Livearvio: Pori Jazzissa ei ollut puutetta sateesta eikä hyvästä musiikista

Charles Lloyd feat. Bill Frisell.
Olli Sulin / Pori Jazz

Pori Jazz
Kirjurinluoto, Pori
14.-16.7.2022

Teksti: Jussi Niemi

Parin vuoden koronatauon jälkeen saatiin viimein taas ihan ”oikea Pori Jazz”. Sää ei varsinaisesti suosinut: sadekuuroja tuli joka päivä tiuhaan tahtiin, mutta toisaalta ne olivat lyhyitä eivätkä kovia. Taiteellinen taso sen sijaan suosi: suurin osa näkemistäni keikoista oli hyviä tai jopa erinomaisia. Itse asiassa kaikkina kolmena pääpäivänä sai turhautua siihen, että täsmälleen samaan aikaan oli kiinnostava esiintyjä sekä Joki- että Lokkilavalla. Jälkimmäinen eli entinen päälava Kirjurinluodolla on intiimissä viihtyisyydessään edelleen omaa luokkaansa ja siellä tulikin rampattua ahkerasti.

Torstai — elokuvallisesta tunnelmoinnista ärhäkkään tuaregibluesiin ja isoon viihteeseen

Juuri siellä korkkasin oman festivaalini Juhani Aaltonen Celebrationin keikalla, huippuluokassa. Saksofonin puhaltaminen on käynyt Suomen iäkkäälle Coltranelle liian raskaaksi, mutta huilulla homma taittui lyhentämättömänä. Upean bändin (Iro Haarla, Uffe Krokfors, Reiska Laine) tuella Junnu tarjoili näytteitä pitkän uransa eri vaiheista ja jälki oli syvää, spirituaalista, rauhoittavaa ja lyyristä.

Sitten pikavauhtia päälavalle, missä Valtteri Laurell Nonet johdatteli hyvinkin elokuvallisiin tunnelmiin eri kirjojen innoittamien originaalien myötä. Isohko bändi soi Ellingtonin ja Minguksen viitoittamalla äärimmäisen dynaamisella soundilla. Suurin solistinen vastuu lankesi Antti Sarpilalle, jonka klarinetti soikin niin suvereenisti, että alkoi taas pänniä kun saksofoni 1900-luvun alussa pyyhkäisi tuon jazzin silloisen ykkössoittimen New Orleansissa lähes kartalta. Yhtä inhimillisesti ilmeikästä ja lämminsointista soitinta saa hakea, vaan ei välttämättä löydä. Oma lukunsa oli Valtterin vihjailevat tiivistelmät kunkin sävellyksen innoittaneista teoksista. Toivottavasti tämä kirjallinen setti saadaan levylle pian.

Jokilavalla autiomaan hunnutetut herrasmiehet polkaisivat sateessa käyntiin setin, joka rokkasi aggressiivisemmin ja kovemmalla volyymilla kuin mikään aiemmin kokemani tuaregibändi. Ei aavikkobluesin ominaispiirteitä suinkaan kokonaan menetetty, mutta Mdou Moctarin kitara vonkui lujaa ja rumpali hakkasi tanakkaa, joskaan ei tyypillistä rock-biittä vielä kovempaa. Jos ärhäkkä meno tavallaan sopi koleahkoon säähän hyvin, niin jonkin ajan päästä vähän kyllästyin siihen, että biisit kulkivat järjestään samalla vaihteella; päinvastoin kuin vaikka Tinarivenillä tai Imarhanilla.

Niinpä tein sen ratkaisun, että juoksin tsekkaamaan hännän tuoreella Black Acid Soul –albumillaan tosi hyvältä kuulostavan Lady Blackbirdin esityksestä. Olisi pitänyt lähteä jo aikaisemmin. Marley Munroen ääni oli tumma ja karismaattinen, vaikka olemus valkoisen afron ja kasvot peittävässä hunnussa ja nipin napin pyllyn peittävässä vaaleanpunaisessa pikkutakissa (ei siis housuja eikä hametta) oli hyvin tyttömäinen. Intiimi jazz-bändi säesti ninasimonemaisen syvällisesti bluesahtavaa menoa herkästi ja Ladyn äänenkäyttö huokui ehtaa fiilistä. Tätä pitäisi kuulla enemmän!

Pianisti-vibrafonisti Joel Rossin Good Vibes oli täysin uusi tuttavuus, mutta vallan mainio sellainen ja tasan nimensä väärtti. Valloittavaa elämänmyönteisyyttä pursuavan, leikkisän ja hyvin vapaan oloisen kvartetin tyyliä on vaikea kuvata muuten kuin ”contemporary jazziksi”. Bändin tähdeksi nousi lihava, silinterihattuinen altisti Godwin Louis, jonka kuviot tiukkuivat meheviä ideoita ja kihisevää energiaa. Hypnoottista groovea vähin elein tuottavissa jaksoissa hän sai torven kuulostamaan perkussioilta. Tästä nelikosta on vastusta Englannin, ja Suomen, koville uusille jazz-bändeille.

Tunnelma muuttui tyystin päälavalla, missä toimeen tarttui Allman Brothersissa pitkään vaikuttaneen kitaristi Warren Hayesin niin ikään kvartetti Gov’t Mule, joka äkkiseltään kuunnellen soitti varsin perinteistä hardrokahtavaa bluesrockia. Tarkempi keskittyminen kuitenkin paljasti, että keitoksessa oli rutkasti myös soulia, funkia, jazzia ja jopa pieniä sävyjä dubista. Jo aika iäkkäät herrat jakelivat tavaran aseista riisuvalla tosi tarkoituksella ja kiistattomalla taidolla, tunteesta tinkimättä. I’d Rather Go Blind ja muut southern soul –coverit oli kunnolla sisäistetty.

Miles Davisin sähköbändissä muinoin Porissa jo esiintynyt Kenny Garrett paneutui bändeineen uusimman levynsä Sounds From the Ancestorsin materiaaliin, jossa altisti lyö yhteen laajemmalla skaalalla tekemisiinsä vaikuttaneiden artistien oppeja. Niinpä meininki ylsi lähes soolona vedetystä ripeästä be-bopista spirituaalijazzin kautta soulahtaviin grooveihin, joita vedettiin kiehtovan pitkällä kaavalla, ihastuttavan rennosti ja yleisöäkin mukaan kutsuen. Jollain tavalla hienosti svengannut kvintetti tuntui paljon nuoremman Good Vibesin ”isolta veljeltä”. Molemmat soittivat ns. ”umpijazzia”, mutta sävykkäästi avaralla katsannolla. Funky groovalismi on aina kotiinpäin.

Illan todellakin isosti päättänyt John Legend ei suoranaisesti ole minun teekuppini ylenpalttisessa viihteellisyydessään, joka huipentui siinä miten hänen piti kertoa meille tarkasti kuinka hän on tullut kehiin työskentelemällä Lauryn Hillin ja J Dillan kaltaisten vaikuttajien kautta. Olennaisempaa oli kuulla, että jo lapsena hän käytännöllisesti katsoen kasvoi pentecostal-kirkossa laulaen. Se koulu takaa, että Legendin vokalisointia ei pysty mitenkään kritisoimaan: perin juurin pinnistelemätön auktoriteetti laulussa oli kiistaton. Tyylikkäästi pukeutuvan äijän ääni on myös erittäin lämmin ja auttaahan sekin, että hän selvästi nauttii täysin palkein viihdyttämisestä. Tyylillisestikin setissä koukkailtiin moneen suuntaan sinatramaisista balladeista hiphopahtavaan modernismiin kirkkoakaan unohtamatta.

Perjantai — Agentsia mausteilla ja riemastuttava Sons of Kemet

Seuraavana päivänä ehdin vasta Immanuel Wilkins Quartetin vetoon Lokkilavalla. Sekin oli nuori musta (Blue Notelle levyttävä) jazz-kvartetti. Liideri on DownBeatissa valittu alttosaksofonin nousevaksi tähdeksi. Kova puhaltaja hän taidollisesti olikin, mutta ideapuoli jäi jotenkin tavanomaiseksi. Asia kiteytyi kun hän setin lopussa kutsui Lontoon jazz-skenen kuumimman tähden Shabaka Hutchingsin foneineen lauteille. Britti nosti pelin välittömästi seuraavalle tasolle sovinnaisia ratkaisuja kaihtavalla energisyydellään. Grooveen tuli hänen mukanaan kummasti piristävää hypnoottisuutta.

Päälavalla mentiin suomalaisuuden syvään päähän Agentsin ja Maustetyttöjen johdattelemina. Tietty pikanttius seurasi tyttöjen kotikutoisesti vaappuvan laulun ja millintarkasti soivan instrumentaalipuolen hankauksesta ja showhun kuului, että Esa Pulliainen ajoittain ”ripitti” kaavuissaan kuin mielisairaalan avo-osastolta karanneita, mutta omassa maalais-coolissaan lyömättömiä tyttöjä isällisesti. Likat eivät suinkaan jääneet mykiksi, vaan heittivät lakonisen tyynesti läppää, joka panee epäilemään heidän suunnitelleen depis-imagonsa tarkemmin kuin äkkiä luulisi. Kyllä minä, ja nähdäkseni kaikki muutkin, viihdyin hyvin.

Sons of Kemet. Kuva: Olli Sulin / Pori Jazz

Sitten olikin jo aika katsastaa yllämainitun, useampaa eri kokoonpanoa johtavan Shabaka Hutchingsin Sons of Kemet Lokkilavalla. Äskeiseen verrattuna yleisö oli pieni, mutta virkistävän innostunut ja hanakka tanssimaan raakoja, jossakin reggaen, jazzin ja afrikkalaisten seremonioiden välimaastossa polkevia rytmejä. Kahdesta settirumpalista (huimaan turbaanin sonnustautunut ”etiopialainen prinssi” löi kompit ja afropäinen tyttö iski aksentit), fonista ja tuubasta koostuva nelikko erottuu muista jo ainutlaatuisella soitinnuksellaan, mutta kun ideat olivat yhtä omaperäisiä, niin menestys oli taattu. Tuuba oli basson roolissa ja veteli myös eläväisiä sooloja, kuten tietysti teki myös hauskaan essuasuun pukeutunut johtajakin. Kaikin puolin täysin riemastuttava orkesteri sytytti yleisönsä täydellisesti, ja juuri oikeista syistä. Todellinen piristysruiske!

Emeli Sandéta kuulin vain autossa ruokaillessani, mutta tumma skotti tuntui menneen entistä selvästi rootsimpaan, enemmän päivän valtavirrasta erottuvaan suuntaan. Edellispäivänä kuulin samalla tavalla (peruneen Yolan korvannutta) Neil Francisia. Jenkkikitaristi soi letkeän funkysti, mutta mitenkään Funkadelicin asemaa uhkaamatta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Lokkilavalla pääsi taas diggailemaan ihan oikeaa jazzia kun lavalle nousi tenoristi Joe Lovano ja trumpetisti Dave Douglas kvintetteineen. Sound Prints –konsepti lähti Wayne Shorterin biiseistä, mutta nyttemmin turvaudutaan jo omiin samanhenkisiin sävelmiin. Erittäin kypsästi hienoa meininkiä, johon toi vankkaa karismaa johtajien laaja kokemus kovimmissa kehissä. Ei mitään leipääntynyttä läpisoittoa, vaan aidosti sielukasta tulkintaa jazzin ytimestä jollain tapaa leimallisesti newyorkilaisella vanhemman liiton hipster-tatsilla.

Illan päättänyt Lewis Capaldi edustaa itselleni täysin vierasta osastoa. Käsittääkseni pyylevä skottipoika on noussut Ed Sheeranin (ja monen muun) tapaan kuuluisuuteen laitettuaan laulujaan Youtubeen. Eikä siinä mitään, absoluuttisen taviksen näköinen nuori mies oli vakuuttava laulaja lievästi soulahtavalla tavalla eivätkä biisitkään huonoja olleet, jos perus-valtavirrasta tykkää. Olemuksestaan huolimatta Capaldi esiintyi hyvin varmasti, vaan ei koppavasti, ja voitti puolelleen kodikkaasti (itse)ironisella jutustelullaan.

Lauantaina — kyynelehtivä Chisu, intensiivinen Jesse Markin ja loistava Charles Lloyd

Päätöspäivänä ponnistin sängystä heti alkuun, koska Jokilavalla juhlat avasi (itselleni täysin tuntematon) ghanalainen Alogte Oho and his Sounds 0f Joy. En halua missata mitään afrikkalaista bändiä ja nytkin tuli heti selväksi, miksi en. Laulu, soitto ja tanssi — ja ne ovat aina yhtä — lähtee afrikkalaisilta sellaisella energialla ja totaalisella luontevuudella, ettei sille vaan voi sanoa ei. Etulinjassa lauloi Mr. Oho itse kahden helistimiä käytelleen naisvokalistin tuella, taaempana olivat kaksi puhaltajaa, kosketinsoittaja ja rytmisektio, jossa bassot vedettiin syntikalla. Aika harvinaista afrobändeissä, mutta vahvasti reggaen sävyttämä joskin loppupeleissä täysin afrikkalainen meno ei siitä kärsinyt mitenkään. Raakaa ja täysin sliippaamatonta musiikkia, jota kuuntelisin mieluusti kotonakin.

Tunnelmasta toiseen! Taso ei onneksi laskenut kun pienen mutta isosti soivan trion säestämä Chisu veti päälavalla jäähyväiskeikkansa, koska vetäytyy määrittämättömälle tauolle juuri ollessaan suosion huipulla. Varmaan hyvästä syystä, vaikka en tiedäkään mikä se on. Joka tapauksessa, jos pitää valita yksi nykyisen suomalaisen ns. valtavirran artisti, jonka allekirjoitan täysin, niin se on Chisu. Hän voittaa kunnioitukseni joka saralla: laulajana, biisintekijänä ja esiintyjänä. Nytkin lavalla nähtiin häikäisevä nainen, joka tarjoili isot hittinsä ja pari kokeellisempaa numeroa samalla intensiteetillä, useammankin kerran kyyneleitä silmistään pyyhkien. Sen verran haikeaa oli jättää näin valtava osa elämästään pois, ja ymmärrän sen hyvin. Toivottavasti meidän ei tarvitse kovin montaa vuotta odottaa, että Chisu palaa rikospaikalle uusin juonin rikastuttamaan Suomen musiikkiskeneä, kuten hän on ennenkin tehnyt.

Jokilavalla heti perään homman otti haltuun niin ikään suosikkeihini lukeutuva Jesse Markin, jossa tiivistyy aina kurantti elämänohje: say what you mean and mean what you say! Niin teki nytkin erittäin intensiivisesti esiintynyt, kahden kulttuurin välissä ihmiskunnan kummallisuutta bongaileva Jesse ja sai laittamatonta tukea kitaristinsa Leissin ja basisti-syntetisti Totte Rautiaisen lisäksi myös Teppo Mäkyseltä. Huippurumpali ei Markinin kaikille keikoille ehdi, mutta aina kun mukana on, hän tuo kokonaisuuteen sellaista funkinessta, johon ei millään koneilla pääse. Tämä veto oli ehkä vähän räpimpi kuin taannoin Flowssa näkemäni. Toki Jesse tälläkin kertaa ajoittain lauloi, joskus huimalla falsetilla. Yhtä kaikki koko setin imu oli niin armoton, että jengi oli täysin myyty, kuten minäkin. Harmitti kun Lokkilavalla meni ohi Linda Fredrikssonin Juniper, mutta tästä ei yksinkertaisesti voinut lähteä pois.

Pienen autossa vietetyn ruokatauon ja ekvalisoinnin jälkeen suunnistin suurin odotuksin Lokkilavan vehreisiin maisemiin, missä aloitti (jostain syystä vähemmän rummutettu) modernin jazzin kivijalka Charles Lloyd yhtyeineen, erikoisvieraanaan loistava kitaristi Bill Frisell.

Kun ihminen, niin kuin ehta Syvän Etelän poika Lloyd (84), on aloittanut kovimpien blues-legendojen kyydissä ja siirtynyt sitten Kaliforniaan keksimään uutta musaa ja ottamaan happoa ja meditoimaan ja soittamaan Grateful Deadin ja vastaavien kanssa, niin häneltä sopii odottaa jotain poikkeuksellista. Ja sitähän saatiin! Jumaliste, en liioittele kun totean, että siinä mentiin jazzin syvimpään olemukseen. Olisittepa nähneet, miten joka äijä Friselliä lukuun ottamatta mustassa bändissä hymyili kuin Hangon keksi. En ole onnellisempia ihmisiä konsaan nähnyt!

Tämä oli sitä perimmäistä meininkiä, kun bändi operoi telepaattisella tasolla, ikään kuin yhtenä olentona. Eikä kukaan yritä mitään: soitto tulee kuin hengitys! Volyymi ei ollut kova, mutta svengi vastustamaton. Lloyd soitti sekä tenoria että huilua ja molempia huikeasti: leikkisästi, kevyesti, syvällisesti, ilolla. Aina kun mustiin laseihin ja koleahkossa säässä paksuun pipoon ja talvitakkiin pukeutunut maestro ei soittanut, hän myhäili, tanssahteli ja nyökkäili jonkun soittokaverin spontaanisti keksimälle fraasille. Miehen aura oli kuin valaistuneella tiibetiläisopettajalla.

Sillä välin todella leveästi virnistävä Frisell tuntui saavan extra-kiksejä kun kerrankin pääsi soittamaan myös toisen erinomaisen kitaristin (Marvin Sewell) kanssa. Innoitus leijui ilmassa paksuna. Tällaista soittaminen parhaimmillaan on!

Hector. Kuva: Tomi Vastamäki / Pori Jazz

Sitten päälava tarjosi spektaakkelin nimeltä Hector Reimagined. Konsepti selvisi varmaan monille katsojille vasta paikan päällä. Ensin nimittäin Valtteri Laurell Nonet suoritti paluun, nyt liiderin valitsemien Hector-biisien, usein niiden harvinaisempien, pariin. Upeaa jazzia ryhmä niistä puristikin. Pori Jazzin tilaama viritys kannattaisi ehdottomasti panna levylle! Näin ei Heikkiä ole koskaan kuultu ja käsittely muistuttaa hienolla tavalla, miten hyvät biisit voi pukea moniin erilaisiin vaatteisiin.

Valtteri lupasi Maestroa kohta lavalle, mutta yllättäin Nonet poistui sieltä. Ripeän roudaustuokion jälkeen Hector tulikin sinne, oman bändinsä kanssa. Väkevä avaus tehtiin Heikin käännöksellä Neil Youngin Keep On Rockin in the Free Worldista. Siinä valkeni (jos ei sitä ollut ennen tajunnut), ettei kyse koskaan ollut mistään kapitalismin ylistyslaulusta. Jotenkin koronan jälkimainingeissa ja Ukrainan sodan jäätävässä poltteessa kappale sai erityistä syvyyttä ja viiltävää ironiaa. Parin muun coverin jälkeen kuultiin muutama Hectorin parhaimmistoon kuuluva sävelmä. Kahden solistiksi tuli Jos sä tahdot niin –kappaleen kauniisti Heikin kanssa duetoinut Aili Ikonen. Lopuksi lavalle nousi Jesse Markin, jonka esittämä Ei mittään oli varsinainen killeri.

Taas moodi muuttui totaalisesti kun Lokkilavalla esiintyi laulaja Cecile McLorin Salvant. Mustan amerikkalaisnaisen molemmat albumit on palkittu Grammyillä ”parhaina laulu-jazz-levyinä” ja niitä on ylistetty musiikkilehdissä vuolaasti. Pakko on myöntää, ettei omia kovia

odotuksiani täysin lunastettu, vaikka Salvantin laulutaidot eivät jääneet epäselviksi. Tyylillisesti erittäin vaihteleva ohjelmisto sisälsi mm. Kurt Weillia ja bändi oli hienostuneessa otteessa mukana moitteettomasti, intiimisti. Vähän outo fiilis jäi kuitenkin siitä, että afro-amerikkalainen laulaja peilasi omia juuriaan aika lievästi ja valjasti huimat kykynsä pääsääntöisesti klassisen konservatorioestetiikan briljeerailevaan käyttöön. Ei niin, etteikö niin saisi tehdä, mutta kylmässä päivänvalossa tarkasteltuna emotionaalinen isku jäi itselleni, päinvastoin kuin monille muille paikalla olleille, vähän vaatimattomaksi.

Festivaalin sulki päälavalla Simply Red, joka ei tehnyt minulle paljon mitään, vaikka Mick Hucknall on edelleen hyvässä laulu- ja muussakin kunnossa eikä biiseissäkään varsinaista vikaa ole. Kokonaisuus oli vain turhan rutinoitu ja esimerkiksi sinänsä ilahduttanut versio Gregory Isaacsin Night Nursesta ei keksinyt mitään omaa, vaan noudatteli alkuperäistä orjallisesti.