Metronome Festival Prague
Praha, Tshekin tasavalta
22.–23.6.2018
Teksti ja kuvat: Matti Komulainen
Talking Headsiä tulkitseva David Byrne, Velvet Undergroundin perustajiin kuuluva John Cale sekä Young Fathersin kanssa näyttäytynyt Massive Attack – Prahan Metronome-festivaali tiukkui kiinnostavia vierailijoita juhannusviikonloppuna.
Kattausta täydensivät bigbeatin dynamo Chemical Brothers, laulaja-lauluntekijä Tom Odell, Provinssirockiin saapuva popkomeetta Superorganism sekä iso joukko paikallisia bändejä. Lisäksi dj-keikoilla piipahtivat vielä Faithlessin Sister Bliss ja Dave Rowntree, Blurin rumpalina, työväenpuolue Labourin kannattajana ja Norfolkin kunnallispoliitikkona niin ikään tunnettu jehu.
Metronome-festari kokosi Prahan messukeskuksen maisemiin 18 000 juhlijaa juhannusviikonloppuna.
Metronome on uusi boutique-tyyppinen festivaali, joka satsaa ohjelman lisäksi palveluihin. Se ei tavoittele massoja edm-tamppauksella vaan on haarukoinut kattauksen houkuttelemaan aikuista yleisöä, joka haluaa kuulla ikisuosikkinsa sekä saada tuntumaa päivän kiinnostaviin nimiin. Moni paikallinen saapui perheineen ja esitteli jälkikasvulle, mistä hyvät fiilikset on tehty. Výstaviště Praha Holešovicen messualueelle rakennetussa tapahtumassa näkyikin yllättävän runsaasti juniorikuuntelijoita.
Kävijämäärä peilaa profiilia. Ensimmäinen Metronome vuonna 2016 kokosi yhteen noin 7500 musiikinystävää. Tämänvuotisen kolmannen Metronomen yleisömäärä reilusti tuplaantui avauksesta 18 000 lipunostajaan. Menoa ei haitannut, että Tshekin tasavallan pääkaupungissa järjestettiin samana viikonloppuna muun muassa reggaefestivaali sekä paikallisiin akteihin keskittyvä United Islands of Prague.
Byrneä ja Puhuvia päitä
Juhannuksen odotetuin esiintyjä oli David Byrne. Metronomen lauantainen keikka oli toukokuussa 66 vuotta täyttäneen Byrnen ensimmäinen esiintyminen manner-Euroopassa Britannian-turneen jälkeen. Osuudessaan hän yhdisti Talking Headsin ikonisia hittejä soolouransa poimintoihin sekä tuoreen American Utopia -albumin lauluihin.
Uuden ja vanhan materiaalin sovittaminen yhteen onnistui hienosti. Talking Headsin teokset tulkittiin tuoreesti niin, että esitykset jopa ylittivät levytettyjen versioiden iskun. Loistavista hetkistään huolimatta epätasaisen American Utopian laulusto puolestaan sai nostetta live-kontekstista.
Show itsessään edusti uudenlaista ajattelua. Lavaa rajasi kolmelta sivulta kiiltävistä ketjuista muodostuvat verhot. Byrne ja 11 muusikon kokoonpano esiintyi paljasjaloin ja oli puettu yhtäläisiin harmaisiin pukuihin. Koko ensemble liikkui läpi esityksen instrumentit kehoon kiinnitettyinä ja langattomasti äänentoistojärjestelmään kytkettyinä. Kenelläkään ei ollut omaa vakiopositiota eikä lavalla nähty tavanomaisia mikrofonitelineitä, laiteröykkiöitä, vahvistinpinoja ja piuhoja.
New Yorkin Big Dance Theaterin Annie-B Parsonin luomissa koreografioissa tanssittiin, marssittiin ja välillä irtauduttiin spontaanilta näyttävään mutta sittenkin harjoiteltuun jammailuun. Konsepti generoi musiikkiin kineettisyyden ja Tapahtuman tuntua – hakematta tuli mieleen Jonathan Demmen upea konserttielokuva Stop Making Sense (1984) sekä siinä koetut ratkaisut, joilla Talking Heads rikkoi totuttuja kaavoja. Musiikki ja hiottu liike olivat yhtä silloin ja nyt.
Konsertti alkoi Byrnen istuessa yksin lavalla pöydän ääressä, edessään ihmisaivojen muovinen malli. Hän lauloi American Utopian päätöskappaleen Here, jossa kuvataan aivojen eri alueiden vaikutusta niin fysiologisesti kuin arkielämässä.
Muu ryhmä liittyi mukaan yksitellen ja Byrne ohjasi ajatukset introvertistä pohdiskelusta itseironiseen tanssiin. Lazy, brittiduo X-Press 2:n kanssa syntynyt housenytkyttely svengasi hillittömästi ja jatko vain kasvatti intensiteettiä. Talking Headsin Fear of Musicin (1979) afrikkalaisen rytmiikan kuljettama avaus I Zimbra groovasi elastisen letkeästi ja samalla tanssiinkutsuvasti. Kollektiivinen liike sulautui musiikkiin ja osaltaan kasvatti sen draivia.
Viimeisimmistä kynäelmät iskevimmin toimivat taivasalla Everybody’s Coming to My House, Every Day Is a Miracle ja I Dance Like This – jälkimmäinen vaikutti konsertin hulvattomine koreografioineen jopa raidalta, jossa on tulevan klassikon säkenöintiä.
Puhuvien päiden tähtihetkistä tunnelmaa kohottivat edelleen bändille epätavallinen rakkauslaulu This Must Be the Place (Naive Melody), hurmossaarjaaja-Byrnen pauhaama Once in a Lifetime ja The Great Curve, joka kiihdytti konsertin loppurutistukseen vimmaista draivia toimien samalla johdantona Burning Down the Housen salakavalaan nikkailuun.
Viimeiseksi jätetty tulkinta Janelle Monáen protestilaulusta Hell You Talmbout oli kannanotto väkivaltaa vastaan. Sen ryhmä veti aggressiivisena ja rytmiorientoituneena marching bandina.
John Cale vakuutti vitaalilla energiallaan.
Cooliuden jäljet
Jotain aika lailla muuta edusti perjantai-iltana esiintynyt John Cale. Menneisyyden rankka elämä näkyi 76-vuotiaan rocklegendan ontumisena ja kankeina liikkeinä. Ulosanti oli sen sijaan vitaalimpaa kuin vaikkapa samalla lavalla myöhemmin rokanneella indie-ohjus Husky Loopsilla.
Jo avausklassikko Dirty Ass Rock’n’Roll runttasi dogmat päin pläsiä miksaamalla Calen arsenaalistaan loihtiman konesykkeen taustatrion kitara-basso-rummut-jyräykseen uhmakkaasti. Vaikka Cale on iältään vaarien kaliiperia, lataus haki vertaistaan. Jälki vakuutti myös silloin, kun päällikkö tarttui viuluun ja kitaraan, jonka säröefektin maestro tuntui ruuvaavan yhteentoista.
The Velvet Underground & Nico -debyytin (1967) I’m Waiting for the Man vei ajatukset psykedelian ja happorockin alkuvaiheisiin, mutta itse tulkinta oli suoraviivaisesta ranttalia ja energiaa puhtaimmillaan – ei mikään sielunmessu kuolleille aikalaisille kuten Nico, Lou Reed ja David Bowie.
Vaikka intensiiviseen sikermään oli lisäksi pakattu muun muassa Venus in Furs, Fear Is a Man’s Best Friend ja Helen of Troy, keikka uhkui nostalgiassa lämmittelyn sijaan herpaantumatonta läsnäoloa, rujoa asennetta ja aitoa vaaran tuntua. Oleellinen osa vetovoimaa juontui nelikon äänimaailmasta: saundi vangitsi tukevalla iskullaan ja muhkealla maanläheisyydellään.
Tom Odell edusti Metronomen nuoren polven tähtiä.
Calea edeltänyt Tom Odell (s. 1990) on vasta alkutaipaleella omalla urallaan. Tyyppi oli kyllä sinut yleisönsä kanssa, jalkautui pianonsa takaa ottamaan lähikontaktia yleisöön mutta sittenkin kaikki tuntui lähinnä ulkoa opetellulta suoritukselta. Siihen katsomatta naisvoittoinen yleisö oli myyty isoeleiselle ja maailmaa syleilevälle, alkujaan kuulemma Elton Johnin inspiroimalle hehkutukselle.
Vastaavaan liekehdintään näytti pystyvän pääsääntöisesti useimmat paikalliset aktit, kotikentällään kun rokkasivat Sexy Dancersin tavoin.
Massive Attack veti hitikkään setin rutinoituneesti.
Isoa iskua isolla kädellä
Massive Attack on kolmessa vuosikymmenessä profiloitunut modernin urbaanin saundin edelläkävijäksi. Etenkin kollektiivin varhaistuotanto on jättänyt lähtemättömän jäljen. Prahassa Bristolin kasvatit tuntuivat yllättäen Kraftwerkin hengenheimolaiselta. Teoksista oli sovitettu monumentteja, jotka visualisoitiin düsseldorfilaisten tavoin huippuluokan grafiikalla, teksteillä, numerosarjoilla ja kantaaottavilla tietoiskuilla.
Metronomessa possen tarjonta vaihteli ekstaattisen säväyttävistä klassikkouusinnoista yhdentekeviin poimintoihin myöhemmästä tuotannosta. Solisteista kuultiin ensimmäisenä Horace Andyä, jonka saattoi bongata pari tuntia ennen omaa osuutta lavan edestä seuraamasta Tom Odellin keikkaa. Hän avasi illan vahvalla läsnäolollaan Hymn of the Big Wheelissä.
Muutoin mikrofoniin tarttuivat Deborah Miller sekä Young Fathers. Trio sähköisti Massive Attackin Ritual Spirit -ep:ltä (2016) poimitun Voodoo in My Bloodin, samoin kuin He Needs Men, jonka se levytti 3D:n kanssa mättöpelistä sovitettuun elokuvaan Assassin’s Creed (2016).
Young Fathers jakoi lavan Massive Attackin kanssa.
Keikan sähäkimpiä hetkiä olivat aivan alussa soitettu Risingson ja vastaavasti ennen encoreja kuultu Inertia Creeps. Molempiin kiertuekokoonpano loihti polyrytmisen perustan, joka miksattiin seismiseen bassoon ja verhottiin synamattoihin.
Safe from Harmista kuultiin pitkä versio, jossa Deborah Millerin äänivarat ja tulkinta pääsivät loistamaan. Taustalla rullanneet maailman kriisipesäkkeiden nimet muistuttivat, miten epätasaisesti tälläkin hetkellä oikeudenmukaisuus toteutuu. Miller kruunasi vielä keikan viimeisen ylimääräisen numeron Unfinished Sympathy, jota oli niin ikään muokattu ja päivitetty monikerroksisella beatinnoksella ja konefinesseillä.
Provinssirockiin saapuva Superorganism täytti Metronomen sisäareenan Moon Stagen tiukkaan. Värikkyydessään hauska ja lähestymiskulmaltaan ipanamaisen viaton elektropop toimi satasella festivaaliympäristössä. Hulvattomat taustaprojisoinnit kasvattivat kosketuspintaa oleellisesti.
Superorganism viihdytti visuaalisuudellaan.
The Chemical Brothersille Praha oli kolmas keikka uusin visuaalein Luxemburgin ja Ranskan jälkeen. Show muodostui valoista, lasereista, savusta ja videoista, jotka lainasivat kauhukuvastoa Pennywise-klovnista painajaismaisiin kasvomaskeihin ja edeleen catwalkilla ketkutteleviin vaahtomuoviluomuksiin.
Show muistutti, kuinka aika rientää. Gossien ensimmäisestä isoiskuisesta lekahitistä Block Rockin’ Beats on vierähtänyt jo 21 vuotta. Samalla konseptista on kehkeytynyt trendi, joka tuntuu tässä vaiheessa pahasti reissussa rähjääntyneeltä. Siten Kemikaaliveljestenkin jytäjumppa vaikutti väsyneeltä vanhan toistolta.
Neljäs Metronome Festival Prague järjestetään 21.–22.6.2019.
Paikallinen Sexy Dancers sai rokata täydelle kentälliselle Prahassa.