Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Tomi Palsta
Anssi Kelan debyyttialbumi Nummela julkaistiin vuonna 2001. Eli 22 vuotta sitten. Ostin albumin heti julkaisuviikolla ja itse asiassa vielä uudemman kerran triplaplatina-painoksena, jossa oli muutamia uusia kappaleita. Seuraavina vuosina Kelan musiikki soi paljon, ja viimeistään nimikkolevynsä (2013) ja Vain Elämää -vierailujen myötä yhä enemmän.
Sen takia olikin hullua tajuta, etten ollut koskaan nähnyt Kelan klubikeikkaa. Festareilla oli toki hänen bändinsä esiintymisien parissa viihtynyt useinkin, mutta klubikeikat menivät jotenkin aina ohisektoriin milloin milläkin tekosyyllä. ”Ehtiihän sitä myöhemminkin” ja ”Kyllähän Anssi tulee kotikaupunkiin uudelleenkin” olivat niitä vakioselityksiä. Tuskinpa olen ainoa, joka on luottanut tällaisiin livemusiikin muka-itsestäänselvyyksiin.
Tampereelle avattiin alkuvuodesta kokonaan uusi keikkapaikka, Tavara-asema. Kun huomasin Anssi Kelan bändeineen olevan tulossa sinne keikalle, oli aika buukata itselleen kaksi ”ekaa kertaa” kerralla: eka kerta Kelan keikalla ja eka kerta Tavara-asemalla. En tiennyt etukäteen oikeastaan yhtään, millaista kokemusta odottaisin.
Paikalle oli saapunut runsaasti väkeä ja tunnelma oli iloinen jo ennen sitä hetkeä, kun melkeinpä sekunnilleen luvatusti kello 21:00 Kela bändeineen saapui lavalle ja aloitti keikkansa kokonaan uudella, ennen kuulemattomalla kappaleella.
Aluksi yleisö tuntui aloittelevan keikkafiiliksen nostattelun hieman varmistellen. Jopa Nummela-klassikot Kaksi sisarta ja Mikan faijan BMW saivat vielä pidättäytyvän vastaanoton, vaikka Kela tsemppasikin porukkaa käsienheilutukseen ja yhteislauluun. Bändin soitosta meininki ei jäänyt kiinni, mutta ehkäpä kansa kaipasi lisää nestemäistä rohkeutta.
Ensimmäisessä spiikissään Kela iloitsee Tavara-asemalle saapuneesta yleisömäärästä ja heittää peliin lätkäviitteen Tapparan tuoreeseen mestaruuteen liittyen. Kela hymyilee, että on mahtavaa nähdä Ilves- ja Tappara-fanit täällä yhdessä, saman katon alla, ja vieläpä ihan uudella keikkapaikalla, joka on osoittautunut hienoksi venueksi.
Heti tämän jälkeen Kela hehkuttaa lisää Tavara-asemaa ja Tamperetta keikkakaupunkina, harmitellen samalla sitä, miten ankea tilanne Helsingissä on. Kela on oikeassa. Itsekin olen asunut Helsingissä aikana, jolloin keikkapaikkoja riitti ja samoina iltoina saattoi olla tusinan verran hienoja tapahtumia pitkin kaupunkia. Nyt tilanne on muuttunut. Tai oikeastaan se on muuttanut, Tampereelle.
Tavara-aseman ohella Tampereelta löytyy kaikenlaisia keikkapaikkoja huuruisista pubeista Nokia-areenaan ja kaikkea tältä väliltä. En voisi musiikkifanina olla iloisempi asiasta, enkä ihmettele yhtään, miksi Kela koki tarpeen hehkuttaa asiaa. Mutta hehkutuksella oli se toinenkin puoli, jonka myös allekirjoitan: nyt Helsingin päättäjät HERÄTYS ja ymmärtäkää se, miten paljon kulttuurin monipuolisuuden ylläpitäminen merkitsee ihmisille ja miten iso vaikutus sillä on hyvinvoinnille. Toimikaa HETI.
Tavara-asemahan toden totta osoittautui loistavaksi keikkapaikaksi. Jotain kertoo sekin, että ainoat keksimäni miinuspuolet olivat juomien kovat hinnat ja ”se tolppa” lavan etuosassa. Onko Tampereen jokaisella keikkapaikalla pakko olla tolppa keskellä lavaa? Ilmeisesti siitä on tulossa tavaramerkki.
Noin muuten Tavara-asema täytti ja ylitti odotukset. Oli ilo päästä vanhaan miljööseen, joka on pyhitetty live-musiikille. Sijainti on mainio, järjestelyt toimivat, esteettömyys on kunnossa ja koko paikan rakenne yläparvineen, baaritiskien sijoitteluineen ja wc-tilojen paikkoineen olivat erinomaisessa kunnossa. Tulen taatusti vierailemaan Tavara-asemalla useasti tämän ekan kerran jälkeen.
Ennen pitkää Kelan rock- tai jopa heavy-henkinen esiintyminen alkoi herätellä myös yleisöä. Kela näytti vaihtavan kitaraa joka kappaleen välissä, ja bändin fiilis toden totta oli kaikkea muuta kuin pop- tai poprock-bändeillä yleensä. Kela bändeineen veti biisejä läpi hyppien ja moshaillen kuin paraskin stadionrock-orkesteri, mikä tarttui myös yleisöön viimeistään siinä vaiheessa, kun tähän yhdistettiin tarinankerronnallinen Ilves-hitti. Suomessa on aina ollut sijaa proosalliselle rock-musiikille, mutta sitä tehdään ihan liian vähän. Olen itsekin kuullut Ilveksen noin sata kertaa tähän asti, mutta niin vain keikan live-energia toi siihen ihan uudenlaista, liikuttavaa voimaa.
Yhtäkkiä bändi olikin kadonnut lavalta ja Kela kertoi jääneensä nyt ihan yksin esiintymään. Nyt olisi kuulemma se hetki, kun yleisö saa valita esitettävän kappaleen. Kunhan se kappale ei ole Kulkuri. Kela ottaa nopeasti kopin Parasta aikaa -huudahduksesta ja esittää sen soolona. Biisivalinta osui sattuneesta syystä omaan fiilikseeni täydellisesti juuri tuolla hetkellä ja kun Kela lauloi rivejä kuten ”Tää on parasta aikaa / Voi tapahtua mitä vaan / Päivissä on taikaa / Ne eivät palaa uudestaan”, huomasin hymyileväni tippa silmässä, kun yksi kappale vain sattui iskemään juuri oikeaan kohtaan.
Tässä kohtaa Kelan hieno vapautuneisuus esiintyjänä tuli esille. Ihan kuin hän itsekin eläisi sitä mainittua parasta aikaa juuri nyt. Tämän huomaa jopa siitä puheäänestä, jolla Kela juttelee yleisölle. Haastatteluissa Kela tapaa olla hieman pohdiskeleva, asioita pyörittelevä ja tavallaan ”kimiräikkösmäisellä” tavalla hivenen varautunut. Välispiikeissä Kela sen sijaan puhuu koko ajan isolla äänellä ja jättimäinen hymy kasvoillaan, mikä tarttuu myös koko bändiin ja sitä myöten yleisöön. Viimeistään soolokappaleen jälkeen Tavara-aseman yleisö olikin jo kypsää poimittavaksi.
Keikan draaman kaari olikin rakennettu täydellisesti juuri tätä latautuneisuutta varten. Olen aina ajatellut, että Levoton tyttö oli eräänlainen Kelan comeback-hitti, vaikkei mies sitä ennen ollutkaan kadonnut mihinkään. Tavallaan tuon kappaleen ja pian sen jälkeen kuullun Miten sydämet toimii -hitin voimin Kela pääsi siihen lujaan tekemisen meininkiin, joka jatkuu vielä tänäkin päivänä, yli 10 vuotta myöhemmin. Levoton tyttö sai koko Tavara-aseman laulamaan täysillä mukana ja monet eri ikäiset fanit tanssimaan keskenään, eikä riemulla ollut enää rajoja.
Lähes seuraavaksi vuorossa oli illan toinen uusi, julkaisematon kappale. Anssi lupasi, että jos kestämme vielä tämän kappaleen verran, niin palkinto on oleva ruhtinaallinen, ja saamme kuulla loppuillan täyttä hittikamaa.
Odota mua -nimisen uuden laulun aikana huomasin ajattelevani, että Kela on tehnyt nyt seitsemän levyä ja niistä on mahdollista rakentaa aivan tolkuttoman hienoja suomirock-iltamia, koska Kelalta todellakin löytyy jo nyt ikivihreää hittiä toisensa perään. Seuraava ajatus oli jonkinlainen herääminen siihen, että Kelan jokainen albumi tuntuu olleen tekijälleen itselleen jonkinlainen kriisin paikka. Kela on tasapainotellut sen välillä, että hän haluaa varmasti keksiä itseään uudelleen ja innovoida, mutta samalla ajatella myös uransa jatkuvuutta.
Se onkin helpommin haaveiltu kuin tehty. Matkan varrelle onkin mahtunut vaikeita aikoja, jolloin Kela on varmasti ajatellut itsekin, että onkohan tämä nyt tässä, mutta niin vain mies on kerta toisensa jälkeen onnistunut vakiinnuttamaan asemaansa suomalaisen musiikin kentällä ja uskallan jopa väittää, että Kela bändeineen elää sitä todellista kultaista aikaansa juuri nyt. Ihan kuin viime vuosina Kela itsekin olisi päässyt irti siitä ”Mitä jos…” -ajattelusta ja saavuttanut sellaisen rentouden tekemiseen, että kivaa saa olla, hittejä saa tulla jos on tullakseen ja kunhan hän nauttii tekemisestään, yleisö kyllä löytää keikoille.
Sitten toisaalta taas on upeaa huomata sekin, miten klassikoita ne vanhimmat Kela-hitit yhä ovat. Kuten todettua, Kela on osunut hittisuoneen useasti ja eri jaksoissa uransa aikana, mutta jos ajatellaan Nummela-albumin läpimurtokappaleita, niin ne ovat saavuttaneet erittäin komean aseman Suomessa. Muistan yhä, kun levyn ilmestyessä kaikenlaiset musiikin Nostradamukset heittivät ilmoille ennustuksia, ettei näitä kappaleita muista kukaan parin vuoden päästä. Toivottavasti samat henkilöt ovat nähneet Kelan keikalla nyt 2020-luvulla. Kelan ensimmäisillä levyillä ja niiden aikoihin julkaistut Milla, 1972, Puistossa ja Nummela ovat ikonisia lauluja, ja ne merkitsevät paljon. Huomasin katsovani jokaisen kappaleen alussa ympärilleni ja näkeväni ihmisiä halailemassa toisiaan onnensa kukkuloilla. Jokainen keikalla kuultu laulu on merkinnyt useille ihmisille paljon. Ihan varmasti jokaisella yleisössä olleella olisi heittää liikuttavaa tarinaa siitä, mitä jokin tietty Kelan kappale on hänelle merkinnyt. Se jos mikä on merkityksellistä.
Itselleni se liikuttavin osuus keikasta oli tietenkin Nummela-nimikkokappale, mutta aika erikoisella tavalla. En jotenkin 20 vuotta sitten Kelaa fanittaessani edes pannut koko kappaletta erityisesti merkille. En osaa sanoa miksi. Heräsin Nummela-kappaleeseen oikeastaan ihan täysin vasta muutama vuosi sitten, kun haastattelin Kelaa Soundin sivuille ja muistelimme debyyttilevyn syntyä. Sen jälkeen Nummela-kappale syntyi itselleni ihan eri tavalla, se on soinut paljon viimeisen puolentoista vuoden aikana ja kyllähän se kouraisi kovasti juuri nyt, Tavara-asemalla kuultuna.
Yli 20 vuotta siihen meni ennen kuin päädyin Kelan klubikeikalle ja vaikka nyt bändin ilmiömäisen eläväisen, energisen ja hyväntuulisen konsertin nähtyäni voisin harmitella, että olisihan tämä nyt perkele pitänyt kokea aiemminkin, niin samaan aikaan tuntuu siltä, että tämän piti tapahtua juuri nyt. Keikan jälkeen fiilis toden totta oli se, että Kela bändeineen elää parasta aikaa juuri nyt, ja myös itselleni paras aika Kelan keikan näkemiselle oli nyt.
