Teksti: Virpi Päivinen, kuvat: Sami Lommi
Bostonissa vuonna 1986 perustettu Pixies on monille vaikeasti lähestyttävä bändi, sillä sen tyyli ei istu täysin mihinkään genreen. Todellisen fanin näkökulmasta musiikki sisältää kuitenkin mitä parhainta rockia, poppia, punkia ja heavya juuri sopivassa suhteessa.
Näitä elementtejä oli tarjolla myös Helsingin Kulttuuritalolla kahtena päivänä. Lämppäriksi valikoitunut englantilainen duo Big Special lievensi odottelun tuomaa jännitystä pääbändistä erottuvalla musisoinnilla. Miesten hauskasta pölpötyksestä tuli ajoittain mieleen mainio Sleaford Mods.
Pian kahdeksan jälkeen lavalla näkyi tuttu lentävästä P-kirjaimesta muotoutunut logo, ja instrumentaalinen surfbiisi Cecilia Ann lähti soimaan. Bossanova-albumia (1990) pidetään usein Pixiesin parhaana, tai ainakin monipuolisimpana, ja siltä kuultiin tiistaina muitakin kappaleita kuten Velouria, Ana, The Happening ja Havalina.
Toisena esitetyn Gouge Away -biisin herättämien muistojen ketjua omassa mielessäni jatkoivat Caribou sekä Wave of Mutilation, joka kuultiin illan lopussa yllättäen uudestaan surf-versiona. Subbacultcha ja Planet of Sound herättivät puolestaan Pixiesin neljännen Trompe le Monde -levyn (1991) tunnelmat henkiin.
Vanhojen klassikoiden muassa kulki luontevasti uudempia lauluja, joista kirkkaimpana mieleen jäi hieno The Vegas Suite. Tiistain viimeisenä biisinä kuultiin vielä versio Neil Youngin kappaleesta Winterlong.
Surfer Rosa -debyytin (1988) nykivä Bone Machine toimi vetävänä aloituksena keskiviikon keikalle. Melko pian tämän jälkeen soi myös River Euphrates. Hieno valosuunnittelu toi bändin musiikille oleelliset dynamiikan vaihtelut entistä paremmin esiin.
”Hey, been trying to meet you…” lauloi Black Francis jo toista kertaa ja sai kylmät väreet nousemaan iholle. Pixiesin kappaleet ovat kauniita omalla kierolla tavallaan. Sanoituksissa kuuluu myös viehtymys numerosymboliikkaa kohtaan, kuten Monkey Gone to Heaven -laulun tarinakin osoittaa: jos miehen numero on viisi ja paholaisen kuusi, on jumalan oltava tietenkin seitsemän.
Here Comes Your Man puski yleisöön eloa jo tiistaina. Keskiviikkona Doolittle-levyn (1989) hittien joukko täydentyy odotetulla Debaser -biisillä. Albumi on järjestyksessä yhtyeen toinen, ja se kahlattiin kahden illan aikana lähes kokonaan läpi. Keskiviikkona näiden biisien joukossa on myös Tame, joka irrotti istuvan yleisön penkeistä huutolaulullaan.
Break My Body ja Where is My Mind tarjoilivat setin loppupuolella vielä annoksen Surfer Rosan riipaisevia soundeja. Frank Blackissa riittää edelleen karismaa, mutta kirkkaimpana tähtenä lavalla loisti uusi taidokas basisti ja taustalaulaja Emma Richardson. The Jesus and Mary Chain -yhtyeeltä lainattu ja versioitu Head On päätti jälkimmäisen keikan ja sai aikaan hurjan aplodimyrskyn.
Välispiikit ja encoret korvattiin molempina iltoina tiiviillä, noin puolitoista tuntia kestäneillä rutistuksilla, joiden aikana ei ehtinyt pohtimaan edes vessaan menoa. Vaihtuvaa settilistaa tärkeämmäksi kohosi kuitenkin bändin ja yleisön välinen vuorovaikutus. Pienehköissä puitteissa esiintyminen tarjosi intiimit keikkakokemukset, joista jäi kaunis arpi Pixies-fanin sieluun.