Livearvio: Kyläjuhla ilman turhaa kotikutoisuutta – vuoden 2022 Sideways oli jälleen mainio festari

22.6.2022 15:39

Sideways
Nordis, Helsinki
16.–18.6.2022

Toimittajat: Mikael Mattila, Joni Kling, Jussi Niemi, Artturi Siromaa
Kuvat: Tomi Palsa

Helsingin Sanomien Juuso Määttänen otsikoi raporttinsa Sideways-torstaista uskaliaasti pohtien, onko Jäähallin ympäristöön vakiintunut tapahtuma Helsingin tärkein festivaali. Sidewaysia tietenkin peilataan toistuvasti Flow’hun, vaikka tapahtuma ei varsinasesti pyrikään viemään siltä ilmatilaa. Enemmän ne ovat toistensa täydentäjiä: Sideways lämmittelee festarikansan kohti kesälomaa (ketkä lomailevat ja ketkä eivät, terveisin kesätoimittaja) ja festivaalikautta, Flow on vielä yksi mahdollisuus nautiskella ennen syksyä.

Vaan pudotanpa minäkin sitten uutispommini heti alkuun: olen oikeastaan tykännyt Sidewaysista aina enemmän kuin Flow’sta.

Vaikka festivaali tekikin tänä vuonna kävijäennätyksen (yli 26 000 kävijää), on se onnistunut laajentamaan itseään hallitusti ja pahemmat lastentaudit välttäen. Toisin sanoen: pullonkauloja ei muodostu eikä tungosta pahemmin ole, ja ruokaa ja kaljaa saa riittävän monesta paikkaa ilman pelkoa pitkistä jonoista, mitä nyt Jäähallin sisävessoissa on välillä vähän ryysistä. Festari on yhtä aikaa kansainvälinen mutta silti, kuten Jonikin toteaa, mukavan kyläjuhlamainen – tosin ilman kotikutoista käppäisyyttä tai vaivaannuttavaa sisäpiirifjongaa.

Lisäksi festivaalialue on edelleen ihanan kummallinen. Joskus männävuosina totesin, että Jäähallin kivisillä käytävillä käyskentelyssä on jotakin ruotsinlaivamaista, ja vihdoin myös festivaalijärjestäjät olivat tämän oivaltaneet: tänä vuonna festivaalin sivuohjelmaan kuului jonkinlainen ruotsinlaivalounge, jonka oviaukolla helmeilivät kimalleverhot ja välillä joku hyljepukuun sonnustautunut veijari kävi heilumassa sisäänkäynnillä.
Harmillisen harvoin sitä vain ehtii syventymään tähän sivuohjelmaan, kun keikoissakin on jo tarpeeksi näkemistä!

Mennäänpä siis asiaan.

(Mikael Mattila)

Torstai

Kaksi kulunutta koronakesää saivat ainakin minut kuvittelemaan, että yli viikonlopun kestävää festivaalihumua ja lavalta toiselle juoksentelua ei enää kaipaisi elämäänsä. Ja sitten Sideways opetti kuin varkain, että kyllä tälle kaikelle on edelleen elämässäni tilausta.

Paljon riippuu mittakaavasta ja järjestelyistä. Sideways ei ole kasvanut liian isoksi. Se ei kärsi epäinhimillisten jonojen tyyppisistä lieveilmiöistä. Tärkeintä oli kuitenkin tunne siitä, että hyvin rakennettua ohjelmakarttaa ei tarvinnut olla tavaamassa jokaiseen otteeseen, vaan festivaalin tarjonta oli helppo ottaa haltuun ilman päänsisäistä excelöintiä.

Helpottavaa oli sekin, ettei kattausta oltu tilkitty liiaksi oheisohjelmasälällä tai hakuammutuilla buukkauksilla: fokus pysyi indiemusiikissa, eikä huolella valittujen artistien kohdalla tarvinnut arpoa, mihin kalliit minuuttinsa seuraavaksi panostaisi.

Sidewaysia on kahden vuoden aikana myös rakennettu vastuullisemmaksi, arvoiltaan ja käytännöiltään kestävämmäksi; pelinavaus on vaikuttava. Osa tämänvuotisen Sidewaysin antia oli sen kyky saada tuntemaan, että viimeksi vuonna 2019 kierretyt perusfestarit ovat nyt muistikuvissani reliikkejä toisesta ajasta. Esimerkiksi ruokatarjonnaltaan kokonaan lihaton festivaali on vuonna 2022 aika kova fiitti. Alkoholia suomalainen festivaalikansa toki edelleen rakastaa sen verran, että panostaminen alkoholittomaan juomavalikoimaan antoi puolitiehen jääneen vaikutelman. Kun kevyiden juomien valikoima oli melko suppea, joutui tarjontaa kuitenkin paikkaamaan nelosoluella.

Tutut elementit taas tekivät kitaramusiikkiin kiinnittäytyneen festariohjelmoinnin nautinnolliseksi: täytyy sanoa, että missään vaiheessa en edes toivonut löytäväni Sidewaysin kartalta mieltätaivuttavia yllätyksiä. Päinvastoin. Vaikkapa 22-Pistepirkko päälavalla iltapäivällä neljältä: sopiva konsepti mihin tahansa, milloin vain. Käsittämätöntä käpistelyä ja kitkuttelua. Settilistana eklektinen romukomerollinen uutta ja vanhaa plus yksi hitti. Asko kiipeilee lavarakenteissa, Espe istuu lavan reunalla ja juo limpparia. Olo on kuin Humppilan kyläjuhlilla. Haluaisin kuvitella, että tällaista yhtyeen ensimmäisillä keikoilla on ollut: haparointia, improa, ja tunne siitä että lavallakin ollaan treeniksellä.

(Joni Kling)

Itselleni avauspäivän ja oikeastaan koko Sidewaysin odotettuimpiin esiintyjiin lukeutunut Arppa räjäytti Aurora-lavan energisellä ja koko tunnespektrin täyttävällä esiintymisellä.



Arpan musiikissa kuullaan kaikuja funk- ja jazzmaailmoista sekoitettuna omaperäiseen indierock-soundiin. Bändin paras anti ovat nerokkaat oivallukset dynamiikassa sekä Arpan eli Aaro Airolan oivaltavat sanoitukset. Pieniä nyansseja on paljon, ja kappaleista löytää uutta vielä monen kuuntelukerran jälkeenkin.

Sopivasti erilaisilta kahdelta studioalbumilta kuultiin kappaleita hyvässä suhteessa

. Kvartetin jokainen soittaja hallitsi oman instrumenttinsa virtuositeetillä, jonka Airola kruunasi laulullaan. Etenkin kitaristi Ville-Veikko Airaniemen ja rumpali Okko Saastamoisen dynamiikka oli poikkeuksellista.

Soittajien suvereniteetti mahdollisti vaaran tuntua ja sattumaa musiikista tinkimättä. Kitaraa soitettiin reppuselästä käsin ja välillä alkuperäisestä suunnitelmasta karattiin fuusion puolelle, mutta bändin musikaalinen yhteys säilyi aina katkeamattomana. Näinhän sen pitikin mennä!

Airaniemi oli keikalla lähestulkoon toisen keulahahmon roolissa. Melkein jokainen biisi sisälsi hyvin rakennetun tai -improvisoidun kitarasoolon. Kitarasankarimaisia fillejä mahtui myös säkeistöjen keskelle laulun pieniin taukoihin. Mikään ei kuitenkaan tuntunut turhalta kitaraegoilulta, päinvastoin. Kitaraa käytettiin solistisena instrumenttina oikein toimivasti.

Minulle keikka oli yksi festivaalien parhaista. Arppa kannattaa ehdottomasti todistaa livenä.

(Artturi Siromaa)

Jesse Markin esitti Aurora-lavalla ammattitaitoisen, jopa turvallisen esityksen. Samalla Markin on artisti, joka tuntuu olevan jatkuvassa kiihdytysvaiheessa ja keksivän itsensä alinomaan uusiksi. Nyt suuntana oli aavistuksen 90-lukulainen, lähes metallinen funk, ja toisaalta bändin soitossa on välillä Soup Dragons -tyylistä baggy-soundia.

(Joni Kling)

Huomasin jälkikäteen, että näilläkin festareilla keskityin suurimmilta osin valkoisten miesten soittamaan kitaramusiikkiin. Minkäpä sitä ihminen mieltymyksilleen voi – etenkin, kun tässä sitä vasta totuttelee taas kolmen vuoden jälkeen, että mitenkäs näissä karnevaaleissa oikein operoitiinkaan! Ehkä seuraavissa karkeloissa uskallan laajentaa.

Savotta käynnistyi Sahara-lavalta, missä Pekka Laine Enchanted-yhtyeineen soitteli leppoisaa instrumentaalikitaramusiikkiaan. Joku tokaisi keikan jälkeen, että ”ruotsinlaiva”, ja onkin totta, että mistään Link Wrayn veistosta on näiden soundien yhteydessä turha puhua. Ei se mitään, koska sofistikoituneet, historiansa selkeästi tuntevat sävellykset vaativat taustalleen ammattijätkiä, joka hikoilevat ehkä korkeintaan soolo-osuuksissa.

(Mikael Mattila)

Kööpenhaminasta tuleva Iceage oli sekin uusi tuttavuus ja myös miellyttävä sellainen. Intensiivistä, joskin vokalisti Elias Rønnenfeltia lukuun ottamatta yllättävänkin tyynesti jaeltua tavaraa voisi kai sanoa art-punkiksi. Lähin vertailukohta lienee Birthday Party, mutta kyllä siellä ainakin Stoogesin, Doorsin ja MC5:n vaikutuksen selvästi havaitsi. Laulaja toi mieleen Jim Morrisonin. Hyviä, toisistaan erottuvia biisejä ei tarjoiltu vain viran puolesta vaan tosissaan.

Iceage liehutti ylpeänä villin ja vaarantunteisen rockin lippua, ja se on hieno homma. Kyllä sitä ajoittain kaipaa aika kipeästikin.

(Jussi Niemi)

Dinosaur Jr. oli monille varmasti yksi Sidewaysin odotetuimmista esiintyjistä. Indierock-pioneerien keikka päälavalla lähti kuitenkin yskien käyntiin. Laulun kuulumisessa oli ongelmia läpi esityksen, ja etenkin muutaman ensimmäisen biisin aikana soitinten välille oli vaikeaa löytää yhteyttä. Basisti Lou Barlow kertoi yhdessä välispiikissä yhtyeen soittavan lainasoittimilla, mikä osaltaan saattaa selittää löysää livesoundia.

Biisien väliset kiusalliset viritystauot ja irtonaiset rumpufillit eivät kylläkään menneet enää lainasoitinten piikkiin. Toisalta ymmärrän tämän olevan osa bändin hälläväliä-asennetta. Kuulijana tuli kuitenkin väistämättä fiilis, kuin olisi katsomassa bänditreenejä Sidewaysin päälavalla.

Ensimmäisen vartin jälkeen yhteissoittoon alkoi tulla enemmän ideaa. Miksaus saatiin paremmin kuntoon ja minullekin alkoi valjeta, mistä bändissä onkaan oikein kyse.

Kitaristi-laulaja J. Mascis soitti kolmen vahvistintornin edestä, eikä kitaran rooli yhtyeessä jäänyt kenellekkään epäselväksi. Kitaroita vaihdettiin tiheään tahtiin, mutta humbuckereilla ladattu SG toimi ylivoimaisesti parhaimman ja tasapainoisimman kuuloisena. Sääli, että tätä kitaraa kuultiin vain muutamassa kappaleessa.

Kitarasooloja kuultiin luonnollisesti paljon tunnin mittaisen setin aikana. Parin loputtomalta tuntuneen impro-soolon aikana huomioni kiinnittyi enemmän yleisön yllä uhkaavasti liitelevien lokkien liikkeisin kuin J. Mascisin yhden miehen show’hun. Monista lyhyemmistäkin soolopätkistä tuntui puuttuvan punainen lanka, johon kuulijana tarttua.

Bändiin sen enempää perehtymättömänä oli täysin mahdotonta päätellä, onko bändin tarkoitus luoda itsesään kotikutoisen autotallibändin tunnelma vai eikö yhtye ole vain viitsinyt hioa settiä tiukaksi. Muutama vuosikymmen on kuitenkin ollut aikaa.

Ei Dinojen keikka nyt sinänsä pettymys ollut. Yhtyeen musiikki itsessään on hyvää, ja biisitkin alkoivat rullaamaan paremmin loppua kohden. Kuitenkin aiemmin näkemäni Iceage ja vaikkapa Arppa tarjoilivat niin tiukkaa rock-meininkiä, että Dinosaur Jr. jäi hieman piippuun.

(Artturi Siromaa)

Yves Tumorin Black Boxissa nähtyäni totesin, että kaikkihan nyt tulevat tätä kutsumaan Prince-larpiksi, mutta kun se ei kuitenkaan ole se, mistä tässä on kysymys. Kollegalta tuli ehdotus, että viitekehys olisi sittenkin Lenny Kravitz. Siihen minä korjaamaan, että enemmän sellainen Ariel Pink -lähestymistapa. Poljetaan disko ja funk ihan sohjoksi, ja pistetään sitten huumorikitaroita siihen päälle. Niin pölvästi spektaakkeli, ettei haittaa, jos ei lopulta mene ihan kaikille läpi. Itse nautin.

(Joni Kling)

Black Boxin syleilyssä paiskoi kuivakkaa bristolilaista surrogaatti-krautiaan Portisheadin ”tärkeämmän jätkän” eli Geoff Barrow’n trio Beak>. Melodiat olivat eittämättä Portisheadilta tuttuja eli melankolisia ja hauraita, mutta musiikista oli riisuttu kaikki pääbändin patetia. Tämä oli kuivakkaa, häiritsevän jännitteistä musiikkia.

Ilmeisin viite musiikille on tietenkin kraut-suuruus Can. Massive Attackistakin tuttu Billy Fuller soitteli bassollaan korkeita, kolisevia melodioita kuin kölniläisten bassovisionääri Holger Czukay ikään, ja etenkin viimeisimmän albumin hittiraidalla Brean Down myös Barrow’n rumpalointi oli häkellyttävän lähellä Jaki Liebezeitin ilmavaa komppia. Matt Williamsin atonaaliset fuzz-kitaroinnitkaan eivät kovin kauas Michael Karolista jääneet. Hyvä bändi, ja mukavaa että tällaisiakin intohimoja voivat ukot kanavoida!

(Mikael Mattila)

Big Thief.

Pieni työtapaturma” nimeltä Eric Clapton aiheutti sen, että jouduin poistumaan Sidewaysista perjantaiksi, mutta tulihan sitä hienoja elämyksiä mukavasti torstailta ja lauantailtakin.
Ensimmäinen päivä päättyi huippulukemissa, kun sekä Big Thief että Roisin Murphy olivat umpirautaa, mikä on sitäkin hienompaa kun molemmat ovat itselleni uusia tuttavuuksia, etenkin Murphy. Minun tilitettäväkseni valikoitui kuitenkin Big Thief, joten…

Ei-ihan-ihanteellinen säätila unohtui, kun katseli Brooklynissä pesivän amerikkalaisnelikon toimintaa, joka ylsi varsin syvästä ja paljolti akustisesta juurihoidosta hurjaan sähköisesti psykedeeliseen irrotteluun. Alun juurevammasta osastosta hurmaantuessa tuli väkisinkin mieleen, että olemme todistamassa The Bandin nykyaikaista indiepäivitystä, ja tosiaankin parhaassa mahdollisessa mielessä. Siis täysin sisäistettynä ja mitenkään matkimatta, mutta samanlaisella rennosti maanläheisellä otteella, josta tajuaa heti amerikkalaisen musiikin vanhempien kerrostumien olevan täysin hallussa. Valtava soittamisen ja laulamisen ilo välittyi samalla tavoin vastustamattomasti.

Bändin ilmeinen tähti on koko keikan huppu päässä vetänyt laulaja-kitaristi Adrianne Lenker, jos kohta bändin parhauksiin kuului nimenomaan se, että kaikki tuntuivat olevan tasan samalla viivalla. James Krivchenia svengasi rummuissa aivan laittamattomasti ja sai loistavaa tukea pitkän tukkansa sateenkaaren väreillä värjänneestä sähköbasisti Max Oleartchikista. Vaaleanvihreään työhaalariin sonnustautuneen basistin ulkonäkö saattaa aiheuttaa piintyneissä punaniskoissa ihottumaa.

Lenker veti vanhan liiton kantrivirsiä — varmaankin omia biisejä tyylistä huolimatta — katkeransuloisia falsetteja myöten niin, että pala nousi kurkkuun: aidolla intohimolla ja tyylitajulla, tippaakaan pinnistelemättä.

Hän myös soitti akustista kitaraa upeasti ja jopa sooloili sillä, mitä ei useinkaan kuule. Ja auta armias, kun nainen tarttui sähkikseen ja alkoi silmää räpäyttämättä riipiä siitä säröllä hurjaa psykedeelistä improvisaatiota, siis pitkällä kaavalla, niin että vanha deadheadkin liikuttui.

Buck Meek vasemmassa laidassa vaikutti aivan yhtä kovalta kitaristilta, mutta tyytyi hyvinkin onnellisen näköisenä pääosin vain komppailemaan ja värittelemään. Nyt olen fani!

(Jussi Niemi)

Itselleni kovimmaksi yllättäjäksi nousi Róisín Murphy päälavalla. Headline-statuksesta huolimatta olin ohittaa Murphyn arkipäivälle buukattuna, jo parhaat päivänsä nähneenä nimenä. Eihän Murphyn musiikki koskaan ole ollut mitään kaikkein katu-uskottavinta coolin tiivistymää aikana, jolloin hikistä blogidiskoa tuutattiin jokaisen dj-pöydän takaa. Murphy oli erikoinen väliinputoaja orastavan kriittikkohyväksytyn poptimismin ja DTM:n lattialle kelpaavan viihdehousen risteyksessä. Triphop-taustainen ysärin tiennäyttäjä – vaiko sittenkin kahvilasoundtrackien säveltäjä?

Tätä taustaa vasten Murphyn musiikki on ikääntynyt todella arvokkaasti. Singer-songwriter, joka ei kerran tuntunut olevan kotonaan suuren yleisön edessä, on sitä nyt yhtäkkiä täydellisesti. Sopii kuin hattu päähän – tai kaikki ne viisi hattua, jotka visuaalisestikin ihanan viileän lavashow’n aikana vaihtuvat Murphyn päässä.

(Joni Kling)

Perjantai

Rock-resepti jatkui perjantaina chicagolaisveijari Ryley Walkerilla. Hänen musiikissaan kuuluu kotikaupunki erityisen vahvasti, sillä kuka ikinä onkaan joskus kuullut tienoolta tuttujen Tortoisen, David Grubbsin tai The Sea and Caken nuhaisen jazzahtavaa ja harmonisesti tiheää indierockia tunnistaa nämä referenssit Walkerin soundista varmasti oitis.

Sitä itseään tämä oli. Kihiseviä jameja, pölyisiä kitarasooloja ja kompleksisia sovituksia piisasi. Loppuun jätetty ”hitti” Roundabout oli myös kuin alkuperäisen version paha kaksonen: albumiversion soljuva folk kolisi Aurora-lavalla menemään kuin chicagolainen L-juna.

Mac DeMarcon peruttua Walker otti myös festivaalin resuisen slacker-rokkarin roolin: kolme kokoa liian iso, virttynyt t-paita roikkui housujen päällä ja leuasta rehottanut sänki näytti vähintään viikon vanhalta. Walker kehui suomalaisia ”kuumiksi, sillä siellä mistä minä olen kotoisin, ovat kaikkien naamat punaisia ja turvonneita”. Kuulemma myös paikallinen hanavesi kelpaa chicagolaisen sijaan.

(Mikael Mattila)

Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs.

Walkerin jälkeen sain tuta putken festarin kenties ainoita selkeitä virhearvioita. Basement-lavalla jyrännyt K-X-P kiinnosti aika hiton monta muutakin. Tuskin on HIFK:n treenihallina arkisin toimiva, usein festivaalin marginaalisoundille varattu lava ollut koskaan näin säilyketölkkimäisen ahdas. Trion jälkeen Black Boxissa esiintynyt, unettavan tylsäksi salonkimusiikiksi idm-kikkailustaan romahtanut Clark veti halliin ehkä neljäsosan kapasiteetista. Toisin päin buukattuina kummatkin olisivat luultavasti ajaneet asiansa paljon kävijäystävällisemmin.

Sahara-lavalla esiintynyt Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs Pigs oli vähän väärässä paikassa sekin. Taas kerran oli lava ennennäkemättömän tukossa. Kun urheasti uskalsi taistella itsensä muutaman kymmenen metrin matkan mustien t-paitojen viidakon läpi, pääsi kyllä mainiosti mukaan bändin dorkaan äijäuhoon, mutta reippaammalla äänenvoimakkuudella yhtyeen sludgelouhinta olisi ajanut asiansa paljon painokkaammin.

Eipä siinä, komeat viikset (tuntuu, että tällaisessa bändissä soittaminen edellyttää vähintään laulajaltaan näkyviä pensseleitä) kasvattaneen laulaja Matt Bathyn voimistelu oli ihan viihdyttävää seurattavaa. Ilman hänen ilveilyään Pigs olisi luultavasti rutkasti tylsempi livebändi.

Päälavalla iltaruskoa vasten soittanut skottilainen postrock-jätti Mogwai on liki liikuttavan tarkka viitekehyksensä edustaja. Tämä on musiikkia, joka ei millään muotoa rakennu esittäjiensä karismaattisuudelle tai räiskyvälle lavaläsnäololle. Bändin ainut rockmuusikon näköinen ihminen oli nokkamies Stuart Braithwaite – hänkin korkeintaan skeittarilippiksensä ja bändipaitansa ansiosta.

Silti Mogwaissa oli jotakin aivan erityistä lämpöä. Esitys ikään kuin korosti sitä, että Mogwai on aina onnistunut kliimaksi- ja kasvattelupohjaisista kappalerakenteistaan huolimatta välttämään liikaa patetiaa ja pönäkkyyttä. Sävellykset aaltoilevat ja huuhtovat lempeästi; eivät nuiji asiaansa kuin mikäkin kesärevyyn käsikirjoittaja.

Myös asetelma oli otollinen: esimerkiksi mietteliäs ja hauras Take Me Somewhere Nice vasten laskevaa aurinkoa tuntui juuri täydelliseltä kesäillan valssilta hämärtyvään ehtooseen, hengenvetoon ennen loppuillan bileitä. Myös uudempi laulubiisi Richie Sacramento soi jylhästi.

(Mikael Mattila)

Lauantai

Kaurismäkeläisestä rautalankatunnelmoinnista Sidewaysissä vastasi Maustetytöt X Agents. Yhtye nousi päälavalle päätöspäivän vesisateessa. Keikan avasi Agentsin instrumentaali, jossa Esa Pulliainen maalaili Stratocasterillaan tunnistettavaan sävyynsä. Tämän jälkeen solistit astelivat lavalle ja spiikkasivat itsensä sisään: “Topi ei päässyt paikalle”.



Tällaisissa projekteissa nousee usein ongelmaksi kiusallinen livekaraoke-efekti, jossa bändi ja solistit nyt vain sattuvat olemaan ansioituneita muusikoita. Maustetytöt väistivät mielestäni tämän erinomaisesti esittämällä kappaleet omalla tyylillään, alkuperäistä tulkintaa silti kunnioittaen. Agentsien siunauksen Maustetytöt ovat ainakin saaneet. Pulliainen antoi solisteille aplodeja läpi keikan ja vaikutti muutenkin nauttivan lavalla olosta.



Setissä kuultiin tuttuja Agents-hittejä monilta eri aikakausilta. Mielestäni setin parhaimmat versioinnit olivat Topi Sorsakosken tunnetuksi tekemä Kirje sekä Baddingin Liikaa viinaa. Maustetyttöjen synkkä olemus oli täydellinen pari melankolisille iskelmähiteille.



Festivaalien suurin oikeusmurha nähtiin setin loppupuolella. Vastapäisellä lavalla tehtiin ilmeisesti viime hetken soundcheckiä, kun Agentsin settiä oli vielä yhden biisin verran jäljellä. Keikka keskeytettiin tylysti, ja yhtye marssi eleettömästi pois lavalta.

 Olisin toivonut jonkinlaista pelisilmää esiintyjiä kohtaan.

(Artturi Siromaa)

Soundi-retkueemme onnistui jotenkin sössimään aikataulunsa siten, että Richard Dawsonin ja Circlen revanssi jäi kaikilta vähän vaillinaiseksi. Paljolti se kuitenkin kuulosti samansuuntaiselta kuin vuoden 2019 festareilla lanseerattu show. Nyt erona oli vain se, että nämä kappaleet olivat yleisölle ihan oikeasti tuttuja, ja Dawsonkin oli mukautunut luonnolliseksi osaksi poppoota. Parhaiten tämä kävi tietenkin ilmi lopun klassikkonumerossa: ”väärin soitettua” Smells Like Teen Spirit -riffiä jankuttava Terminal huipentui taattuun tapaan hilpeään ihmispyramidiin, jossa pitkän tukan kasvattanut Dawson näytti yhdeltä karvapäältä muiden sankareiden joukossa.

(Mikael Mattila)

Harmillisten sattumusten vuoksi ehdin Sidewaysiin lauantaina vasta niin, että pääsin näkemään kovasti odottamastani Circlen ja Richard Dawsonin keikasta vain pari biisiä lopusta. Ne olivat yhtä vakuuttavia kuin Henki-albumillakin, jos kohta noudattelivat levytettyjä versioita yllättävänkin tarkasti. Oletan, että improvisaatiota oli ollut enemmän ennen paikalle tuloani.

Meno oli joka tapauksessa hypnoottisen kiihkeää, ja Dawsonin korkea ja erittäin omaperäinen laulu oli yhtä vangitsevaa kuin levylläkin. Pitkätukkainen britti onnistuu tyylittelyssään peilaamaan harvinaislaatuisen tasapuolisesti muinaisempaa menneisyyttä ja nykyaikaa. Viimeinen kappale huipentui eräänlaiseen ihmispyramiidiin, johon koko porukka jähmettyi pitkäksi aikaa kuin patsaaksi muuttuen. Toivottavasti tästä ainutlaatuisten artistien keskinäistä kunnioitusta huokuvasta yhdistelmästä päästään nauttimaan livenä vielä toistekin.

(Jussi Niemi)

Ruotsin ylpeys Dungen joutui soittamaan päälavalla heikohkossa säässä jo alkuillasta, joten olosuhteet eivät olleet läheskään parhaat mahdolliset. Sisällä sama keikka olisi ollut vielä paljon intensiivisempi kokemus. Hyvä se joka tapauksessa oli, ja – miten sen nyt sanoisi – vahvasti psykedeelinen sanan todellisessa merkityksessä.

Psykedeliapuolen selkeä airut oli taas kerran instrumenttinsa huippuihin lukeutuva kitaravelho Reine Fiske. Niukkaeleinen mies loi huikeita äänimaailmoja, joita kuvaisin ensisijaisesti kosmisiksi.

Laulaja-kiipparisti Gustav Ejstes liikkui sitäkin enemmän ja nousi usein soittimensa äärestä loikkimaan ympäri lavaa tamburiinia vimmaisesti hakaten tai huilua hyvinkin lyyrisesti puhaltaen. Jälkimmäisissä kohdissa Dungenin vahva vanhan progen pohja nousi erityisesti esiin.

Merkittävää on se, että vaikka Dungenin vaikutteet on valtaosin otettu 60-luvun lopulta ja 70-luvun alusta, nostalgiaa ei millään tavoin tavoitella, vaan luomisen keskipiste on vankasti tässä päivässä.

(Jussi Niemi)

Varsinainen ilopilleri Yeboyah esiintyi heti Dungenin jälkeen pienemmällä Aurora-lavalla. Keikan jälkeen en epäröi julistaa häntä yhdeksi Suomen parhaista räppäreistä. Flow ja ulosanti olivat todella hanskassa ja riimeistä sai hyvin selvää, mikä taas pakotti huomaamaan, kuinka paljon ehtaa ja tärkeää asiaa evakkokarjalaisten ja afrikkalaisten juurien yhdistelmällä on.

”Palottelen sut kirveel mun takaboksiin, joku huutaa mulle Hakaniemen toril. Jengi kattoo maahan ja kävelee mun ohi”, artisti kuvaili Mitä tarviit -kappaleessa omia kokemuksiaan. Itse en ymmärrä, miten Yeboyahin ohi voisi kävellä häntä katsomatta, kun hänessä säteilee sekä naiseus että persoona niin häikäisevästi. Parasta oli, että samalla kun hän ripittää tympeitä kähmijöitä ja kapeanäköisiä seksistejä, Yeboyah ei kipsaa omaa naisenergiaansa vaan päästää sen esiin aseistariisuvan luonnollisesti ja terveellä tavalla.

Ylipäätään Yeboyahin tekstit sykkivät vihan sijaan vahvaa elämänmyönteisyyttä niissäkin kohdissa, missä raivon tavallaan voisi ymmärtää. Musiikillisesti kokonaisuudessa oli myös sävyjä umpiräpistä r&b:n eri asteisiin. Pari tanssijatyttöä ja apu-MC toivat mukavan lisän pakettiin, ja lopuksi fiilisteltiin soulahtavasti kokonaisen taustakuoron kera. Lavalla kävi fiittaamassa myös kaksi Yeboyahin naispuolista kollegaa. Nimet menivät valitettavasti minulta ohi, mutta molempien taidot ja vauhdikas meininki tulivat hyvinkin selväksi.

(Jussi Niemi)

Valkovenäläinen (vaiko belarusilainen?) Molchat Doma on tässä vaiheessa suomalaisyleisölle lähes yhtä tuttu kuin brittiläinen isoveljensä Depeche Mode. Viimeisin Ääniwallin-keikka marraskuussa oli loppuunmyyty, ja eräs tuttavani tokaisi kunnon elitistin tavoin ennen illan show’ta, että tulihan tuo jo [Merihaan piskuisessa] Sir Oliver -baarissa nähtyä [keväällä 2019].

Apeaa synapoppia veivaava trio on myös nettihitti: tällaista harmaata slaaviestetiikkaa on fiilistelty netin doomer-ympyröissä jo ennen bändin syntymää. Molchat Doma viehättää varmasti siksikin, että betonikuvaston fetisoijat tuskin keksivät ankeampaa maisemaa kuin Valko-Venäjä. Uskon, että yhtyekin osaa pelata tällä sinällään täysin eksotisoidulla schtickillä.

Kohtuullisen piukassa Black Boxissa levyjen tuhiseva lofi soi kirkkaammin, ja samea narkoottisuus oli vaihtunut neuroottiseen paatokseen. Hyvä niin, sillä viimeisimmän Monument-albumin Discoteque-kappaleen syntikkasäihke ja bassopoljento tuntuivat olevan juuri oikeassa paikassa: jäähallin kokoisella areenalla. Tunnelmia Molchat Domalta löytyy ehkä yksi, mutta ainakin tällä hetkellä bändi luo tuota yhtä tunnelmaa äärimmäisen vaikuttavasti.

(Mikael Mattila)

Altin Gun.

Jos torstaina draaman kaari huipentui hienosti, niin samoin kävi lauantainakin. Altin Gun lunasti kaikki odotukset turkkilaisten kansanlaulujen tulkinnoillaan, jotka olivat sekä vankasti psykedeelisiä että vastustamattoman funkyjä. Bändi vangitsi ison yleisön huomion täydellisesti. Toinen vokalisti Merve Dasdemir pani katsojat vaivattomasti kyykkyyn ja sieltä taas ylös sormia napsuttelemaan. Näinä ankarina aikoina sellainen tuntui erinomaisen vapauttavalta, kun kaikki tapahtui huippuluokan musan tahdissa ja ehdottomasti ilman minkäänlaista tekopirteilyä.

Bändin soittoasenne oli ylipäätään no-nonsense–pohjalta, ja meno oli tiukkaa vaan ei kireää. Dasdemir on oiva laulaja, sekä napakka että sensuelli, mutta väkevästi esiintyy myös bändin kakkoslaulaja ja toinen turkkilaisjäsen Erdinç Yildiz, joka lisäksi irrotteli sekä buzuki-tyyppisellä baglamalla että syntikoilla. Edellinen vei sävyä tietysti rootsimpaan suuntaan ja jälkimmäiset psykedeliaan, pari kertaa vahvasti trancenkin puolelle. Kokonaissointi oli kuitenkin hyvin luonnollinen, eikä uusimman albumin ajoittaisesta konepolitiikasta huomannut mainittavia merkkejä.

(Jussi Niemi)

Cassandra Jenkins.

Molchat Doman valkovenäläisen goottidiskon jälkeen ajatus Cassandra Jenkinsin pumpulisten tuutulaulujen äärellä rauhoittumisesta meinasi tuntua liiankin self care -leppoistelulta. Mutta kun nopea koukkaus Avalanchesin dj-setin suuntaan jätti aivan kylmäksi, menin aivan mielelläni alas kellariin nautiskelemaan.

Pelkän sähkökiktaran kanssa esiintynyt Jenkins pelasi esiintyvän artistin kuninkuuslajia. Se vaatii paitsi biisit ja karisman, mitä Jenkinsillä totta vie oli. Hän jatkaa ikiaikaista americana-laulajan perinnetteä: sen kuin tuli paikalle, lauloi ja pakotti kuuntelemaan, miten hän tarinansa rakentaa.

Esimerkiksi An Overview on Phenomenal Nature -albumin kiinnekohta Hard Drive on talking blues -henkinen, laulun kokoinen road movie täynnä viittauksia kuvanveistoon ja 1700-luvun pyhimyksiin. Maisema ja eepos, jonka voi silti sulkea yhteen äänellä ja kitaralla luotuun esitykseen.

Keikan musertavin hetki oli edesmenneelle David Bermanille omistettu katkeransuloinen Ambiguous Norway. Silver Jews -legenda ehti värvätä Jenkinsin uuteen Purple Mountains -yhtyeeseensä, mutta kokoonpano ei ehtinyt soittaa yhtäkään keikkaa: kolme päivää ennen kiertuetta Berman teki itsemurhan.

Juuri tällaisista tarinoista Jenkinsin edustama perinne elää; kyvystä muuttaa tragedia kauniiksi elegiaksi. Mykistävää musiikkia.

Lisää luettavaa