voi olla rakastamatta Allah-Lasin lämmintä otetta ja lyömättömiä lauluja. Levyä kuunnellessa kalsea ja kompressoitu 2000-luku on vain pahaa unta.

Tavastian lavalla Allah-Las soitti laulunsa läpi pääpiirteittäin samalla tavalla kuin levyllä. Pornotähdeltä näyttäneen basistin Spencer Dunhamin soitto svengasi vähäeleisesti mutta varmasti ja rajumpia ääniä annostellessaan kitaristi Pedrum Siadatian käänsi selkänsä yleisölle. Lauluharmoniat olivat hanskassa riittävän hyvin. Myös albumia mainiosti rytmittävät instrumentaaliraidat piristivät hiukan liiankin keskitempoista soittelua.

Kaikkiaan Allah-Las tuntuu tekevän juuri sitä, mitä haluaakin. Kiertävän maailmaa ja soittavan laulujaan kouralliselle samanmielisiä musanörttejä ilman sen suurempaa toivetta tähteydestä. Lukevansa Mojo-lehteä lentokoneessa ja juttelevansa fanien kanssa musiikista keikkojen jälkeen.

Illan avannut helsinkiläinen Black Lizard lienee suomalaisen indierockin kuumin nousukas juuri nyt. Yhtyeen tuottamaa ääntä on mukava kuunnella, mutta sen esikuvat ovat liian helposti osoitettavissa. Eikä Black Lizardissa ole lainkaan niiden arvaamattomuutta tai holtittomuutta.

Ainakin toistaiseksi Black Lizardin näkemys tuntuu turhan suppealta. Allah-Las onnistuu kierrätyksessä paremmin isolta osalta siksi, että se ammentaa laajemmasta lähteestä.

TERO ALANKO

MATTHEW E. WHITE, SAMI KUKKA JA PÖLY  |  Huvila-teltta

Svengiä, rokkausta ja tajuntaa avartavaa maalailua annosteltiin odotettua runsaammin

Ornette Birks Makkosen vanha Virginian tuttu Matthew E. White kuvitteli vielä viime vuonna pyöräyttäneensä omakustannelevyn, jota myydään paikallisesti muutama sata kappaletta. Nyt Big Inner on julkaistu ympäri maailman kriitikkojen ylistyksen säestyksellä ja Whiten maailmankiertue on edennyt Suomeen saakka. Aikamoinen alkupamaus Richmondin nuorten miesten perustamalle Spacebomb Recordsille.
Maita ja mantuja kiertää kuuden miehen kokoonpano. En itsekään uskaltanut toivoa, että levyn sointia rikastuttaneet jousisoittajat, puhaltajat ja kuoro olisi lennätetty Helsinkiin. Silti odotukset olivat paisuneet levylle päätyneen soundin mukaisiksi ja niukempaan äänimaisemaan sopeutuminen kesti parin kappaleen ajan.

Keikat ovat kuitenkin koulineet kiertuekokoonpanon haasteen mittaiseksi. Debyyttialbumin ehkä vaikuttavin raita Big Love versosi komeaksi lyömäsoitinbakkanaaliksi. Kappaleen alku taas antoi ymmärtää, että vaikutteita on hamuttu tavallisimpien lauluntekijäepäiltyjen lisäksi jopa Donna Summerilta. Jos vivahteiden ja yksityiskohtien määrässä ei päästy levyn lupaamiin lukemiin, svengiä, rokkausta ja tajuntaa avartavaa maalailua annosteltiin odotettua runsaammin. Albumilla varovaisesti laulanut White äänteli nyt vapautuneemmin.

Big Innerin seitsemästä laulusta, kahdesta lainasta ja ensi-iltansa saaneesta Signature Movesta rakentui lopulta täyteläinen lähes puolentoista tunnin setti. Nauramaankin päästiin, kun White pisti basistinsa kanssa koreografiaksi ja selitti, kuinka päätyi parikymppisenä kilkuttamaan Randy Newmanin hulppean Hollywoodin residenssin ovikelloa. Polveileva tarina liittyi huvilassa kuultuun Sail Away -versioon, joka tuntui leijailevan leudossa mutta vaihtelevassa merituulessa.

Neil Youngin laulukirjan lehteily puolestaan pysähtyi Are You Ready For The Countryn kohdalle. Ja Matthew E. White oli yhtä valmis kantriin kuin mukana elänyt yleisönsäkin. En väitä, että White esikuntineen soitti objektiivisesti ottaen paremman keikan kuin Young taannoin Crazy Horsensa kanssa. Allekirjoittaneelle tämä Huvila-teltan konsertti kuitenkin antoi enemmän nautintoa ja jännitystä kuin Kaivopuiston täyteen tupattu klassisen rockin juhlapäivä.

Eipä unohdeta keskiviikkoillan avannutta Sami Kukkaa ja Pölyä. Kuulin Kukkaa ensimmäisen kerran ja yllätyin iloisesti. Kvartetti folkkasi, rokkasi ja jopa funkkasi tuoreella otteella. Pekko Käpin jouhitoimet ja päähenkilön bluesia lähentelevät kitarasoolot vilistivät etäällä länsimaisen populaarimusiikin kliseistä. Laulajana ja lauluntekijänä Kukka muistuttaa hetkittäin J. Karjalaista, Pekka Strengiä ja Jukka Tilsaa, muttei ole pennin vertaa kellekään velkaa.

PAULI KALLIO