Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Kesällä vähän harmitti. Opeth nimittäin käväisi Suomessa pariinkin otteeseen, mutta aikataulusyistä keikat jäivät kokematta ja näkemättä. Kun yhtye sitten ilmoitti syyskiertueensa käynnistyvän Tallinnasta 14. syyskuuta, niin johtopäätösten tekeminen oli hyvin helppoa.
Sitten koitti perjantai 9. syyskuuta, ja Opeth ilahdutti ilmoittamalla uuden rumpalinsa nimen. Ja se ilmoitus… No, harvoin on suomalaisen muusikon nimeä nostettu esiin näin komealla tavalla. Aivan totta: Opethin uuden rumpalin nimi on Waltteri Väyrynen.
Jos olet sattunut tahdittamaan muun muassa Vallenfyrea, Paradise Lostia, Bloodbathia ja Bodom After Midnightia, sinun täytyy olla helvetin kova muusikko, mutta Opeth on kuitenkin Opeth. Se on omalla tasollaan, ja siinä maailmassa sinulta täytyy taittua niin räväkkä death metal kuin tunnelmallinen ”hiplailujazz”, ja toki kaikki mahdolliset jutut niiden väliltä. Pirunmoinen tyylitaju, väkevä tekninen osaaminen, peloton innovatiivisuus… Siinäpä maistuvia eväitä, joita täytyy löytyä Opethin rumpalin selkärepusta.
”Soitimme eilen ensimmäiset treenimme Waltin kanssa, ja homma sujui todella hyvin. Olimme kaikki aluksi hermostuneita, mutta Walt hoiti homman upeasti. Soitimme kuusitoista biisiä, eikä hänen suoritustaan tarvinnut korjata kertaakaan. Melko uskomatonta. Olin ällikällä lyöty, samoin muukin bändi”, kirjoitti Opethin laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt 9. syyskuuta julkaistussa tiedonannossa.
”Aika täpinöissään tässä meinaa jo olla”, viestitti puolestaan Väyrynen pari päivää ennen h-hetkeä.
Niin, siinäpä varsin herkullisia lähtökohtia Tallinnan-keikalle…
Kun kello alkaa lähestyä ilmoitettua showtimea, muutamina edeltävinä päivinä mielessä usein vieraillut ajatus nousee taas esiin. Miten saakelin mahtava – suorastaan uskomaton – juttu onkaan se, että nuori suomalaislahjakkuus Waltteri Väyrynen on metalli-innovaattori – tai no, musiikki-innovaattori – Opethin uusi rumpali? No, onhan se ihan saakelin mahtava juttu.
Sitten kello lyö kaksikymmentäyksi, ja Opeth – myös basisti Martín Méndez, kitaristi Fredrik Åkesson ja kosketinsoittaja Joakim Svalberg – nousee varjoista Helitehas-keikkapaikan estradille. Ja tosiaan, siellä suurikokoisen Opeth-taustalakanan suojeluksessa, mustan tuplabassarisettinsä takana istuu myös herra Väyrynen.
Intensiivisen kaksituntisen avaa The Leper Affinity, maineikkaan Blackwater Park -albumin (2001) avausraita. Bändi kuulostaa omalta ilmeikkäältä itseltään ensimmäisistä tahdeista lähtien. Kun tämä 10-minuuttinen alkusoitto saapuu loppumetreille, Åkerfeldt kääntyy huomaamatta hetkeksi kohti Väyrystä, nyökkää ja hymyilee. Se tuskin on huono merkki.
Setin kakkosbiisinä soi In Cauda Venenum -albumin Hjärtat vet vad handen gör, ja kappaleen alkupuolen intensiivisemmän ajon jälkeen Väyrynen pääsee ensimmäisen kerran esittelemään taitojaan myös ei-niin-rajun tulkinnan äärellä. Ja hommahan toimii äärimmäisen hienosti.
Ennen kolmosbiisi The Lotus Eateria on vuorossa ensimmäinen stand up -tuokio. Niin tosiaan, jos olet käynyt Opethin keikalla (erityisesti 2010-luvulla), olet saattanut huomata Åkerfeldtin kyvyt tämänkin taiteenlajin äärellä. ”I don’t hate this next song”- ja ”we like softer stuff because we are old” -tyyppiset kappaleiden esittelyt jaksavat hymähdyttää kerta toisensa jälkeen. Laulaja-kitaristi tarttuu tuttuun tapaan myös hetkiin. Jossakin vaiheessa joku yleisön edustaja huudahtaa ”kom hit”, ja kohta Åkerfeldt tuumii: ”Poikani, haluat minun tulevan sinne?” Ja siitähän alkaa syntyä jo uutta tarinaa.
Illan ensimmäiseen spiikkiin sisältyy myös hieman vakavampaa asiaa, sillä Åkerfeldt myöntää lavalla olevan yhtyeen olevan ”hieman hermostunut”. Pienen vapinan syitä ovat keikkarutiinin puute, uusittu settilista ja tuore kokoonpano. Heti seuraavaksi Åkerfeldt esittelee Väyrysen, ja yleisö antaa rumpupatteriston takana seisomaan nousevalle uudelle jäsenelle suuret suosionosoitukset.
Kokonaisuutena setti on yhtä hulppeaa vuoristorataa, ja yhtye olisi voinut päästää itsensä helpommallakin. Opeth tuntuu nimittäin esittelevän (melkein) koko repertuaarinsa Nepenthen aavemaisesta hämyilystä Sorceressin progeseikkailuihin ja päätösbiisi Deliverancen metalliseen paahtoon. Välillä taas käydään tyylikkääseen kitarasooloon huipentuvan Hope Leavesin (”varastin Damnation-albumin nimen tietenkin Morbid Angelilta”, Åkerfeldt kertoo taas yhdessä spiikissään) kiireettömissä tunnelmissa tai hypätään Moon Above, Sun Below’n hurjastelun äärelle (”tämä on varmaan setin haastavin biisi,” Åkerfeldt alustaa).
Ja arvatkaapa mitä? Ihan ilman niitä kuuluisia sinivalkoisia laseja voi todeta, että Waltteri Väyrynen kuljettaa setin jokaisen palasen maaliin erittäin tyylikkäästi. Yhtyeen muiden muusikoiden elekieli kertoo siitä, että he ovat suorituksesta täsmälleen samaa mieltä. Niin, enpä tiedä, tarvitseeko tätä sen kummemmin alleviivata, mutta sanotaan asia ääneen varmuuden vuoksi: nopealla tahdilla Opethin kokoonpanoon kiinnitetyn Väyrysen suoritus on suorastaan hämmentävän kova.
Sitten konsertti päättyy. Kaksi tuntia on hujahtanut ohi aivan liian nopeasti. Kun Opeth kerääntyy lavan eteen kollektiivista kumarrusta varten, Mikael Åkerfeldt viittaa Väyryseen päin ja sanoo vielä kerran: ”First show…” Olen kuulevinani laulaja-kitaristin äänen lämpimästä sävystä, että tämä ensimmäinen veto olisi voinut mennä aika hemmetin paljon huonomminkin.
Siitä puheen ollen: kun Waltteri Väyrynen toimittaa jo nyt näin ansiokkaalla tasolla, niin mitähän hemmettiä me kuulemme sitten, kun Åkerfeldt pääsee spiikkaamaan loppukumarruksen aikana ”tenth show” tai ”twentieth show”? Huh huh.
