Livearvio: ”Tää on siistii!” – Perinnetietoisen hard rockin nimeen vannova Rival Sons lepatutti lahkeita Helsingissä

30.11.2019 18:22

Rival Sons
The Circus, Helsinki
28.11.2019

Teksti: Anssi Eriksson, kuvat: Saara Planting

Tasaiseen tahtiin Suomessa vieraileva Rivals Sons lukeutuu niihin yhtyeisiin, jotka ovat maksaneet oppirahansa jo aikapäiviä sitten vanhan koulukunnan malliin armottomalla kiertämisellä. Kymmenen vuotta sitten Kalifornian Long Beachilla alkunsa saanut orkesteri onkin viettänyt aikansa pääsääntöisesti tien päällä aina perustamispalaveristaan lähtien. Samalla se on putkauttanut kitusistaan kuusi albumia, joista viimeisin, alkuvuodesta julkaistu Feral Roots lukeutuu sen sävellyksellisesti vahvimpiin kokonaisuuksiin.

Yhtyeen alkutaipaleen loputtomien Led Zeppelin -vertausten jälkeen poppoo on sittemmin hyväksytty osaksi 2000-luvun alussa alkunsa saanutta retroaaltoa, joka ottaa vahvoja vaikutteita 70- ja 80-lukujen rocksuuruuksilta, olematta kuitenkaan täysiä hiilikopioita – köh, Greta Van Fleet, köh – esikuvistaan.

Siinä missä The Darkness kaahailee pilke tiukasti silmäkulmassa ja The Black Keyes harhailee fokus hukassa, Rival Sons jytää hyväksi havaitsemallaan linjalla suupielet virneessä, mutta silti maltillisen kunnianhimoisesti soundiaan jatkuvasti rakentaen. Se toki ammentaa vahvasti bluesista, soulista ja rock’n’rollista, mutta maustaa keitoksensa reilulla mitallisella stoner-pörinää ja gospel-henkeä.

Tuoksahtaako menestysreseptiltä? Kyllä ja ei.

Rival Sons on näillä eväin kyllä vakiinnuttanut asemansa keskisuurien konserttisalien ja -klubien täyttäjänä ja isojen nimien luottolämppärinä, mutta voisiko se jokin päivä täyttää itse esimerkiksi Hartwall Arenan kokoisen pelipaikan lehterit? Hieman epäilen. Tämä on toki sinänsä täysin okei. Kostyymit ovat jo mittatilaustyötä, lukaalit eivät liene siitä pienimmästä päästä ja autotalleissakin komeilee kromipitoista amerikanrautaa.

Amerikkalainen unelma on saavutettu peribrittiläisin metodein, eikä siinä ole mitään hävettävää. Tällä tyylillä on kuitenkin onnistuttu jälleen saattamaan tuhatpäinen yleisö rock’n’rollin ystäviä yhteen kaukaisessa pohjolassakin.

Illan avannut newyorkilainen The Last Internationale ei tyylillisesti poikkea merkittävästi pääesiintyjästä, mutta omaa juuri sen verran räkäistä punk-kulmaa, että sen ei voi moittia hiihtävän vain valmiiksi muiden auraamia latuja. Energiaa poppoossa riittää vaikka muille jakaa, eikä lava meinaa millään riittää kitara tanassa ympäriinsä loikkivalle Edgey Piresille. Solisti Delila Pazinkin liittyy pomppimiseen aina kun lauluvelvoitteiltaan ehtii. Puolen tunnin kompakti setti onkin lopulta juuri sopiva annos tämänkaltaista garagetykittelyä.

Kellon lähestyessä yhdeksää lavan edusta alkaa olla jo hyvin tiiviisti pakattu. Hiki virtaa, vaikka seisoisi vain niillä sijoillaan kylmä lonkero kädessä. Niinhän sen tosin pitääkin. Panen myös ilolla merkille, kuinka kirjavaa ympärilläni vellova yleisö onkaan. Odotin nimittäin bongaavani tanssilattialta huomattavasti enemmän lycraa ja vakosamettia. Paikalle onkin lopulta kerääntynyt sankoin joukoin niin kirkasotsaista nuorisoa kuin bluesin marinoimaa jermuosastoakin. Hyvä!

Aivan kaikki eivät kuitenkaan ole paikalla pelkästään illan tarjoaman musiikillisen elämyksen vuoksi. Edessäni huojuvan pikkujouluporukan kaksi jäsentä näyttävät nimittäin jo heti keikan alkuvaiheessa silminnähden järkyttyvän lavalta kantautuvasta pörinästä ja katsovat parhaaksi poistua takavasemmalle. Itsehän livahdan tietenkin välittömästi tyhjäksi jääneeseen tilaan lähemmäs lavalla kohkaavia rockjumalia.

Uskallan myös tässä vaiheessa väittää, että eläimen lailla patteristoaan takova rumpali Michael Miley lukeutuu nykypäivän kovimpiin rockkannuttajiin. Mieleni tekisi oikeastaan kirjoittaa miehen soittotyyliin liittyen pari sanaa John Bonhamista, mutta onneksi tiedän paremmin jättää sen matopurkin aukaisematta.

Solisti Jay Buchananin kyvyistä ja äänivarantojen riittävyydestä ei sen sijaan liene enää tässä vaiheessa minkäänlaisia erimielisyyksiä. Herralla on myös aina ollut tyyli kohdillaan. Tämäkään ilta ei tee siinä suhteessa poikkeusta. Leveälierinen hattu? Check. Leveät lahkeet, joiden alta pilkottavat koristeelliset bootsit? Kyllä. Liivi? No totta kai!

Alkukeikasta olen kuitenkin huomaavinani Buchananin äänessä tiettyä siihen kuulumatonta rosoa. Ääni ei tuntunut materialisoituvan ilmoille täysin pakottomasti ja laulaja hörppiikin kappaleiden välissä teetä ja kullankeltaista nestettä, jonka identifoin joko hunajaksi tai viskiksi. Rock’n’rollin nimissä haluan uskoa sen olevan jälkimmäistä. Kolmantena kuullun Pressure and Timen aikana Buchananin äänijänteet tuntuvat kuitenkin vetristyvän lopullisesti ja loppukeikka onkin sitten yhtä haaralaulun juhlaa.

Orkesteri on onnistunut kokoamaan tähän mennessä julkaisemastaan materiaalista todella tymäkän settilistan, johon mahtuu myös aimo annos jammailua. Esimerkiksi Feral Rootsin loppu yltyy melkoisen psykedeeliseksi kitaratilutteluksi, joka on kuin luotu ajamaan hivenen enemmän menoveden kanssa lätränneet kuulijat lähes transsimaiseen tilaan. Samaisen kappaleen jo loputtua yleisö päättää yhdessätuumin napata vielä kiinni sen teemariffistä ja jatkaa korvia huumaavaa hyräilyä soiton jo aikaa sitten tauottua. Showmiehen elkein Miley ottaa tilanteen haltuunsa ja tarjoaa alati rivakammaksi yltyvää komppia yhteislaulun taustalle. Hyvä!

Illan päättää Head Down -albumin avausraita Keep on Swinging, joka yhdessä Great Werstern Valkyrie -biisikaksikko Open My Eyesin ja Electric Manin kanssa irrottaa muutoinkin äänekkäästä yleisöstä ensitahdeillaan kenties ne illan ilahtuneimmat reaktiot. Loppukumarrusten aikana bändin tyytyväisyys omaan ja yleisön suoritukseen suorastaan loistaa soittajien kasvoilta, vaikka koko keikan ajan aurinkolaseihin sonnustautuneet basisti David Beste ja kitaristi Scott Holiday eivät toki silmiään paljastakaan. Noh, tyyli ennen kaikkea.

Jälkeenpäin kotimatkalla keikkaa makustellessa Rival Sonsin esityksestä löytyykin kovin vähän mitään, josta rockia arvostava kuulija ei pitäisi. Ehkäpä uutuuslevyltä olisi voinut mahduttaa mukaan vielä rämisevän Sugar on the Bonen tai rauhallisen alun jälkeen railakkaaksi jyystöksi kasvavan All Directionsin, mutta mikäs minä olen ammattimiesten settilistoja sanelemaan.

Yleisölle orkesterin tarjoama kaksituntinen rymistely selvästi maistui, eikä tanssi tauonnut kuin korkeintaan kappaleiden välissä, jos nyt kunnolla silloinkaan. Vierestäni vilistänyt, joka puolelta hohkaavaa kuumuutta kylmällä sihijuomalla lääkinnyt herrasmies tiivisti lopulta illan annin kenties kaikkein osuvimmin. Iloisen letkeästi käsiään suoristellut miekkonen purjehti nimittäin aiemmin mainitsemani pikkujouluporukan tuntumaan ja huikkasi lähinnä olleelle leidille: “Tää on siistii. Eiks tää ookki siistii?”

Sitähän se kieltämättä oli.

Lisää luettavaa